Veneilemme jäätävään luolaan Serbian Uvacissa

Uvacin kansallispuisto Länsi-Serbiassa on hyvä paikka bongata hanhikorppikotkia ja muita lintuja. Niin joelta kuin ylhäältä näköalapaikaltakin. Samalla voi vierailla valtavassa jääluolassa, joka on pienen pieni osa Euroopan laajinta luolaverkostoa.

Pienen etsimisen jälkeen kuskimme Nenad kurvaa saamiensa neuvojen mukaan lähes joenrantaan, muutaman rakennuksen väliin. Hänkin on ensimmäistä kertaa täällä, Uvacin kansallispuistossa.
Olemme tulleet jokiristeilylle, mutta veneiden lähtöön on vielä vähän aikaa, kuten Nenad meille kertoo asiaa kysyttyään.

Edellisenä päivänä tutustuimme ohjaaja Emir Kusturican rakennuttamaan etnokylään Küstendorfiin ja Mokra goran kylään kuuluisine museorautateineen.
Kävimme myös Bosnian puolella tutustumassa kuuluisaan Drina-joen siltaan.
Tänään ohjelmassa on jokiristeily Uvacissa ja sitten ajomatka takaisin Belgradiin.

Matkalla nappaamme aamiaisburekit mukaan Zlatiborista, joka on Serbian tunnetuin talviurheilukeskus Kopaonikin ohella.
Kesälläkin siellä riittää matkailijoita, jotka ovat tulleet patikoimaan vuorille.
Nenad harmittelee, että alkuperäinen pieni vuoristokylä on muuttunut persoonattomaksi turistirysäksi.

Ja toden totta: kun katselee kylänraittia, voisi kuvitella olevansa oikeastaan missä tahansa Euroopan suuressa hiihtokeskuksessa.
Rakennustyyleissä on tietysti maakohtaisia eroja, mutta ainakin täällä ne on pyritty eliminoimaan tehokkaasti.

Uvacin kansallispuistossa käy vain käteinen

Katselemme ympärillemme ja mietimme, mistä ostetaan jokiristeilyn liput.
Selviää, että niitä ei tarvitse ostaa etukäteen, matka maksetaan sen lopuksi käteisellä oppaalle.
Lippukassan lisäksi juuri muitakaan palveluja ei ole, joten varaudu eväillä.
Löytyy kuitenkin opastaulu, jossa kerrotaan alueesta ja sen runsaasta eläimistöstä.

Ihastelemme jokea, joka soljuu edessämme hitaasti smaragdinvihreänä.
Väri tuo mieleen Neretvan, joka virtaa Bosniassa kuuluisan Mostarin sillan alitse.
Täällä jokea reunustavat korkeat metsäiset vuoret, joiden väliin se on kaivanut uskomattoman mutkittelevan uomansa.

Odoteltuamme aikamme veneet karauttavat laituriin. Meidät ohjataan muiden ulkomaalaisten turistien kanssa siihen, jonka opas puhuu englantia, ja sitten mennään!
Veneet ovat yksinkertaisia: laitoja kiertävät puupenkit ja yllä on katos.
Uvacissa voi vierailla ainoastaan kesäaikaan, toukokuusta alkaen, joten ikkunoille ei ole juuri tarvetta.
Pelastusliivit löytyvät penkkien alta.

Uvacin kansallispuisto on kohde, jonka nähtävyyksiin ei myöskään pääse tutustumaan omin päin, lukuunottamatta muutamaa näköalapaikkaa, joihon pääsee autolla.
Mekin ihailemme pian maisemia sieltä, mutta emme todellakaan moottorivetoisesti.

Hanhikorppikotka on uljas lintu

Veneemme lähtee etenemään leveää jokea pitkin rauhalliseen tahtiin.
Popsimme aamiaiseväitä, otamme kuvia ja ihastelemme ympärillä kohoavia vuoria.
Yhtäkkiä vastapäätä istuvat Tanjat ja muutama muukin matkustaja huudahtavat ja viittoilevat vuorenhuippuja kohti. Korppikotkia!

