Palavas-les-Flots – rantalomailua periranskalaisittain

Rantaloma Ranskassa hoituu kätevästi Italian ja Espanjan työreissujen välissä.
Puolentoista kuukauden Italian-työreissumme päätteeksi vietämme reilun viikon loman, ensimmäisen puoleentoista vuoteen.
Kohteeksi valitsemme muutaman vuoden takaa tutut paikat, Etelä-Ranskan Montpellierin ja sen edustalla sijaitsevan Palavas-les-Flots’n pienen merenrantakaupungin.

*Huom. postaus sisältää affiliatelinkkejä

Harva suomalainen lienee Palavasista edes kuullut, vaikka se on vallan viehättävä ja kuvauksellinen lomakaupunki pikkukujineen, putiikkeineen, mereneläviä tarjoavine ravintoloineen, keskustaa halkovine jokineen ja kalastajasatamineen.
Ulkomaalaisia matkailijoita on niukasti, joten täällä voi kokea aitoa periranskalaista rantalomatunnelmaa.

Noin 6000 asukkaan paikkakunta on kuitenkin myös aito, elävä Välimeren rannan pikkukaupunki.
Loivaa hiekkarantaa riittää kilometrikaupalla. Ranskalaiseen tapaan ihmiset palvovat aurinkoa pyyhkeidensä päällä ja tökkäävät hiekkaan paahteelta suojaksi pienen aurinkovarjon.

Santaa riittää, sillä Palavas-les-Flots naapurikylineen ja-kaupunkeineen on rakennettu kapealle, noin neljäkymmentä kilometriä pitkälle hiekkasärkälle.

Alue muodostaa ainutlaatuisen ekosysteemin, jossa särkkä erottaa toisistaan meren ja jonon pieniä järviä. Lyhyet joet yhdistävät järvet mereen ja toisiinsa mutkikkaana verkostona.
Tällainen systeemi on tietysti luontoparatiisi, jonka näkyvimmät asukit ovat vaaleanpunaiset flamingot.

Aamuinen merenrantakaupunki heräilee henkiin

Saavumme Montpellierin laitamille aamuvarhaisella *FlixBusilla Torinosta, josta olemme lähteneet iltakymmeneltä. Sinne matkasimme junalla Albasta aikaisemmin päivällä.
Otamme *FlixBusin pysäkin vierestä raitiovaunun keskustaan ja vaihdamme siellä samalla lipulla pikaratikkaan, joka kuljettaa meidät päätepysäkille Pérolaan rannan tuntumaan.

Samalta pysäkiltä lähtee Palavasiin paikallisbussi, johon pitää ostaa uusi lippu. Matka Montpellierin keskustasta Palavasiin kestää vajaan tunnin.
Bussi olisi vienyt meidät lähelle *hotelliamme, mutta tätä emme tienneet, vaan hyppäämme pois keskustassa.
Sitä paitsi meillä on nälkä.

Sataman tuntumassa on houkutteleva kahvilan terassi, joten istahdamme pöytään ja tilaamme vitosen aamiaiset: mehua, kahvia, croissant ja sämpylä lisukkeineen. Nautimme merinäköalasta ja puheensorinasta ympärillämme.
Edellisestä visiitistä Ranskaan on kulunut jo kaksi ja puoli vuotta.

Sitten vaelluskenkää toisen eteen. Hotellimme on rannassa kaupungin laitamilla ja sinne on toista kilometriä matkaa.
Syyskuinen päivä on jo aamusta helteinen, joten pitkähihaisen saa riisua jo aamiaisella.

Kävelemme pienen keskustan halki ja ylitämme Lez-joen tuttua siltaa pitkin.
Alhaalla laitureilla kalastajien veneistään purkamaa lastia myydään täyttä häkää. Joen rantakatujen ravintoloissa käy sen sijaan suurin vilske illallisaikaan, jolloin vapaata pöytää voi olla vaikea löytää, vaikka ruokapaikkoja on vieri vieressä.

Joen voi ylittää vitosen hintaan myös köysiradalla, josta aukeavat maisemat kaupungin ylitse. Näin mekin tehtiin aikoinaan ekalla Palavasin reissulla, ja pelättiin sandaalien tippuvan jokeen sen yllä riippuessamme.

Saavumme lopulta hotellille. *L’Albatros on iso rakennuskompleksi meren ja järven välissä.
Kysymme respan sijaintia hotellin ravintolan tarjoilijalta, joka viittilöi meidät jonnekin hotellin taakse eli järven puolelle.
Ei löydy vastaanottoa sieltä.
Takaisin etupuolelle, mutta siellä on sinnikkäästi edelleen vain ravintola merenrantaterasseineen.
Aikamme etsittyämme ja hortoiltuamme vastaanotto löytyy kuin löytyykin jostain puolivälistä kompleksin uumenista.

