*Sisältää affiliatelinkin Booking.comin kautta varaamaamme majoitukseen.
Subotica on Serbian pohjoisin kaupunki ja tunnettu viehättävästä art deco -arkkitehtuuristaan.
Kaupunki on pieni ja vanhankaupungin kävelee hetkessä laidasta laitaan.
Katuja tallustellessa tuntuu vaikealta uskoa, että aikoinaan Subotica oli Jugoslavian kuningaskunnan kolmanneksi suurin kaupunki, heti Belgradin ja Zagrebin jälkeen.
Kun Belgradista tuttu kulinaristiystävämme muutti Suboticaan, ja kutsui meidät kylään luvaten järjestää viinitilavierailun fine dining illallisineen, vastasimme oitis da!
Olemme jämähtäneet Belgradiin niin tiukasti, että monet Pohjois-Serbian pikkukaupungit ovat jääneet vierailematta suunnitelmista huolimatta.
Eipähän tässä pandemian aikana ole ollut kummoisia joukkoliikenneyhteyksiäkään.
Kiitos Gunnarin kutsun, nyt on hyvä syy hypähtää bussiin ja toteuttaa toivottu matka.
Majapaikan etsiminen ei voisi vähempää kiinnostaa
Olen erittäin kiireinen ennen lähtöämme ja koko ajatuskin matkajärjestelyiden tekemisestä tuntuu rasittavalta.
Pitäisi selata majapaikkoja Booking.comista, pitäisi tutkia bussiyhteyksiä ja pitäisi ja pitäisi.
Miten sitä aikoinaan jaksoikin etsiä uutta majapaikkaa harva se päivä ja vaihtaa kaupunkia ja maata kuin paitaa?
Pyydän Ismoa perehtymään bussiaikatauluihin ja muihin mahdollisiin liikkumistapoihin, täällä kun kimppakyydit ovat usein busseja nopeampi ja edullisempi vaihtoehto.
Pyytämättä apuun tulee myös ystävämme Gunnar, joka vinkkaa aivan *Subotican keskustassa sijaitsevasta apartmanista.
Kurkkaan hinnan *Booking.comista, mutta 67 euroa kahdelta yöltä perusyksiössä serbialaisessa pikkukaupungissa vaikuttaa hiukan suolaiselta.
Kello on jo ties mitä kun alan itsekin selailla vaihtoehtoja. Löydänkin *mukavalta vaikuttavan asunnon, josta huudellaan parinkympin hintaa yöltä.
Suboticalaisittain tämä kämppä on kaukana keskustasta, jopa reilut puoli kilometriä!
Huh huh, mitenköhän sitä jaksaisi millään taivaltaa noinkin pitkää matkaa, siihenhän voi kulua kävellen melkein kymmenen minuuttia!
Kyllä me sittenkin varaamme sen 150 metrin päässä keskusaukiolta sijaitsevan yksiön.
Se tosin johtuu siitä, että joku muu ehti napata sen linja-autoaseman ja keskustan välimaastossa sijaitsevan kämpän neniemme edestä.
Onneksemme tämän alunperin meille ehdotetun asunnon omistaja on ilmeisesti luopunut toivosta, että kukaan saapuisi hänen matalaan majataloonsa näin viime tipassa, joten hän (tai sivuston automaattiasetukset) olivat ehtineet alentaa kahden yön hinnaksi 44 euroa.
Tämä on kokolailla se hinta, mitä Serbiassa yleisesti ottaen yksittäisiksi öiksi vuokrattavista yksiöistä tai kaksioista huudellaan.
Muutama vaihtoehto kohtuuhintaista (n. 20-30 €/yö) majoitusta etsivälle
Blaah blaah eli etsimässä kimppakaaraa
Sitten vielä se kyyti.
Busseja näyttää kulkevan, mutta noin 180 kilometrin matka kestäisi älyttömät kolme ja puoli tuntia. Ihan tyypillistä Balkanilla, mutta täällä myös oppii nopeasti tutkimaan muita vaihtoehtoja.