Kuikuilen itsekin sinne päin ja siellä niitä istuu rivissä. Näky on näin etäältäkin komea, sillä hanhikorppikotka, Uvacin kansallispuiston ylpeys, on valtava lintu.
Sen keskipaino on 7,5 kiloa, pituus jopa 122 senttimetriä ja siipien kärkiväli lähes kolme metriä. Niinpä valkopäiset otukset erottuvat hyvin vähän kauempaakin.

Vaikka hanhikorppikotka on maailmassa suhteellisen yleinen, Serbiasta se oli hävitä sukupuuttoon. Suojelutoimien aloittamisen jälkeen sen kanta on kuitenkin noussut pelkästään Uvacissa noin 300 yksilöön.

Oppaamme näyttää konkreettisen tavan, jolla kanta on saatu nousuun.
Erään vuorenhuipun tuntumassa korppikotkia leijailee taivaalla suurena parvena.
Opas kertoo, että siellä on lintujen ruokintapaikka, jossa niille heitellään eläinten ruhoja.
Varma ja turvallinen ruoka ja tietysti metsästyksen lopettaminen on taannut lajin säilymisen.
Toki ne syövät myös itse maastosta löytämiään raatoja.

Alueella on kaikkiaan 140 lintulajia, kuten kotkia, pöllöjä ja kuningaskalastajia.
Saukkokantakin on runsas.

Jääluola on osa Euroopan suurinta luolastoa

Matka jatkuu ja joki alkaa kaartaa ensimmäistä kertaa.
Koko joki on itse asiassa yhtä mutkaa ja hurjimmillaan kaarteet ovat 270 astetta. Parin kurvin jälkeen pysähdymme ensimmäistä kertaa. Valmistaudumme etenemään Usakin jääluolaan.

Asiantuntevat serbit ovat itse asiassa valmistautuneet jo etukäteen. Heillä on repuissa mukana kevyttoppatakit ja hansikkaat, sillä koska kyseessä on jääluola, siellä todellakin on kylmä.
Me olemme varustatuneet shortseilla, hameilla, topeilla ja lyhythihaisella kauluspaidalla.
Kaikki pitkähihaiset vaatteet unohtuvat autoon.

Opas kysyy hieman huolestuneena, pärjäämmekö.
– Totta kai, olemme Suomesta, julistamme korskeasti ja opasta naurattaa.

Kiipeämme ylös luolan suulle ja kylmyys huokuu suuaukon ulkopuolelle.
Emme ole itse asiassa aivan niin itsevarmoja tarkenemisestamme, kuin annamme ymmärtää, mutta ei voi mitään. Emme halua jättää luolakäyntiä väliin.

Saamme taskulamput ja lähdemme etenemään oppaan perässä jonossa.
Luola on paitsi kylmä, myös suunnattoman suuri.
Reitti etenee satoja metrejä maan uumeniin tippukivipylväiden välissä.

Yhtäkkiä opas pysähtyy ja näyttää lampullaan jotain seinällä.
Katsomme sinne ja meitä katsotaan takaisin.
Luolan seinällä on nimittäin ilmiselvä luonnon muodostama kuva miehen kasvoista.
Hieman kauempaa löytyvät naisen kasvot.

Tuijotamme ympärillemme ja ylös mykistyneinä.
Tippukivet muodostavat hurjia taideteoksia, jotka ovat jopa kymmenen metriä korkeita.
Olemme yhtä jäässä kuin luolakin, mutta kylmyys unohtuu maisemia katsellessa.

Luola jatkuisi ties kuinka pitkälle, mutta lopulta on tullut aika palata takaisin.
Tupsahdamme ulos ja kiiruhdamme kauemmas suuaukosta. Ulkoilman 30 asteen lämpö tuntuu taas käsittämättömän mukavalta.

