Yksin kaksiossa vai kaksin yksiössä

Yksin kaksiossa vai kaksin yksiössä. Meidän piti olla jälkimmäistä, sen sijaan olenkin yksin kaksiossa.
Tai oikeastaan olen kaksin kaksiossa, koska Nero-katti on seuranani.

Kun on ollut yli seitsemän vuotta yhdessä lähes 24/7, on yksin oleminen uutta ja outoa.
Vähitellen mieleen palailee miten elin kun olin viimeksi yksin.
Siitä on kauan. Silloinkin minulla oli kissa.

Havaintoja yksinolosta

Siitä on todella kauan, kun olen viimeksi ollut pidemmän aikaa täysin yksin. Yhtäkkiä havahdun siihen, että teen asioita samoin kuin muinoin.

Yhdessä matkustaessa ruoka on ollut ykkössijalla. Yksin ei huvita.
Mieleeni muistuu kuinka aikoinaan yksin reissatessani mutustelin patongin pätkää hotellihuoneessani tai nappasin kaupasta jotakin evästä junaan.

Voisin vielä käydä jossakin Belgradin lempiravintoloistamme, mutta mitä minä siellä yksin teen, kun ei ole ketään jakamassa kokemusta.
Onhan täällä ystäviä, mutta kaksin syöminen on ollut Ismon ja minun yhteinen juttu.

Olen viihtynyt aina hyvin yksin, liiankin hyvin.
Silti, nyt kun en ole ollut pitkään aikaan yksin, tuntuu se oudolta.

Kerron mikä tuntuu oudolta, mutta älä ota tätä liian vakavasti. En minäkään ota.
Tykkään vain tehdä havaintoja kaikenlaisista tilanteista ja tuntemuksista, kuten nyt siitä, millaiselta tuntuu asua yksin kaksiossa, kun tarkoitus oli elää kaksin yksiössä.

Yksinolo ja syömisen taito

Kirjoitin Minimaattori-blogissani ruokakuluissasäästämishaasteestani ja epäilin sen olevan vaikeaa. Lähinnä siksi, että Suomessa ruoka on kalliimpaa kuin Serbiassa.
En asettanut mitään tavoitetta, ajallisesti tai rahallisesti.

Sen kummempia miettimättä aloitin oman haasteeni jo vähän vahingossa.
Olen edelleen Belgradissa, joten säästäminen onkin helpompaa kuin Suomessa. Ostan vain vähän edullisempia tuotteita, kuin mihin olemme viime vuosina tottuneet.
Mutta on toinenkin syy vahingossa onnistumiseen ja sitä en osannut ennakoida.

Oltuani pari viikkoa yksin, olen käynyt kaupassa kerran tai kahdesti viikossa. Ismo taas teki ostokset päivittäin. Minä inhoan kaikkia kauppoja niin paljon, että menen ruokakauppaankin vasta kun on pakko.
Nytkin juusto on ollut lopussa jo useamman päivän, mutta pelkästään sen takia en kauppaan lähde.

Lähimarketissamme ei ole enää irtotiskiä, joten joudun ostamaan lihat perhepakkauksissa. Kauppaan menee yhtä paljon rahaa kuin aiemminkin, mutta vain kerralla. Syön tietenkin paketista yksin pidempään kuin mitä olisimme syöneet kaksin.
Mutta nopeasti myös muistin, etten tykkää syödä yksin.

Kaksin me olemme aina kokkailleet innokkaasti ja kehittelen mielelläni uusia reseptejä, joita muuten myös jaan välillä Mausta-blogiini.
Mutta yksin.
Kun ei ole ketään kenen kanssa ruokansa jakaa, ei ole juurikaan väliä mitä suuhunsa laittaa.
Teen vain jotakin simppeliä. Monena iltana en ole viitsinyt kokata ollenkaan. Syön vain paahtoleipää, kananmunia ja teetä tai kahvia. Riittää että nälkä lähtee.
Kissa kyllä syö lähes yhtä paljon kuin minä, vaikka se pieni onkin.

