Vuotta ennen nomadielämämme alkua istumme eteläranskalaisessa junassa.
Pääteasemallemme on enää vartin matka.
Kesäkotimme Montpellierissä odottaa.
Juna pysähtyy hetkiseksi.
Katselen ikkunan takana avautuvia merellisiä maisemia.
Mietin itsekseni mitä jos vain jäisimme junasta tässä.
Jäisimme tänne.
Emme enää koskaan palaisi.
Asettuisimme asumaan entiseen kalastajakylään.
Vuokraisimme pienen valkoiseksi kalkitun talon omalla pikku puutarhalla.
Mitä muuta me edes tarvitsisimme?
Kysyn Ismolta mitä tavaroita meidän tarvisi hankkia, jos jäisimme nyt junasta pienine laukkuinemme. Pysyvästi.
Kirjaamme sen listan.
Mutta mikään ei vielä muutukaan.
Kesäkotimme Montpellierissä on kaunis kuin koru
Meillä on jo kaiho uuteen, mutta vielä ei ole sen aika.
Hetkeä myöhemmin juna jarruttaa Montpellierin rautatieasemalle.
Montpellierillä on osansa elämänmuutoksessamme, mutta tämä ei ole se paikka, johon emme ihastuneet.
Päin vastoin, tänne olisimme voineet jäädä vaikka pysyvästi.
Kävelemme asemalta kohti AirBnb-asuntoamme.
Meitä odottaa paitsi upea pieni kaupunkitalo, jonka oven päällä seisoo kyltti ”Bijou” eli koru, niin
myös mukavat isännät.
Kesäkotimme Montpellierissä odottaa uusia asukkaitaan.
Isännät luuttuavat lattioita vimmatusti ja pyytelevät anteeksi, ettei kaikki ole vielä valmista. Selviää, että olemme heidän ensimmäiset vuokralaisensa.
Odottelemme pihamaalla paria kissaa paijaten, kun he jynssäävät taloa putipuhtaaksi.
Yritämme estellä, että ei meitä varten tarvitse, mutta isäntämme eivät anna periksi.
Kun kaikki on valmista, pääsemme tutustumaan tilapäiseen kotiimme.
Alakerrassa on olohuoneen ja keittiön yhdistelmä, sekä lähinnä kissojen käytössä oleva vessa.
Viehättävien puuportaiden yläpäässä sijaitsee makuuhuone ja kylpyhuone.
Harmaa kissa tuijottaa meitä arkana portailta, mustaa olemme ehtineet silitellä pihamaalla jo pidempään. Aurinkotuoleissa lojuessamme se on loikoillut vieressämme.
Kaupunkitalon puutarha on maltillisen kokoinen, eikä siellä ole kastelua vaativia kasveja.
Lähinnä kaktuksia.
Weberin grilli sen sijaan löytyy.
Tiedämme mitä tulemme tekemään lähipäivinä!
Isännät saavat työnsä valmiiksi ja ovat aikeissa lähteä.
Heitän vähän läpällä, että kai kissat sentään kuuluvat vuokraan! Eiväthän kissat tykkää paikan vaihdoksista!
Pienen neuvottelun jälkeen yllättyneet isännät todellakin jättävät kissansa hoteisiimme.
Saan pitkästä aikaa oman kissan, tai ainakin laina-sellaisen. Omani on lähtenyt muille metsästysmaille jo neljä vuotta aiemmin.
Elämää pienen aukion ympärillä
Pienen matkan päässä asunnoltamme on hiukan sitä suurempi aukio.
Oikeastaan liikenneympyrä, jonka ympärillä pyörii koko elämä.
Aukion laitamilta löytyy baari, ravintola, parturi, vihanneskauppa, lihakauppa, kukkakauppa ja tietysti kirkko.
Tällä aukiolla ihminen voi viettää koko elämänsä kehdosta hautaan.
En epäile, etteivätkö jotkut olisi tehneetkin niin. Meidät muukalaisetkin otetaan hyvin vastaan.
Asioimme kaikissa muissa putiikeissa, paitsi kirkossa.
Käymme leikkauttamassa hiuksemme. Hankimme vihanneskaupasta myös juustoja, keskustelemme (melkoisen huonolla ranskallamme) lihakauppiaan kanssa parhaista ruhonosista ja aah, parhaimmista lihantuottaja-alueista!
Ihastelemme roséviinipullot kainalossaan kyläilemään kipittäviä eteläranskalaisia – se ei ole pelkkä stereotypia!
Nautimme sellaista itsekin, kotipihassamme.