Gunnar lähettää meseviestin, että perjantaina yhdentoista maissa aamupäivällä Belgradista olisi lähdössä BlaBlaCarin kuski, joka velottaisi 1250 rsd per pää. Siis himpun yli kympin euroissa.
Tämä passaa mainiosti, joten Ismo tekee varauksen.
Pian tulee jo viesti, että kyyti on peruttu.
Olen jo sitä mieltä, että jään kotiin nukkumaan koko viikonlopuksi, mutta Gunnar on sitkeä.
Hän on selvästikin innokas näkemään meidät uudelleen ja lähettää linkin toisesta kyydistä.
Dejan on lähdössä ajamaan Belgradista kohti Suboticaa yhdeksältä aamulla.
Meiltä vanhastakaupungista uuden kaupungin puolelle on noin tunnin kävelymatka, joten päätämme ottaa varmuuden vuoksi taksin aamulenkkeilyn sijaan.
Dejan veloittaa matkasta 1100 rsd, eli vajaan kympin sielulta, ja odottaa sittemmin kärsivällisesti eksyneitä matkaajia Sava Centarin parkkipaikan oviaukolla Novi Beogradissa.
Taksikuskimme tuntee reitin hyvin ja kurvaa Sava Centarin pääoven eteen puoli tuntia ennen kimppakyydin lähtöaikaa.
Dejania ei näy.
Eipä ole vielä lähtöaikakaan, mutta missään ei näy yhtään ketään, ja taksikin pääsi ajamaan vanhan messukeskuksen pääovelle vain vartijoiden kutsunappia portin pielessä soitellen.
Tämä ei voi olla oikea paikka.
Ismo on viestinyt kuskille suomalaisella liittymällään koti-wifissä.
Ulkomaalaiseen numeroon kukaan paikallinen ei vastaisi.
Minulla taas on puhelimessani serbiliittymä, johon en ole saanut ladattua lisää dataa. Mahtavaa.
Matkaan kohti Pohjois-Serbiaa
Mutta Dejan soittaa. Yritämme selostaa sijaintiamme, hän omaansa.
Parkkihalli, aha, ok, selvä, dobro, tulemme sinne.
Kävelemme alas ramppia parkkipaikalle osoittavia nuolia seuraten.
Ei näy valkoista Hiluxia.
Lopulta kyselemme apua parkkipaikan rahastajalta.
– Onko täällä parkkihalli?
– Ne znam, en tiedä.
Dejan ja Ismo käyvät useammankin puhelinkeskustelun.
Aika kuluu.
Mitään ei tapahdu.
Missä ihmeessä kuskimme on?
Hän väittää olevansa samassa paikassa kuin mekin.
Mutta kun ei näy.
Vanha kongressikeskus on niin helvetillinen betonilukaali, että kävellen sen kiertämiseen kuluu luultavasti saman verran aikaa kuin keskivertoon päiväpatikkaan vuoristossa.
Yhtä hauskaa se ei kyllä olisi.
Varsinkaan nyt kun tarkoitus olisi ehtiä ajoissa siihen kimppakyytiin.
Olen varma, että vähintään muut matkalaiset ovat jo hermoraunioina, ja kyytimme taatusti kaasuttaa pois ennen kuin löydämme sen.
Edelleen olisi mahdollisuus kipaista takaisin kotiin ja nukkua koko viikonloppu.
Sitäpaitsi on vasta perjantai ja minun pitäisi ehtiä tehdä vielä tänäänkin töitä.
Näh, vanha nomadimoodi päälle ja selvittämään, pikkujuttu kuitenkin.
– Moj Kioskin luona, sanoo Dejan puhelimessa.
Moj Kiosk, eli ”minun kioskini” on kikkariketju, jonka luukun löytää lähes joka korttelista.
Me kipitämme kadun ylitse lähimmän kioskin eteen ja lähetämme Dejanille kuvan: Täällä ollaan!
