Unkarin raja hankaloittaa matkaa Belgradista Brnohon

Vettä sataa, eikä tolpalla ole yhtään taksia.
Emme mitenkään ehtisi enää juosten Wienin bussille, emmekä juosta voisikaan.

Mukanamme on tavallisten pikkureppujemme lisäksi muuttokuorma; iso 20 kilon matkalaukku ja pienempi lentolaukku.
Tämä on vasta alkusoittoa, Unkarin raja tulee hidastamaan matkantekoamme.

Sitä ennen Nero viivyttää lähtöämme. Se seuraa minua aina kuin hai laivaa ja ymmärtää jo vaatteistani milloin lähden liian kauas.
Saati sitten isoista laukuista. 

Kissamme juoksee perääni sateeseen. 
Naapurimme J yrittää tulla apuun, mutta Nero pakenee.
Ja meidän pitää paeta sitä, ettei bussi jättäisi.

Taksiiii!

Emme ole ainoita taksijonossa, mutta yhtään autoa ei näy.
Lopulta niitä valuu tolpalle.
Meidänkin onnemme koittaa.
Vielä on mahdollisuus ehtiä kello 21 kohti Wieniä lähtevään bussiin ja syytä onkin, koska meillä on liput kyseiseen vuoroon.

-Autobuska stanica, molim, linja-autoasemalle, kiitos.
Kuski pudistaa päätään, mahdotonta, mielenosoitus tukkii reitin.
– Sava-joen vartta kulkevaa Karadjordeva-katua kenties, ehdotamme.
Mies katsoo hetken yläoikealle, nyökkää.

Muuttomatka kohti Suomea on alkanut.

Belgradin asemalla on lunastettava poletit

Kuski järjestelee hetken tavaroita takakontissa mahduttaakseen muuttokuormamme sekaan. Kunhan ensin saa jumittuneen luukun auki.
Me vilkuilemme kelloa hermostuneina.

Ei riitä, että olemme linja-autoasemalla ennen bussin lähtöä.
Flixbussille on mentävä ajoissa, viimeistään varttia ennen aikataulun mukaista lähtöä.

Belgradin asemalla on lisäksi käytävä lunastamassa maksulliset poletit laiturialueelle pääsemiseksi.
Tämä koskee kaikkia sieltä lähteviä bussivuoroja.

Kurvatessamme asemalle toteamme meillä olevan vielä runsaasti aikaa.
Ruhtinaalliset viitisen minuuttia polettien lunastamiseen ja portin läpi kulkemiseen riittävät hyvin.

Kiittelemme kuskiamme vuolaasti ja annamme tavallista isomman tipin siitä, että hän edes lähti yrittämään.
Viime aikojen mielenosoitukset tukkivat helposti koko kaupungin ja kilometritaksalla ajavalle kuskille kyydin ottaminen ei ole silloin kannattavaa.

Herra numero 47 saattaa tarvita viisumin

Me onnettomat valitsemme väärän suunnan. Ensimmäinen poletteja myyvä lippukassa ohjaa meidät aseman toiselle puolelle.
Kokeilemme onneamme portinvartijan kanssa, mutta ei onnistu, poletit on noudettava.

Infopisteessä edellämme asioiva mies mataa tiskillä niin, että asiakaspalvelijakin alkaa näyttää hermostuneelta.
Pyydämme lupaa asioida välissä.
Mies ei kuule tai ei vain kiinnitä huomiota.
Lopulta saamme polettimme ja säntäämme läpi portin ja suoraan bussille.

Tavarat ruumaan ja esittämään passit bussiemännälle.
– Viisumit, olkaa hyvä.
Mietin miksi hän kyselee viisumia maasta lähtiessämme, mutta avaan passini Serbian oleskeluluvan kohdalta.

Nainen ottaa passimme mukaansa ja kävelee kuljettajan luo. Pian hän palaa pahoitellen ja ojentaa asiakirjamme takaisin.
– Niin, suomalaisia. Paikkanumerot 47 ja 48.
Etelä-Euroopassa ei ole harvinaista unohtaa Suomen olevan EU:n jäsen, mutta Serbiassa se yleensä muistetaan.

Tasan kello 21 kuski pistää pakin päälle ja kaasutamme kohti Euroopan unionia.

Unkarin rajan ylitys kestää kauemmin kuin matka rajalle

Matka Unkarin rajalle ei kestä kuin pari tuntia, mutta Horgosin rajalla aikaa kuluu moninkertaisesti.
Linja-autoille on oma kaistansa, eikä edellämme ole kuin kolme muuta bussia.

