Yöjuna Belgradista Sutomoreen

Belgradin ja Barin välistä rautatietä kuvataan yhdeksi Euroopan kauneimmista. 
Varmaankin näin on. Jos matkustaa päivällä. 

Olemme tämän erikoisen vuoden ensimmäisellä ulkomaanmatkallamme, yöjunassa Belgradista Sutomoreen. 

Montenegron Sutomoresta jatkamme matkaamme vielä rannikkokaupunki Petrovaciin, jossa osallistumme joogaretriitille.
Säiden suosiessa tarkoituksenamme on ehtiä myös patikoida.
Ainakin näemme meren edes kerran tänä vuonna!

Positiivisen negatiiviset matkavalmistelut

Maahanpääsy vaatii tuoretta ja luonnollisesti negatiivista Covid-19 -testitulosta.
Pienen salapoliisityön jälkeen selviää millä belgradilaisella klinikalla testejä tällä hetkellä tehdään ja löydämme lopulta netistä myös oikean sivun ajanvarauksen tekemiseen. 
Saamme torstain viimeisen ajan klinikalle, joka onneksemme sijaitsee kotikulmillamme. 

Kipaisemme postiin maksamaan testauksen paperisella tilisiirtolomakkeella, jonka olemme käyneet tulostamassa kopiopalvelussa. 
Älkääs nyt hulluja kuvitelko, että laskuja voisi netissä maksaa tai mennä luottokortti kourassa terveyskeskukseen!

Itse testaus on nopeaa, eikä ole kummoinenkaan toimenpide. Testausasemana toimii kontti, jonka luukulle mennään kuin kiskalle. Tikun pyöräytys nielussa ja sieraimissa.
To je to. Se on siinä. 

Tuloksen pitäisi tulla vuorokaudessa, tekstiviestillä tai meilillä. 
Siitä ei tietystikään voi ottaa montaa päivää etukäteen, joten varaamme ajan lähtöä edeltävälle päivälle.

Ismo saa vastauksen meiliinsä torstaina klo 18, kuusi tuntia testauksen jälkeen. 
Negatiivinen, kuten olemme uskoneetkin. 

Omaa tulostani ei kuulu. Sen on oltava negatiivinen, kun Ismonkin on, pähkäilen. 
En ole ollut juurikaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa, Ismo on käynyt yksin ruokakaupassakin. Maskit ovat Serbiassa pakollisia. 

Perjantaina alkuiltapäivästä päätän odottaa vielä pari tuntia, jospa siellä on vain ruuhkaa. 
Kolmen aikaan alan jo vähän hermoilla. Tulos oli luvattu aamuun mennessä. Vuorokausikin on jo ylittynyt.
Onko ne hukanneet mun näytteen?

Klinikalle ei voi soittaa. Lähetän sähköpostia kahteen eri osoitteeseen.
Ei vastausta. 
Testaaja on sanonut, että jos tekstaria tai meiliä ei kuulu, niin voimme käydä hakemassa tulokset klinikalta printtinä.
Kipaisemme testikontille.
Se on kiinni. 
Jospa ne voisivat tulostaa ne viereisessä terveyskeskuksessa, jonka alaisuudessa testauspaikka toimii.
Sekin on kiinni. 

Voinko lähteä junaan, jos en saa tuloksia? Heittääkö ne mut rajalla ulos pimeään ja sateeseen?
Klinikka on auki seuraavan kerran maanantaina. Ehtisin perille aikaisintaan tiistaiksi. 
Joogaretriitti on silloin jo puolivälissä.
Ommm.

Kaksi tuntia ennen lähtöä sähköposti kilahtaa. Negatiivinen. 
Kamat kasaan, ohjeet kissanhoitajalle ja menoksi!

Aamujuna vai yöjuna?

Normaalisti junia lähtee kaksi päivässä, kello 09.00 ja 21.10. 
Olimme miettineet, että voisimme kulkea yhteen suuntaan päiväjunalla ja toiseen yöjunalla. 