Ravintola- ja baarivisiitit jäävät yhteen kertaan, kesäkotimme houkuttelee enemmän.
Kukkakauppakin jää lopulta vain ihailun kohteeksi.
Grillailemme tuoreita kasviksia ja pihvejä Weberillämme.
Opiskelemme ranskalaisen jätehuollon alkeita.
Aukiolta kotiimme johtavalla kadulla on grilli, josta saa maistuvaa kanaa.
Sitä käymme nappaamassa useammankin kerran grillaamiemme kasvisten kaveriksi.
Kerran karkaamme ratikalla rannalle. Ehkä sittenkin kahdesti?
Uimme, vaellamme rantaviivaa aina seuraavaan kylään asti ja syömme simpukoita.
Raitiotie ja bussiyhteys Palavasiin kulkee kotimme kulmilta, joten miksipä ei.
Kaupungillakin käppäilemme, mutta palaamme aina pikaisesti paijaamaan kissoja.
Alan ymmärtää ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä samassa paikassa.
Täällä on kaikki. Mitä muuta ihminen voisi edes tarvita?
Nukumme kissa jaloissamme ja voitamme lopulta toisenkin katin luottamuksen.
Miksi emme voisi elää näin ikuisesti?
Kukaan ei kuitenkaan elä ikuisesti. Kesken matkan saamme suru-uutisen.
Katselen asuntomme seinää vasten nojaavaa valtavaa vanhaa rautaristiä.
Meillä on vielä aikaa muuttaa elämäämme.
Kalastajakylä, josta ei tullutkaan kotiamme
Mutta mikä onkaan tuo kylä, johon haaveilin meidän pysähtyvän ja asettuvan?
Se on entinen kalastajakylä Seté.
Toteutuneessa unelmaelämässämme, nomadeina, palasimme muutamaa vuotta myöhemmin Setéen.
Emme erityisesti ihastuneet paikkaan.
Vanhalla kalastajakylällä on silti erityinen paikka sydämissämme.
Muistuttamassa ajasta, jolloin päätimme muuttaa elämäämme.
Vielä tuolloin Ismon vuorotteluvapaahakemusta ei hyväksytty, mutta seuraavana vuonna jo tärppäsi.
P.s. Millainenko tavaralistasta tuli? Olen julkaissut sen Minimaattori-blogissani otsikolla “Tarpeeksi”.
Paluuviite: Onnellisten saari Okinawalla - Please Be Seated for Takeoff
Paluuviite: Eteläranskalainen kalastajakylä Sète – pilvilinna, joka haihtui - Please Be Seated for Takeoff
Hauska yhteissattuma: itsellenikin Seté on hyvin erityinen paikka, vaikka en viettänyt siellä kuin yksi yö. Itse kaupunkikin oli varsin pliisu. Sen takana oli kuitenkin oma tarinansa, joten halusin nähdä sen livenä. Eräs päähänpisto 🙂
Eikä, ihan uskomaton sattuma! Ja just tuokin vielä, että kaupunki oli aika mitäänsanomaton, ehkä hiukan turvatonkin, kun känniläisiä oli epätyypillisen paljon. Silti paikka tärkeä näiden henkilökohtaisten juttujen kautta!
Ihanan viipyilevä ja jopa seesteisen pysähtynyt tunnelma saatu upeasti kuvattua. Ymmärrän hyvin, että tällaisissa hetkissä asuu syvät ja hyvät ideat.
Kiitos tosi paljon Sanna, ihana kuulla, että fiiliksiin pääsi mukaan tarinan kautta. Niin se on, että kun mieli on seesteinen ja rauhoittunut, on hyvä aika pysähtyä miettimään mitä oikeasti elämältään haluaa.
Ihanasti ja hienosti kirjoitettu kyllä! 🙂 Oli kva lukea hetkestä, milloin se ajatus lähti kunnolla kytemään! Oon nuoresta asti haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta se ei oo koskaan toteutunut. Jossain vaiheessa hyväksyin asian ja “löysin rauhan” sen suhteen, että sitten vaan reissaan ulkomaille sen sijaan että ihan asuisin siellä. Nyt kun oltiin pitkästä aikaa pandemian jälkeen reissussa 3 viikkoa, niin siinä paluumatkalla sitä iloitsi, että oli joku koti johon palata. Mietin siinä, että ehkä juurettomuus ei oo mun juttu, vaan koti on sen verran tärkeä paikka, että sieltä voin lähteä mutta haluan sinne myös palata. Borta bra men hemma bäst 🙂
Kiitos Elina! Mulla on kans poltellut maa jalkojen alla ihan lapsesta asti ja teininä Jenkeistä palatessani päätin, etten jää Suomeen. Kuviot kuitenkin meni niin, että jäin sittenkin, vaikkakin reissasin vuosia paljon työkseni ja huvikseni. Ismo pääsi reissuihin mukaan vain lomillaan, niin alettiin sitten haaveilla, että saatais reissata yhdessä pidempään. Noh, aika pitkä reissu tästä onkin tullut 😀
Mäkin oikeastaan haaveilen pysyvästä kodista, mutta ei vaan saada päätettyä missä me haluttais pysyvästi asua. Mutta ihan kivasti nämä viime vuodet ovat menneet Belgradissa lähes paikoillaan.