Unkarin raja on pahamainen ja hitaudestaan tunnettu. Moni Serbiasta Unkariin ajava tutkailee ennalta netistä rajan valvontakameroita, päätellen milloin on paras aika lähteä liikkeelle.
Bussimatkaajalla ei ole vaihtoehtoja. On mentävä silloin kun vuoroja on.

On kuitenkin vasta toukokuun loppu ja sunnuntain vastainen yö. Olemme arvelleet, ettemme joutuisi jonottamaan pitkään.
Väärässä olimme.

Kaksi rajaa kuin eri Euroopasta

Bussi matelee eteenpäin muutaman metrin kerrallaan. Seisoo paikallaan.
Uni painaa, mutta nukkumista ei kannata yrittää, koska pian on edessä passintarkastus.
Niin me luulemme.

Serbian rajan ylitys sujuu hetkessä. Rajavartija katsoo passejamme, hymyilee:
– Asutte Serbiassa.
Leimat passeihin ja menoksi.

Unkarin raja on toista maata. Sisääntulorajalla kestää ja kestää.
Kurkimme välillä ulos ihmetellen miksi jono ei liiku.
Kun vuoromme koittaa, ymmärrämme.

Kävelemme ulos ja sisään rajarakennukseen.
Passien tarkastus ja läpivalaisu.

Seisomme betoniputiikin ulkopuolella odottamassa muita ja bussin saapumista tullin läpi poimimaan meidät takaisin kyytiin.
Autoemäntä huutelee jotakin. Havahdun. Hän kyselee serbiaksi kenellä on iso musta matkalaukku.
– Meillä!
– Onko teillä tupakkaa?
On, mutta mitäpä siitä, ei sitä ole yli EU:n kymmenen sallitun askin rajaa.

Ihan muina savukkeiden salakuljettajina

Tullimiehet ovat levittäneet muuttokuormamme pitkin pihamaan penkkiä. Osa tavaroistamme lojuu maassa.
Yksi miehistä ottaa laukusta muovipussin, jonka sisälle olen pakannut pyykkiä. Hän nostaa pussin korkealle ilmaan, ottaa sen pohjasta kiinni ja kaataa sisällön laukkumme päälle.
Toinen tullimies ottaa laukusta Ismon nahkahansikkaat ja esittelee niitä kollegoilleen hohottaen.
Unkarissa ei ilmeisesti tunneta hanskoja?

Tullimiehen paiskoessa astioita sisältävää laatikkoamme ärähdämme.
– Ole varovainen, siellä on lautasia!
Äijän kaaliin ei mene mitä lautaset tarkoittavat, koska luonnollisesti ulkomaalaisten parissa työskentelevä unkarilainen puhuu vain äidinkieltään.

Eikä hänelle tietenkään juolahda mieleen, että ihmiset keskimäärin kuljettavat matkatavaroissaan useammin itselleen tärkeitä tavaroita kuin roskaa.
Tai ehkä sittenkin juolahtaa. Kunhan haluaa osoittaa valtaansa.

Seuraavaksi pengotaan käsilaukkuni, sekä taskumme.
– Onko teillä lisää tupakkaa?
– Ei ole.
Olen laittanut askit riviin matkalaukun reunaan, selkeästi nähtäville ja laskettaviksi, ihan tullia ajatellen.

– Teillä on laiton määrä savukkeita.
– Ei ole.
– On, seuratkaa.

Tullimies pakkaa tupakka-askit pyykkipussiimme ja otaksuu, että jättäisimme muut tavaramme lojumaan pitkin pihaa vartioimatta. Hän ei anna mahdollisuutta pakata niitä.
Pyydän Ismoa jäämään vahtimaan ja pakkaamaan, minä menen tulliin.

Mitenkäs ne EU:n tuontisäännökset menivätkään?

Tullitalossa on paljon väkeä. Kaikilla tuntuu olevan sama ongelma.
Tullimiehet eivät puhu kuin unkaria, englanti ei tunnu sujuvan. Kenelläkään ei tunnu olevan erityinen kiire.
Ainakaan virkailijoilla, matkailijoilla ehkä enemmän.
Laitan kännykän mobiilidatan päälle ja kaivan odotellessani esiin EU:n tuontisäännökset.

Yksi tullimiehistä puhuu sentään serbiaa.
Näytän hänelle netistä kaivamaani sivustoa ja hän tokaisee kireästi rajoitusten koskevan ainoastaan lentomatkustajia.
– Maitse tuleville sallittu raja on kaksi askia.
Kyseenalaistan lainsäädännön, tuollaisesta ei ole EU:n sivuilla mainintaa.
– Tämä on sääntö Unkariin tuleville.
– Emme ole astumassa jalallamme Unkariin, bussimme jatkaa suoraan Wieniin.