Samalla rahankulutuskin laskee. Se laskee myös siksi, että ostan kaupasta halvinta mahdollista.
Toiselle ei viitsisi edes ehdottaa tällaista nuukailua, että hei, ihan hyvin voidaan syödä pelkkää leipää ja sitäkin ilman päällisiä.
Ismokin katsoo tarjouksia ja punalaputettuja tuotteita, mutta minä olen vielä tarkempi. Kyykin alahyllytkin ja vertailen mikä pastapussi on halvin.
Ei siinä perustuotteessa ole mitään väliä mitä merkkiä se on.
Paremmat kulinaristiset elämykset saavat muutenkin jäädä siihen aikaan kun on ruokailuseuraa.

Uunin lämmittäminenkin jonkun yhden kanankoiven takia tuntuu lähinnä tuhlaukselta.
Sähkö kuuluu kyllä vuokraan, mutta en säästä energiaa vain rahan takia.
Olen aina ollut valojen sammuttelija ja käyttänyt energiansäästölamppuja siitä asti kun niitä on ollut saatavilla. Ihan jo ympäristösyistä.
Serbiassa sähkö muuten maksaa tällä hetkellä 15 dinaaria eli 12 eurosenttiä per kilowattitunti.

Liian monta huonetta

Olemme todenneet jo aikoja sitten, että mahdumme aivan mainiosti yksiöön.
Nomadiaikoina olemme asuneet pelkissä pienissä huoneissakin. Balilaisiin homestay-huoneiseen ei mahtunut juuri muuta kuin sänky.
Kun olen asunut viimeksi yksin, käytössäni oli 20 neliötä (se asunto on minulla edelleen, mutta vuokrattuna). Nyt ihmettelen isossa kaksiossa mitä teen kaikella tällä tilalla. Mihin ihmeeseen tarvin kaksi erillistä huonetta?

Voisin elää sohvan ja keittiön (samassa huoneessa) välillä, mutta käyn kuitenkin nukkumassa isossa makuuhuoneessa, kun sellainen kerran on.
Onneksi täällä on vuokranantajan tavarat, ne samat, joita on ollut tähän asti ärsyttävän paljon liikaa. Ilman niitä tuntuisi kuin olisin unohtunut muuttokuormasta.

Tavarani ovat siellä missä muruseni on

Niin, olen jälleen siinä ärsyttävässä tilanteessa, että tavarat ovat väärässä paikassa.
Olen ollut lukemattomia kertoja tässä samassa jamassa, että rojuja on kahdessa kaupungissa tai maassa, välillä vieläkin useammassa.
Ennätys taitaa olla sitä luokkaa, että omaisuuttamme oli Tampereella peräti kahdessa (vai peräti kolmessa?) asunnossa, sen lisäksi sitä oli Belgradissa ja Roomassa. Ja me itse olimme Firenzessä. Tuo oli onneksi vain tilapäistä.

Luonnollisesti ne esineet ovat aina väärässä paikassa. Yhtäaikaa Tampereella ja Helsingissä asuessani ratkaisin asian niin, että hankin molempiin asuntoihin tietyt perusjutut, ettei tarvinut matkata laukun kanssa kahden asunnon väliä.
Omistin siis esimerkiksi kahdet farkut, kaksi neulepaitaa, kaksi hammasharjaa ja niin edelleen.

Nomadielämän myötä tavaramäärä tiivistyi pieneen repulliseen. Kaltaiselleni minimalistille se oli autuasta aikaa.
Belgradiin asettuessamme toimme kuitenkin Suomesta tavaroitamme.
Lähinnä kirjoja ja lempikeittiövälineitämme.