Huoneemme ei kuitenkaan ole valmis, vaikka niin oltiin luvattu, joten käymme ravintolassa juomassa viinit odotellessamme.
Ovatko nämä nyt sitten aamiaisviinit vai varhaiset lounasviinit ilman lounasta?

Käymme uudelleen respassa sovittuna aikana ja voilá, nyt meillä on valmis huone!
Siirrymme kerrokseemme puhuvalla hissillä, joka huvittaa meitä suuresti.

Matkan päälle maistuu peruspihvi

Huone on pienehkö, mutta siellä on erillinen wc ja kylppäri, keittonurkkaus, ruokapöytä ja parveke järvinäköalalla. Huone merinäköalalla olisi mennyt yli budjettimme, tämä vaihtoehto sentään oli kohtuuhintainen (61 euroa yöltä veroineen).
Parvekkeen vieressä on puu, jossa viihtyvien lintujen mekastukselta ei tahdo saada ääntään kuuluviin.
Vuode avataan sohvasta ja koska olemme viettäneet yön bussissa, testaamme ensi töiksemme sen nukkumamukavuuden.

Nukkuminen täpötäydessä *FlixBusissa ei yöllä oikein onnistunut, joten univelan kuittaamisten jälkeen on jo illallisaika, yksi lempiajoistamme siis. Suuntaamme keskustaan jokirannan ravintolarivistölle toiveena löytää pöytä jostain säädyllisestä ravintolasta.
Syyskuun alussa lomasesonki vetelee viimeisiään, mutta on silti vielä kunnon iskussa.

Niin kiire ei syömään ole, etteikö aperitiiveja ehdi ottaa, ennen kuin lähdemme tutkailemaan vastapäisen rannan ravintoloiden ruokalistoja ovien edustojen liitutauluilta.

Tarjonta ei loppujen lopuksi ole kovin mielikuvituksellista, mutta juuri nyt emme kaipaakaan erikoisuuksia, vaan jotain simppeliä.
Toissa iltana Albassa syömämme omituinen tartar-pihvi kummittelee vielä mielessä, joten nyt on syytä palata perusasioiden äärelle.
Sellaisiin kuuluu myös löytää ravintola, johon ylipäätään mahtuu, mieluiten terassille. Onnistuuhan sekin, kun oikein yrittää.

Ja kun perusasioiden äärellä ollaan, niin Tanja tilaa entrecoten ja minä porsaanleikkeen.
Eivät kumpikaan mitään gourmet-tasoa ja lisukkeina ovat molemmilla tylsästi ja halvasti ranskalaiset, mutta tämä satsi on juuri tähän tilanteeseen sopiva.

Käymme illallisen jälkeen ennen hotellille paluuta ottamassa vielä yhdet viereisessä baarissa. Tarjoilija kysyy, mistä olemme ja seuraavana iltana muistaa jo tilauksemme. Suomalaisia ei täällä juuri näy, joten meidät on helppo muistaa.
Ei sillä, että ammattilainen tarvitsisi kansallisuustunnusta muistaakseen kanta-asiakkaiden tilauksen, ja sellaisiahan me jo toisella kerralla olemme.

Olemme päivällä kävelymatkallamme keskustasta hotelliin tehneet pari hyvää löytöä. Kadun varrella on pieni kioski, joka myy grillattua kanaa ja pizzoja. Päätämme hakea sieltä jonain päivänä illalliskanan.

Siitä hieman hotellillemme päin on aukio, oikeastaan pieni liikenneympyrä.
Ja kuten Ranskassa usein, aukion ympärillä on kokoelma ruokakauppoja: vihannespuoti, lihakauppa, leipomo ja sekatavarakauppa.
Ostamme aamiaistarvikkeita sekatavarakaupasta, aamiaispatongin leipomosta. Aukion kaupat saavat meistä vakioasiakkaat oleskelumme ajaksi.

Rantaelämää ja rapumies Ismo

Rantalomaa tänne on kuitenkin tultu viettämään, vaikka syyskuu onkin. Etelä-Ranskassa tarkenee edelleen mukavasti, vaikka takki onkin kaupungilla iltaisin mukana.
Parvekkeellamme tarvitsee auringon laskettua jo pitkähihaista, se kun on pohjoiseen päin, eikä lämpene kunnolla tähän vuodenaikaan enää edes päivällä.