Mies kääntää selkänsä ja kävelee pois. Vastaava keskustelu käydään monen muunkin asiakkaan kanssa.
Serbimiesten tuliaisrakija viedään. Tuskastuneita ilmeitä ja odottelua.

Papereita pitää allekirjoittaa, mutta raha kelpaa muovina

Bussiemäntämme kävelee sisään kertomaan, että matkan pitäisi jatkua nyt heti.
Olen samaa mieltä, mutta passini on tullivirkailijoilla.
– Maksa ja lähdetään.
Maksaisin jos joku edes kirjoittaisi sen maksulapun. Maksan verot ja sitten mennään, aivan sama nyt sitten.

– Kai sulla on käteistä? varmistaa autoemäntä.
– Forintteja? Ei tietenkään ole, miksi olisi?
– Sitten on ongelma, miksi sulla ei ole käteistä?
– Seinällä on kyltti, jonka mukaan luottokortilla voi maksaa. Jos haluavat rahaa, kortti saa kelvata.

Lukuisten pyyntöjen jälkeen saan ison nivaskan dokumentteja allekirjoitettavakseni. Unkariksi.
Pyydän saada tietää mitä papereissa lukee. Käännöstä ei ole luvassa.
Tullimies sentään aloittaa kääntämisen serbiaksi, mutta bussiemäntämme parahtaa, ettei aikaa ole.

Raapustanko nimeni dokumentteihin, joiden sisällöstä en ymmärrä kuin numerot, yli 80 euron maksun?
Näköjään.
Jostakin syystä ei tunnu siltä kuin olisimme ylittämässä Euroopan unionin rajaa kansalaisina, vaikka virallisesti olemme.

Ojennan visani, naputtelen tunnusluvun ja vaadin kuitin. Onnistuu.
– Saisinko nyt ne tupakat takaisin?
– Et, me pidämme ne.
– Maksoin juuri niistä tuontiverot, joten antaisitteko ne nyt takaisin?
– Me pidämme ne.
– Voi jumalauta. Hyvästi.

Saan takaisin muovipussini, tyhjänä.
Sen palauttaa nuori tullivirkailija kengänkärkiään kummastellen.

Minimituomio

Noin viidestätoista unkarinkielisestä allekirjoittamastani dokumentista en saa kopioita itselleni. Toivottavasti en ole kirjoittanut itselleni kovinkaan pahaa tuomiota.

Useita työreissuja aikoinaan Unkariin tehneenä en ole yllättynyt työhöni liittyvistä vaientamisyrityksistä, mutta tämä on uusi kokemus. Toimintatavat eivät vaikuta kovin normaaleilta noin niin kuin EU-rajaksi.
Ehkä tuollainen laki sitten on voimassa, vaikken siitä nopeasti tietoa löytänytkään. Perustelut olisivat kuitenkin olleet mukavat. Varsinkin sille miksi maksoin tullimaksun, mutten sakkoja, ja silti seurauksena oli takavarikko.
Maksu sentään oli kuulemma minimi.

Dialogimme oli huomattavasti pidempi, mutta sen jokainen yksityiskohta ei tuo tähän tekstiin lisäarvoa. Siihen sisältyi lähinnä virkamiesten ovelle koputtelua ja huhuilua, saman asian toistamista ja kysymyksille selän kääntämistä.
Maksun vastaanottanut virkailija ei sanonut sanaakaan.

Tiedän kyllä hyvin, että tullaus hoidetaan ensimmäisessä maassa EU-alueelle saavuttaessa, mutta täytyypä vielä kerrata miten tuo menee, jos maalla on omat kansalliset säännöksensä. Pätevätkö ne myös kauttakulkumatkustajaan, kulkuneuvossa, joka ei pysähdy ottamaan tai jättämään matkustajia kyseisen valtion alueella?

Suututan vielä autoemännän

Ismoa ja laukkuamme ei enää pihamaalla näy, joten otaksun hänen pakanneen tavaramme ja odottavan bussilla.

Marssin vauhdilla kohti kulkupeliämme, jottei yhtään minuuttia menisi enää hukkaan. Bussiemäntämme pistää tossua toisensa eteen pysyäkseen perässäni.

Passintarkastuskopin luona seisova rajavartija viittilöi ankarasti kiertämään autokaistan kautta, tästä ette enää mene läpi.
En halua ärsyttää enää yhtäkään unkarilaista rajavartijaa, joten pysähdyn kuin seinään ja osoitan kädelläni autojen väliin, tuostako meidän kuuluu mennä?