Vaikka luola on jättimäinen, se muodostaa silti vain murto-osan Uvacin luolaverkostosta.
Se on Euroopan suurin ja pituudeltaan noin 6000 kilometriä, eli puolet maapallon läpimitasta. Onneksi kyseessä on nimenomaan verkosto, eikä suora putki, muuten suuaukolla hohkaisi kylmyyden sijasta melkoinen kuumuus.
Jääluola ei tietenkään ole ainoa sisäänpääsyreitti luolastoon, mutta Uvacin kansallispuiston vierailijoille se lienee suosituin.

Näköalapaikalta näkee korppikotkia yläviistosta

Jos luolan suulle kipuaminen on tuonut hien pintaan, veneretken toisella pysähtymispaikalla se suorastaan virtaa.
Tarjolla on nimittäin kapuaminen ylös näköalapaikalle lähes 900 metrin korkeuteen.
Lähtötasolta joen pinnasta nousua tulee 370 metriä, eikä aikaa ole rajattomasti.
Uvacin kansallispuisto sijaitsee melko korkealla, korkeimmat huiput kohoavat 1900 metriin.

Reitin alkuosa, tai oikeastaan suurin osa siitä, on melko jyrkkää ja välillä pitää turvautua nelivetoon.
Ylhäällä vuorella se muuttuu kirmaamiseksi raikkaassa metsämaisemassa leveitä polkuja pitkin.
Yhtäkkiä tupsahdetaan hiekkaiselle autotielle, joka päättyy rakennusrykelmän eteen.

Tälle näköalapaikalle pääsee siis autolla, jos venematka ja kiipeäminen jyrkkää vuoripolkua pitkin ei nappaa.
Aika montaa ei selvästikään ole napannut, sillä autoja on tien päässä paljon ja paikalla on ihmisiä, jotka eivät ilmiselvästi ole vuodattaneet hikipisaraakaan tänne päästäkseen.

Näköalapaikan luona on yksinkertainen, käytännössä terassin ja muutaman puiden alle ripotellun pöytäryhmän muodostama baari.
Näköalatasanteita on kaksi ja ne todellakin ovat näköalapaikkoja.
Alla lähes 400 metriä alempana kiemurtelee koko Uvac-joki vihreänä. Sitä reunustavat vuoret ovat yhtäkkiä silmän tasolla.
Kaiken lisäksi näemme korppikotkia liitelemässä suoraan alapuolellamme!

Uvaciin pääsee myös julkisilla

Katselupaikalle on luonnollisesti tunkua, eivätkä tilannetta helpota turistit, jotka ehdottomasti haluavat ottaa noin kymmenet selfiet kavereidensa kanssa, tai ottaa juurikin sen blogikuvan, jossa ei näy ketään muuta. Sopu ei välttämättä anna sijaa, mutta ehdimme nauttia näkymistä riittävästi.
Meidän kaverikuvamme taisi jäädä ottamatta.
Ehdimme silti ottaa juomat metsäbaarissa ennen kiipeämistä alaspäin.

Alhaalla veneellä ripeimmät ovat jo ehtineet jopa uida Uvac-joessa.
Me hyppäämme suoraan veneeseen, joka lähtee saman tien paluumatkalle. Se sujuu hieman tulomatkaa ripeämmin, koska maisemat ovat samat.

Laiturilla odottavat jo seuraavat matkustajat innokkaina näkemään joen ihmeet.
Maksamme oppaalle, suuntaamme takaisin autolle ja paluumatka Belgradiin voi alkaa.
Me kolme olimme siis vuokranneet auton kuskeineen ja yöpyneet jo edellisyönä, mutta Uvacin kansallispuisto on tavoitettavissa Belgradista myös bussilla yhdellä vaihdolla ja yksityismajoitusta voi kysellä läheisestä kylästä.

Pakkaa mukaan:

• vettä
• pientä evästä
• aurinkovoide
• takki
• käteistä (retken hinta on noin 15 € per nuppi + mahdolliset juomat pari euroa)

Lue täältä lisää Serbiasta.