Rannalla ei todellakaan tarvita pitkähihaista, vaan aurinkorasvaa ja reilusti.
Hotellimme edustan hiekalle mahtuu, vaikka auringonpalvojia on kosolti muitakin. Merivesi on jo viileää, mutta Tanja uskaltautuu pulahtamaan Välimeren aaltoihin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin jo… jaa, reilu kuukausi.
Silloin oltiin Roomassa. Mutta sitä edellisestä on aikaa yli kaksi vuotta!

Hiekalla ei siis tarvitse lojua yksin, mutta ei tähän aikaan vuodesta ole enää ruuhkaakaan.
Rannalla makoilu kirjaa lukien ja merta tuijottaen tuntuu tiiviin työrupeaman jälkeen todella rentouttavalta ja siihen voisi helposti tottua.
Lopulta pitkästymme ja vetäydymme hotellin ravintolan terassille tilaamaan myöhäislounaaksi juustolautasen.

Koska olemme nyt terassilla, emmekä rannalla, unohdan aurinkosuojauksen.
Kirkas pallo paahtaa pöytäämme täysillä ja tuloksena on puoliksi rapumieheksi muuttunut Ismo: toiselta puolelta helakan punainen, varjon puolelta vaaleampi.
Tanja aurinkoa paremmin kestävänä ei ole paahteesta moksiskaan, mitä nyt juo vettä vähän tavallistakin enemmän.

Rapumies syö simpukoita

Pakenemme lopulta huoneemme viileyteen, emme sentään ravunkäyntiä, ja alamme tehdä illallissuunnitelmia.
Tarkoituksena olisi käydä ostamassa se grillattu kana ja lisukkeiksi vihanneksia ja viiniä aukean kaupoista.
Kanat ovat kuitenkin siltä päivältä loppu ja jäljellä on vain pizzaa. Ei kiitos kuitenkaan nyt.

Suunnitelma B:ssä ei paljon ole miettimistä: jokin kiva ravintola, joka tarjoaa simpukoita.
Simpukat ovat suosikkiherkkujamme ja totta kai niitä pitää täällä Ranskan etelärannikolla syödä. Niitä on tarjolla lähes joka ravintolassa.
Pitää vain yrittää löytää mukavan oloinen ja mielellään erityisesti mereneläviin panostava.

Valintamme osuu Va Bene -ravintolaan, joka on hieman syrjässä ravintolakeskittymästä eli viidenkymmenen metrin päässä.
Emmimme hieman, sillä paitsi että nimi on italialainen, paikka mainitsee olevansa ravintola-pizzeria.
Henkilökunta vaikuttaa kuitenkin ystävälliseltä, ruokalista hyvältä, hintataso on erittäin kohtuullinen ja simpukoita saa lukuisilla eri liemillä.

Me olemme yleensä melko konservatiivisia (simpukoiden suhteen) ja otamme äyriäisemme joko merimiehen vaimon tapaan eli valkoviini-yrttiliemessä (marinara) tai valkosipulikastikkeella. Nyt kuitenkin otamme ne emännän suosituksesta palavalaisittain.
Mitä palavalaisversio tarkkaan ottaen sisältää, ei paljastu, mutta herkullista on.
Juomaksi valitsemme talon karahvipunaviinin ja tämäkin valinta on oikein onnistunut.

Aikaisemmin illalla joella on ollut soutukilpailu. Illallisemme aikana voittajajoukkue marssii voitonkulkueessa ohitse samban tahtiin.
Isäntä käy kättelemässä soutajat ja näyttää tuntevan heistä puolet. Pieni kaupunki.

Lähdemme sulkemisaikaan ja panemme merkille, miten koko terassi pakataan turvaan kadun varteen pysäköityyn kuorma-autoon. Serbiassa kesän viettäneitä tämä hieman hämmentää, sillä Belgradissa pöytiä ja tuoleja ei yleensä kiinnitetä edes vaijereilla yöksi mihinkään, kuten vaikkapa Suomessa, ja ne ovat silti aamuisin paikoillaan.

Ranskaksi saa kaikkea, paitsi grillikanaa

Suunnitelmamme grillatusta illalliskanasta ei loppujen lopuksi koskaan toteudu.
Yritämme parikin kertaa ostaa tuota himoittua herkkua, mutta se on niin himoittua, että meille joudutaan aina myymään ei-oota.
Siitä huolimatta grillin omistaja alkaa tervehtiä meitä joka kerta, kun paarustamme ohitse, Ranskassa kun ollaan.