Jos katselisimme menomatkan maisemia, pääsisimme perille illaksi ja olisimme virkeinä paikan päällä retriittimme alkaessa.
Takaisin voisi tulla yöjunallakin ja olisimme jo lauantaiaamuna kotona. Vaikkei junassa saisikaan nukuttua, kotona voisi ottaa torkut.

Soitimme Serbian rautateille varmistaaksemme junan kulkemisen. 
Englanninkielisten sivujen palvelunumeroon vastataan muuten vain serbiaksi. 
Screcan put sitten vaan. 

(Valtiolle työskentelevillä vieraiden kielten osaaminen on useimmiten heikompaa kuin Serbiassa keskimäärin, eikä siihen vaikuta edes ikä. Jos siis oma serbiankielen taitosi on huono, kuten meillä, asiat on yleensä helpompi hoitaa kasvotusten kuin puhelimitse.)

Asiamme tuli selvitettyä, mutta paikkavarauksen päätimme tehdä vasta asemalla lipun ostamisen yhteydessä. 
Nyt lokakuussa ajossa onkin ainoastaan yöjuna. 
Ihan mukavaa yhdentoista tunnin matkalle niille, jotka osaavat nukkua junassa ja jotka ovat nähneet maisemat jo tarpeeksi moneen kertaan. 

Meidän ensikertalaistenkin piti nyt tyytyä siihen, että tällä kerralla vain määränpää on tärkeä, ei vielä matka. 
Sori siis, tähän postaukseen ei tule upeita maisemakuvia. 
Ehkä jo ensi kesänä pääsemme näkemään matkan varren maisematkin, sekä radan kaikki parisataa siltaa.

Tarkista lähtöasema ja varaa aikaa sinne pääsemiseen 

Belgradin uuden päärautatieaseman viivästyneiden rakennustöiden vuoksi junien lähtöasemat vaihtelevat. 
Barin-juna on lähtenyt parisen vuotta Topčiderin piskuiselta 1800-luvun lopulla rakennetulta asemalta. Asemarakennus on kaunis, mutta sijaitsee ihan skutsissa, kirjaimellisestikin. 

Vielä piti tarkistaa, että Topčiderin asemalta saa myös lippuja. Joidenkin sivustojen mukaan niitä myytäisiin tällä hetkellä vain päärautatieasemalla. 
Kyllä saa ja perillä huomasimme yllätykseksemme jopa luottokorttien käyvän maksuvälineenä. 

Joukkoliikennettä asemalle on surkeasti, joten taksi on fiksuin vaihtoehto. 
Vanhasta kaupungista hintaa kertyy noin 800 dinaaria. 

Taksitolpalla ei ole yhtään autoa.
Perjantai ja illallisaika. 
Kahdenkymmenen minuutin odotuksen jälkeen edellämme jonottaneet luovuttavat ja lähtevät kävelemään.
Me emme voi, matka on liian pitkä. 
Nyt olemme kuitenkin jonossa ensimmäisinä.

Melkein jo toivomme heittäneinä päätämme odottaa vielä hetken, kun tolpalle jarruttaa vapaa taksi. 
Teillä ei ole ruuhkaa ja olemme lopulta perillä hyvissä ajoin. 

Tempaisen asemarakennuksen oven auki ja paukkaamme sisään. Jäämme hölmistyneinä seisomaan keskilattialle. Tila on joku junanlähettäjän ja konduktöörien toimisto. 
Kolme virkailijaa katsoo meitä odottavasti ja lopulta saamme kakaistua, että lippuja tässä vain. 
Lipunmyynti on kuulemma naapurirakennuksessa. 

Halvimman luokan reilun kahdenkympin hintaiset liput taskuun ja etsimään oikeaa vaunua.

Kuinka kauhea on yöjuna Belgradista Sutomoreen (tai Bariin)?

Kaikki, aivan kaikki, joiden tiedän tämän matkan tehneen, ovat sanoneet, että maisemat ovat todella upeat, mutta juna on hirveä, aivan hirveä! 
Että voi saada kirppuja ja mieluummin pidättelee puoli vuorokautta kuin käy edes pissalla vessassa.