Nyt ne on viety takaisin ja kehittelen taas erilaisia minimalismihenkisiä ratkaisuja.
Tyydyn kokkaamaan rimpulalla paistinpannulla, silloin kun ylipäänsä viitsin kokata.
– Rouhaisenpa tuosta pihvin päälle mustapippuria, paitsi että. Mortteli onkin jo Suomessa.
Noh, onnistuuhan se vuokranantajan mummonvainaan lihanuijallakin, vaikka siitäkin on varsi irti.

Niin ne vaatteet, omistan kaiken kaikkiaan 20-30 vaatetta. Arvatkaapa missä talvivaatteeni ovat. Jep. Vein ne jo viime kesänä Suomeen, koska en tarvitse niitä enää Belgradissa.
On muuten eri kivaa kuljeskella pakkasella t-paidassa ja liian ohuessa takissa. Toisaalta saatan erakoitua muutenkin niin, etten mene ulos enää ollenkaan.
Hmmm.. jos alkaisin woltata, ei tarvitsisi käydä ruokakaupassakaan.

Muutunko mykäksi

On omituista kun ei ole ketään kenen kanssa puhua.
Onneksi on kissa, sille voi höpistä kaikenlaista, mutta ei se kuitenkaan ole sama asia kuin jutella toisen ihmisen kanssa.

On niin kovin hiljaista.
Rakastan hiljaisuutta, mutta nyt on jo melkein pelottavan hiljaista. Nyt olisi hyvä tilaisuus kuunnella sellaista musiikkia, josta Ismo ei pidä, mutta ei sekään oikein huvita.

Äidinkieli ja kirjoittajan työkalu suomi ei ole päässyt ruostumaan maailmalla, kun kotona on voinut puhua aina suomea. Ja myös tarkistaa kumppanilta jos on alkanut haparoida.

Viime viikolla äitini soitti neuvoakseen minua eräässä monimutkaisessa ulkomaankaupan verotuskuviossa. Normaalisti viestimme vain Whatsappissa, kumpikaan meistä kun ei ole puhelimessa roikkuvaa sorttia.
Kun tuli aloitettua, puhelu venyi tunnin mittaiseksi ja sain yskänkohtauksen kurkun kuivuutta.
Äitini nauroi, että kieleni on jo juuttunut kitalakeen puhumattomuutta.

Vihaan viestien näpyttelyä

Olen aina inhonnut puhelimessa puhumista ja olen ehdottomasti viesti-ihminen. Viesteihin voi vastata kun on itselle sopiva hetki. Puhelut tulevat aina väärään aikaan.

Mutta nyt kun kaikki päivän keskustelut pitää hoitaa viestimällä, olen alkanut inhota sitä näpyttelyä.
Voi kun voisi vain sanoa tämän asian äkkiä.
Viestimme aamulla ja illalla.
Aikaa kuluu nenä kiinni luurissa älyttömästi. Rajoitan somenkäyttöäkin, ettei luuri kasva käteen kiinni ja ehtii tehdä merkityksellisempiä asioita. Mutta nyt elämä on yhtä näpyttelyä.
Me muuten viestimme myös siitä mitä olemme syöneet.

Totta kai voisi soittaakin. Mutta on aivan eri asia soittaa muuten kuulumisia, kuin kertoa asiat silloin kun ne mieleen tulevat. Ei niitä pikkujuttuja muista enää tuntien päästä.
Ja kun on tottunut sanomaan ihan siinä töiden lomassakin nopeasti jonkin asian: “Tuli muuten mieleen, että…”
Ja erityisen usein kysymään “Mitä me tänään syötäisiin?“

P.s. Ismo aloitti pari viikkoa sitten pätkäpestin Tampereen kaupungin viestintäyksikössä. Minä suuntaan perässä, en sinne työpaikalle, mutta Tampereen kotiimme.
Sitten en ole enää yksin kaksiossa, eikä Ismo yksin yksiössä, vaan olemme kaksin yksiössä, ja Nero tietenkin mukana.