Kerrassaan ihana kirjoitus. Samaistun vaikken nomadi olekaan. Sielultani kyllä. Jo vanhempani kutsuivat minua mustalaiseksi, kiersin alkuun Suomea ja Pohjoismaita kirjekavereilla kylässä. Osa ihmisistä kokee minun pakenevan jotain. En pakene vaan elän. Jollekin riittää oman kodin ympäristö, minulle ei
Oi kiitos Mari! Tunnistan hyvin nuo kommentit! Me saatiin erityisen paljon tuollaista palautetta nomadielämämme alkuvaiheessa, vaikka olin reissannut aiemmin paljon enemmän – mullahan nomadielämä hidasti tahtia, kun ei ollut tarvetta lennellä välissä Suomeen ja muutenkin sai matkustaa aiempaa hitaammin. Mun mielestä maailmalle ei voi edes lähteä, jos ei ole oma elämä kunnossa tai sanotaanko niin, että jos on hukassa itsensä kanssa, niin ei sitä itseään maailmaltakaan löydä. Ei tämä elämä mitään etsimistä ole, vaan juuri kuten sanoit: sitä elämää itsessään.
Paluuviite: Montpellier vie kielen ja (ankan) sydämen - Please Be Seated for Takeoff
Olipa mukava tunnelma tässä postauksessa ja kiva lukea muutenkin nomadielämästä sekä tärkeästä hetkestänne matkallanne kohti sitä. Menen seuraavaksi tsekkaamaan listan. Kiinnostaa kovasti mitä sille kirjasitte!
Kiitos Martina! Aina mietin kannattaako näitä vanhoja tarinoita enää kirjoitella, mutta nomadielämämme alkuvaiheessa olimme niin loman tarpeessa, että emme kirjoittaneet blogia pitkään aikaan ja hirmu usein meiltä kuitenkin vieläkin kysytään miten me tällaiseen elämäntapaan päädyimme, ajatuksiamme lähdön ajoilta ja miten totetutimme asiat konkreettisesti.
Olenkin nyt ottanut tavoitteekseni saada julkaistua vuoden sisään nämä vanhat reissut uusien postausten kirjoittamisen rinnalla.
Komppaan Martina, tää oli jotenkin tosi symppis postaus 🙂 Hauska lukea elämänne käännekohdasta. Samanlaisia ajatuksia pyöritellään myös täällä, mutta ainakin toistaiseksi on liian monta arjen haastetta vastassa. Ehkä vielä joskus… 😊
Kiitos Eveliina, ihana kuulla ❤️
Hiljaa hyvä tulee! Mullakin tämä haave on ollut tosi nuoresta asti ja vähitellen tuli rakennettua elämää siihen suuntaan, että sai matkustaa aina vain enemmän ja sitten lopulta tosiaan lähteä pitkäksi aikaa.
Ihana postaus, voin taas niin samaistua tuohon ajatusmaailmaan ja haaveiluun unelmaelämästä, ja myös sen toteuttamiseen! Meillä ajatus pitkästä irtiotosta alkoi muotoutumaan kohti konkretiaa lomareissulla Filippiineillä vuodenvaihteen 2015-2016 tienoilla, ja muovautui sitten vähän myöhemmin pitkästä lomasta kokonaan pois Suomesta hyppäämiseen ja paikkariippumattomuuteen. Hassua sinänsä, että nyt viiden vuoden nomadielämän aikana ei vielä pahemmin olla Filippiinien tapaisiin, trooppisiin maihin “ehditty”… No toki korona on tähän osasyyllinen, mutta kuitenkin, alkaisi olla aika alkaa suunnittelemaan Kaakkois-Aasian suuntaan siirtymistä 😀
Hauska kyllä kuinka samantahtisesti tämä meidän nomadielämä on polveillut! Siksi olikin tosi mahtavaa nähdä teidät vihdoin livenä toukokuussa, kun ollaan jo vuosia käyty läpi näitä nomadiasioita Faceryhmissä ym.
