Belgrad-Bar – sumuisten siltojen rautatie

Belgrad-Bar -rautatie oli Jugoslavian ylpeys. Ei syyttä. 
Vajaan viidensadan kilometrin matkalla on yli kaksisataa siltaa ja vielä useampi tunneli.
Vuoria, rotkoja, laaksoja.
Reittiä kuvataan yhdeksi Euroopan kauneimmista junamatkoista.

Belgrad – Bar -rautatie

Lentämällä tämän matkan tekee noin tunnissa, mutta kahdentoista tunnin junamatka on vaivan arvoinen.
Maisemia voisi ihailla pidempäänkin.

Parhaat maisemat ovat Montenegron puolella, Skadar-järven lähistöllä.
Puolisen tuntia ennen Podgoricaa rata kulkee jyrkänteillä ja ylittää yhden maailman korkeimmista rautatiesilloista. 
Korkeutta sillalla on paria metriä vaille kaksisataa metriä ja pituutta puoli kilometriä.

Suomen passi on kovaa valuuttaa

Me olemme matkalla lokakuussa, jolloin juna kulkee ainoastaan öisin.
Se niistä maisemista, huokaamme. 

Lähtövalmistelut ovat muutenkin olleet tautisena vuonna 2020 poikkeukselliset.
Montenegron rajalle saavuttaessa jännitämme kelpaako kuvakaappaus PCR-testituloksesta. 
Printtejä emme ole ehtineet hankkia ja joidenkin tietojen mukaan vain paperinen dokumentti kelpaisi. 
Se on tyypillistä Balkanilla muutenkin.
Useimmiten viralliset paperit pitää olla allekirjoitettuja ja leimattuja ja kolmena kappaleena. 

Rajavartija tarkastaa passimme junassa. Hän huikkaa perässään kävelevälle viranomaiselle ”Finska”, suomalaisia.
PCR-testejä tarkisteleva virkailija ohittaa meidät pysähtymättä.
Thsump!
Ja passeissa lukee rajanylityspaikkana Bijelo polje. 

Suomen passi on kovaa valuuttaa täälläkin.
Me tosin ihmettelemme miten kansalaisuutemme meitä virukselta suojaisi.
Passeistamme myös näkee, että meillä on serbialaiset henkilötunnukset ja oleskelulupa. 
Turhaan pulitimme sata euroa testeistä. Mutta pidämme suut supussa ja iloitsemme, ettei ainakaan tullut hankaluuksia tulosteen puuttumisesta. 

Matka jatkuu.

Pysähdys pimeässä

Vaikka matka taittuu kilometreihin nähden hitaasti, asemille ei pysähdytä pitkäksi aikaa. 
Yhdet ulos, toiset sisään ja taas mennään. 

Puolisen tuntia ennen Podgoricaa alan ihmetellä pitkää pysähdystä. 
Ketään ei jää pois, eikä uusia matkustajia astele vaunuun. 

Ulkona on säkkipimeää. Liimaan nenäni kiinni kylmänkosteaan ikkunaan.
Yritän tähystellä odotammekohan mahdollisesti vastaan tulevaa junaa.
Parinkymmenen minuutin päästä vaunu alkaa kylmetä ja epäilykset heräävät. 
Muut torkkuvat, henkilökuntaa ei näy.

Konduktööri astelee sisään vaunuun ja kertoo veturin hajonneen. 
Odotamme kuulemma uutta Podgoricasta. 

Lähetän viestin joogaopettajallemme Petrovaciin.
Pyydän tätä kertomaan meitä asemalta hakemaan tulevalle kuljettajallemme, ettei lähtisi vielä ajamaan asemalle. 
Vielä ehtisi torkahtaa ainakin tunnin verran.

Kello on kymmentä vaille seitsemän. 
Aurinko alkaa nousta. 
Alan erottaa vuorten ääriviivoja. 
Pian näen jo alas laaksoon. 
Rata on aivan jyrkänteen laidalla. 

Herätän torkkuvan Ismon katsomaan tajuttoman upeita maisemia. 
Kaivan kameran esiin ja leikittelen kuvatessani ikkunoiden sadepisaroilla.

Tunnemme pienen tömähdyksen.
Uusi veturi kiinnittyy runkoon. 
Matka jatkuu ja maisemat sen kun paranevat. 

Dramaattisia ja utuisia vuoria.
Sumuisia siltoja.
Hempeän pastellisena ja utuisena näyttäytyvä Skadar-järvi.
Aamuisen autioita ratapihoja.

Olen haltioissani. 
Ikinä ennen en ole ollut näin onnellinen junan hajoamisesta. 

P.S. Jos matkustat Belgrad-Bar -rautatiellä valoisaan aikaan, yritä saada (Belgradista päin tullessasi) paikkalippu junan kulkusuuntaan nähden oikealta puolelta. Paikkavarauksen voi tehdä Serbian rautateiden lippupalvelussa.

*Lainaus: Reino Helismaa – Meksikon Pikajuna