Palavasissa englannin osaaminen muuten ei ole mikään itsestäänselvyys, joten muutama sana ranskaa on sinne matkaavan hyvä osata. Silti vaikka ranskantaidossamme ei ole kehumista, emme jää missään ilman haluamaamme palvelua – emme hotellissammekaan, jonka respa ei puhu englantia. Paitsi siis sitä kanaa, mutta se ei ole kielitaidosta kiinni.

Vaikka kana-ateria jää haaveeksi, syömme seuraavana iltana kotona, kun kerran keittonurkkaus löytyy. Ostamme aukion kaupoista pihvit ja perunoita (jotka meidän mielestämme ovat parhaita Suomessa ja Ranskassa).
Keitetyt perunat voin kanssa tuovat mieleen Suomen kesän, varsinkin, kun illalla lämpötilakin on kuin suomalaisena kesäpäivänä.
Sillä aikaa kun pihvit valkosipulimarinoituvat jääkaapissa, syömme hengenpitimiksimme alkupaloiksi tuoretta patonkia ja juustoja.

Palavasissa on linnoitus ja ihmisillä ruokapöytiä

Iltaisin tutkiskelemme kaupunkia tarkemmin. Keskustassa on muun muassa näkötorni, huvipuisto ja tietysti kirkko, jonka aukio ravintoloineen on hyvin tunnelmallinen. Emme kuitenkaan syö siellä, vaan käymme Va Benessä vielä uudelleenkin.

Palavasin laitamilla ja pitkän rantabulevardin varrella on hieman uudempaa rakennuskantaa, keskustassa melko vanhaakin, myös 1700-luvun linnoitus. Rantalomakohteesta löytyy tietysti erilaisia vesiurheilumahdollisuuksia ja paljon urheilutarvikeliikkeitä, sekä kaiken maailman matkamuistomyymälöitä ja vaatekauppoja.

Vesiurheilupetojen kannattaa huomata, että kaupungin edustalla on laaja luonnonsuojelualue, jolle ei ole asiaa muuten kuin uimalla.

Ranskan rantalomamme aikaan olemme viettäneet nomadielämää kaksi vuotta. Meillä on edelleen kalustettu koti Helsingissä, mutta vuokralle annettuna. Eräänä iltana kävellessämme kotiin rantabulevardia vilkaisemme sisään valaistun asunnon ikkunoista ja näemme siellä perheen ruokailemassa.

-Katso, sanoo Tanja, noilla on tuolla oikein ruokapöytä!
-Senkin porvarit!, huudahdan.

Ihan kuin meillä ei Helsingissä sellaista olisi.

Rantaloma Ranskassa on ohi, mutta Palatako Palavasiin?

Rantaloma Ranskassa on ohi, on tullut aika lähteä viettämään loppulomaa mantereelle, Montpellieriin.
Siivoamme huoneemme ja otamme roskapussin valmiiksi esille viedäksemme sen roskikseen, kuten hotellin säännöt edellyttävät.

Hotellin takana on roskasäiliöt sekajätteiden lisäksi myös muun muassa lasille ja meillä on tiskipöydällä kaksi tyhjää pulloa. Niitä emme tietenkään tunge roskapussiin, vaan viemme ne lähtiessämme siihen lasinkeräysastiaan.

Tomera respa marssii huoneeseen viisi minuuttia ennen huoneen luovutusta.
– Huomenta! Teidän pitäisi luovuttaa huone viiden minuutin kuluttua.
– Tiedetään, lähtöä tässä oltaisiin juuri tekemässä…
– Tuo roskapussi pitää viedä pois täältä. Ja samoin nuo pullot, niitä ei saa jättää tänne!

Yritämme sanoa vajavaisella ranskallamme, että niin me aiomme tehdä, mutta viemme ne samalla, kun lähdemme.
Mutta matroona ei kuuntele, vaan marssii respaan odottamaan uloskirjautumistamme.
Se tapahtuu täsmälleen oikeana kellonaikana eli kymmeneltä.

– Nähdään taas, tervetuloa uudelleen!, toivottaa respa iloisesti.
No jaa, ans kattoo ny. *Hotellimme ei ihan vakuuttanut, mutta Palavasiin voisimme kyllä palata mielellämme uudelleen.

Hyvästelemme kaupungin tältä erää istahtamalla ennen bussiin hyppäämistä rantabaariin ja tilaamalla juhlavasti pullollisen shampanjaa pöytään. Kerrankos sitä Ranskan-lomalla.