Mehän tosin aloitimme Kaakkois-Aasiasta 2016 sen lopullisen “hyppymme”, mutta ennen koronaa tultiin Eurooppaan ajatuksena kierrellä täällä pari vuotta. Noh, kiitos korona, kiertely jäi vähän vähiin ja nyt olisi kyllä taas jo kova ikävä Aasiaan kun Euroopassa on kulunut jo neljä vuotta. Mutta onhan tämä aika ollut tosi mahtavaa!
Ehkä kommentti väärään juttuun ja väärään blogiin 🙂 – mutta oli “pakko” vilkaista mainitsemaasi listaa ja miettiä, että juu, kyllä kai sitä kotitaloustavaroiden osalta pärjäisi vähälläkin. Jossain vaiheessa elämää kalustettiin Turusta ostamamme yksiö vapaa-ajan-asunnoksi tyhjästä, eli ostettiin tarpeelliset huonekalut, tekstiilit ja keittiön varustus. Tosin jo jälkimmäiseen tuli sitten aika pian lisää tyyliin, että näköjään tarvitaan kuitenkin vaikka siivilä tai kakkuvuoka 🙂
Nykyisessä kodissani mietin, että vaikka kirjahyllyn sisältöä olen rankasti karsinutkin, niin ne loput haluaisin tavallaan kyllä säilyttääkin. Taulujakin on kertynyt suvun perintönä ja itse hankittuna. Valokuva-albumit sentään on jo digitoitu ja kovalevyllä. Ompelukonekin on aina välillä käytössä, noin niinkuin esimerkkinä. Eli jos ihan noin suppeaan pitäisi mennä, niin osa tavaroista pitäisi kyllä varastoida, toistaiseksi ainakin. Mutta niin kai tekin teitte, aluksi ainakin.
Ei haittaa kumpaan blogiin kommentoi, meidän elämästä nämä molemmat kuitenkin kertovat! 😊
Täällä matkablogin puolella on ole kertonut niin paljon henkilökohtaisista asioista kuin Minimaattorissa.
Meillä tosiaan on Suomessa varastoituna muutama huonekalu ja jotakin muuta kodintavaraa odottamassa omaa kotia.
Nyt lähes kuuden vuoden poissaolon jälkeen olen entistä varmempi, etten koskaan halua paljon tavaraa. Minimalistihan olen aina ollut, mutta muutama vuosi 7 kilon repun varassa vahvisti, ettei sitä tavaraa kaipaa.
Silti ei olla myyty niitä Suomeen vähän vahingossa jääneitä tavaroita, koska ostan kaiken ajatuksella ”loppuelämäksi”. En siis halua myydä vaikkapa kunnollista sohvaamme ja joutua ostamaan myöhemmin uutta.
Eli vaikka en halua ostaa lisää tavaraa ja haluan sitä olevan muutenkin vähän, niin ei munkaan mielestä ole mitään syytä lähteä raivaamaan pois tavaroita, joista pitää, varsinkin jos niitä on omaan makuun sopivasti.
Kirjoitan muuten pian lisää tavaroista, joita meillä on nyt mukana täällä Belgradissa (tuotiin siis Suomesta joitakin kodintarvikkeitamme), sekä muutenkin tulevista kuvioistamme. Mutta teen nekin jutut Minimaattoriin, ettei eksy liian kauas matkailusta. 😊
Kun tällaisia juttuja lukee, tulee itselleni aina hetkellisesti mieleen, että nomadielämä voisi tosiaan olla sellaista, joka itsellenikin sopisi mainiosti. Mutta todellisuudessa se ei kuitenkaan sitä ole, ei ainakaan vielä.
Ehkäpä tulevaisuudessa… Ei tämä loppujen lopuksi niin kovin vaikeaa ole järjestää, etenkin jos voi tehdä läppärillä töitä. Sitten taas fyysisen työn ammattilaiset saattavat tehdä kausityötä ja reissata vaikka puolet vuodesta. Vaihtoehtoja on moni. Jos houkuttelee, niin suosittelemme kyllä lämpimästi kokeilemaan! Näin se vain pääsi meidänkin puoli vuotta venähtämään kuudeksi vuodeksi. Tullaan kyllä välillä Suomeen, mutta suoraan sanottuna se hirvittää aika lailla tämän vapaan elämän jälkeen. Mutta onneksi minkään ei tarvitse olla pysyvää.