Pitkin Itä-Eurooppaa vanhoilla junilla matkanneena ja Ismon kanssa Siperian junamatkan tehneenä olin yrittänyt mielikuvitella mitä odottaa, millainen se ihan hirveä on. 
En kokenut Siperian halvimpien junien kolmosluokkia mitenkään kauheiksi päin vastoin, ihan mukaviksi, millainen siis kauhistuttava juna on? Onko tämä vastaava vai jollakin tavalla pahempi?
Puuttuuko vaunujen koreista palasia niin, että niistä voi pudota ulos vauhdissa? 

Ykkösluokan lepovaunupaikat näyttävät houkuttelevilta, kun kävelemme niiden ohi omaa päälle päin rähjäisen näköistä vaunuamme kohti. Vaunun kylkiä on spreijattu.
Sisällä odottaa yllätys. 
Juna ei ole sen kummoisempi kuin suomalaiset vanhat siniset junat. 

Okei, penkkejä ei voi kallistaa ja selkäistuimen selässä oleva pöytä on rikki. 
Vessa taas on vastaava kuin VR:n sinisissä, paitsi säiliöllinen ja saatavilla on paperia ja hanasta tulee vettä. Siellä on myös avattava ikkuna ja se on auki. Ei haise. 
Vaunussa on lämmin, kerrankin ei tarvitse hytistä takki päällä. Penkit ovat tilavat.

Kuinka kauhea tämä juna nyt sitten on? 
Jos kaipaa pakasta vedettyjä luotijunia, niin eihän täällä viihdy. Itse kuitenkin tykkään pitkillä junamatkoilla vähän kulahtaneesta nostalgiasta ja tavallisten kuolevaisten seurasta.

Eipä sillä ettenkö arvostaisi työmatkatessa mahdollisuutta kulkea maitse Euroopan halki saman päivän aikana.
Ei täällä Balkanilla tulekaan liikuttua hitaiden yhteyksien takia edes oman asuinmaan sisällä samaan tahtiin kuin muualla Euroopassa. Matka Belgradista Sutomoreen kestää lähes yksitoista tuntia.

Mutta toisinaan junamatka itsessään on se juttu. 
Istuminen ja maisemien tuijottelu. 
Parhaimmillaan junamatka on miniretriitti. 
Tämän jooga- ja patikointimatkamme alkuun ja päätökseksi oikeinkin sopiva. 

Yöjuna Bariin lähtee raiteelta yksi

Matkustajia on, mutta ei täydeksi asti. Jokaiselle on annettu oma rivi. On siis tilaa istuskella ja lojua.
Mietin pitääkö käyttää maskia. Suurimmalla osalla maski on, mutta osa riisuu sen omaan penkkiin istuttuaan. 
Päädymme käyttämään maskeja koko matkan, paitsi eväs-burekejamme syödessä. 
Toisaalta kaikilla rajan ylittävillä matkailijoilla on tuore negatiivinen PCR-testi. 
Mutta kaikki eivät matkaa naapurimaahan asti. 

Tunnelma on rauhallinen. Suurin osa matkustajista torkkuu, osa juttelee hiljaa.
Pari tuntia lähdön jälkeen kyytiin nousee ukko oluineen.
Nuori mies menee kysymään saisiko ostaa tältä muutaman tölkin. 
Hinta saadaan sovittua. 
Hetken kuluttua miehet hoilaavat vaunujen välikössä, joka näyttää toimivan yleisenä tupakointipaikkana. En tosin tiedä onko se luvallista. Siis tupakointi. 

Vartin päästä on jo hiljaista ja yhä useampi nukkuu. 
Ja minä, noh, kirjoitan. Tavoitteenani on saada pidettyä edes osa-aikaista lomaa ensi viikon ajan.
Edellisestä lähes viikon lomasta on jo yli kaksi vuotta. 
Edellisestä ulkomaanreissusta yhdeksän ja puoli kuukautta. 

Täällä istuessa tulee vähän ikävä pitkiä junamatkoja, Siperianjunaa, uusia maisemia. 
Olo on innostunut, tätä matkaa osaa arvostaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. 
Pian ylitämme Montenegron rajan.