Vartija nyökkää ja muutaman metrin takanani kipittänyt vaunuemäntä juoksee suoraan päin käsivarttani. Pyytelen vuolaasti anteeksi, vaikka hän on itse törmännyt minuun. Kiukkuinen nainen ei puhu minulle sen jälkeen enää sanaakaan.

Kaikkia väsyttää ja vit…tuskastuttaa. Rajalla on kulunut kaikkiaan 6,5 tuntia. Ei onneksi sentään vain meidän matkatavaroiden vuoksi. Meidän bussimme läpäisi rajan jopa edellämme jonottaneita nopeammin. Jos tuota nyt nopeaksi voi sanoa.

Seuraavaa rajaa ei ole, mutta se näkyy

Kuski ei sentään ole päättänyt hylätä meitä.

Matka jatkuu ja hetimiten rajan jälkeen pidetään parinkymmenen minuutin tauko.
Aamiainen ei nyt maistu. Haluan vain pois Unkarista.
Mitä nopeammin, sen parempi.

Unikaan ei tule silmään, vaikka koko yö on jo valvottu. Kello on jo seitsemän aamulla.
On päivänselvää, ettemme ehdi enää ajamaan kiinni jatkoyhteyttämme.
Wien-Brno -vuoro lähtee jo noin tunnin kuluttua ja meillä on koko Unkari läpiajettavana.

Katselen laiskasti matkanvarren maisemia. Itävallan rajan ylitys ilahduttaa enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan.
Vanha raja-asemarakennus seisoo tienvarressa rapistuneena ja hylättynä menneen maailman muistomerkkinä.

Mieleeni tulee eräs reissuni, jolloin melkein itkin ilosta EU-lipun nähdessäni. Tuolloin olin kävellyt Ukrainasta tullessani Moldovasta Romanian rajalle kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Nyt olemme Euroopan unionin sisällä, silti näidenkin maiden välisen rajan ylityksen huomaa selkeästi.
Itävallan puolella maisemassa viuhtoo tuulivoimaloita kuin modernin maailman mallina.

Jälleen uusi maa ja uusi kieli

Wienin keskustan liepeillä liikenne tökkii, mutta eipä meillä enää ole mihinkään kiire.
Bussi jättää meidät kadunvarteen ja mietiskelemme miten mahdamme päästä etenemään.

Uni painaa niin, että tekisi mieli jäädä Wieniin.
Olemme kuitenkin varanneet jo ennen Belgradista lähtöämme hostellihuoneen Brnosta.
Huoneella ei ole peruutusmahdollisuutta, eikä meillä varaa maksaa kahdesta majapaikasta.

On siis jaksettava selvittää miten pääsemme perille. Ja jaksettava matkustaa.
Alkuperäinen bussimme on lähtenyt jo aikapäiviä sitten.

Ystävällinen kuskimme kertoo Brnon bussien lähtöpaikan. Se on aivan saapumispysäkin tuntumassa oleva bussiasema.

Näemme Brnohon lähdössä olevan bussin ja kysymme sen kuskilta neuvoa. Mies puhuu ainoastaan saksaa ja väsyneet aivoni eivät saa kaivettua muistin perukoilta saksan kielen taitoa kovinkaan syvälliseen keskusteluun.
Ymmärrän sentään hänen kertovan, että meidän on odotettava myöhempää vuoroa. Sitä en jaksa enää vastaanottaa miksi näin.
Autoemäntämme luikahtaa liukkaasti tähän bussiin, eikä tee elettäkään auttaakseen meitä.

Miten pääsemme Itävallasta Tsekkeihin?

Tutkiskelemme aseman näyttötauluja. Brnota ei tauluilla näy.
Ei näy myöskään sen saksankielistä versiota Brünn tai latinalaista muotoa Bruna, jiddishiä en edes tunnistaisi.

Kysymme uudelleen neuvoa. Mahtaisiko toisen laiturissa seisovan bussin kuljettaja tietää infopisteen sijaintia?
Tietäähän toki. Se vain sattuu olemaan kiinni. On sunnuntaiaamu.

Törmäämme asemalla Belgrad-Wien -bussissa edessämme istuneeseen naiseen. Ainakaan hän ei ole hermostunut meihin.
Nainen kertoo Flixbussin lähettäneen meiliin uudet liput seuraavaan vuoroon.
Ismo tsekkkaa postinsa, ja toden totta, sähköpostiin on saapunut uudet liput jo silloin kun vielä istuimme Horgosin raja-asemalla Unkarissa!

Noin tunnin odotuksen jälkeen pääsemme jatkamaan matkaa.
Kun näytämme meilistä uusien lippujemme QR-koodit Brnohon suuntaavan bussin kuljettajalle, on Ismon kännykässä 1% virtaa jäljellä.
Meissä ei ole juurikaan enempää.

Mainos