Väärä kioski.
– Autokomanda, moottoriliikennetie, sanoo kuskimme.
Siispä betonikolossin eteläinen puoli. Onneksi se, eikä itäinen, me kun olimme lännen puolella.
Länteen itään, länteen itään, saisi jo löytyä!
Juoksemme alas kongressikeskuksen sivun mutaista polkua.
Kävelytien päässä häämöttää Moj Kiosk.
Ja valkoinen Hilux.
Matkaan olisi pitänyt startata jo kymmenen minuuttia sitten, mutta onneksi Dejan ei ole kaasuttanut tiehensä. Eikä ole muutenkaan millänsäkään. Eteläeurooppalaisittain emme ole edes myöhässä.
Muita kyydittäviä ei ole.
Suuntaamme kohti Pohjois-Serbiaa kolmistamme.
Kaupungin laidat tulevat vastaan nopeasti, mutta majapaikka on mukava
Dejan tipauttaa meidät Subotican bussiaseman eteen.
Tsekkaamme majapaikkamme sijainnin Google Mapsista ja lähdemme taapertamaan kohti varaamaamme asuntoa.
Tiedämme saapuvamme paikalle reippaasti ennen sisäänkirjautumisaikaa, mutta päätämme kuitenkin käydä tarkistamassa tilanteen paikan päällä. Kenties huoneemme olisi jo valmis.
Pihamaalla meitä on vastassa ainoastaan iso kyltti, jossa seisoo omistajan puhelinnumero ja wifin salasana.
Omassa luurissani ei edelleenkään ole dataa ja Ismon luuri simahtaa juuri kun hän on ottamassa yhteyttä omistajaan. Päätämme hiihdellä sinne sadanviidenkymmenen metrin päähän keskustaan, ja etsiä paikan syödä myöhäistä aamiaista, sekä ladata puhelimen akkua.
Palloilemme pitkin Subotican keskustaa, laidasta laitaan.
Laidat tulevat vastaan nopeasti.
Tämän reilun sadantuhannen asukkaan kaupungin vanha keskusta on pieni.
Sen art deco -arkkitehtuuri on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista.
Löydämme myös pienet markkinat, joilla myydään lihaa, juustoja, rakijaa, sekä puu- ja villatuotteita. Emme tee tälläkään kerralla ostoksia, vaan nuuhkimme vain tunnelmia ja jatkamme mukavan kahvilan etsimistä.
Hämmästykseksemme emme törmää matkan varrella yhteenkään kunnolliseen ravintolaan.
Ei sillä, että juuri nyt sellaista tarvisimmekaan. Illalla sekin tarve kuitenkin koittaisi.
Kahviloita löytyy kourallinen. Mikään niistä ei vaikuta järin houkuttelevalta.
Yhden sivukujan suulla seisoo kyltti, joka mainostaa palačinkoja, eräänlaisia lättyjä.
Sujahdamme kujan perälle ja sisään Kafe Pričaan.
– Kahvia, creppiä, sekä wifiä ja virtaa, kiitos!
Siinä missä palačinka on Belgradissa crepin kaltainen täytetty lätty, on se yllätykseksemme täällä pohjoisessa, ainakin tässä kahvilassa, leivitetty rulla. Se muistuttaa enemmänkin Karadjordjevan leikettä kuin lättyä.
Kaikki käy, kunhan on paikka lämmitellä marraskuisilta viimoilta ja mahdollisuus kontaktoida asunnon omistajaa.
Ja näin on.
Ismo laittaa viestin apartmanin omistajalle, joka kertoo meidän pääsevän sisälle ovikoodilla koska tahansa. Tattista vaan, mutta olisihan sen koodin voinut lähettää vaikka jo etukäteen…
Itse asunto on mukava ja siisti, kuin on myös isäntämme, joka saapuu hiukan myöhemmin keräämään maksun yöpymisestä.
Keittonurkkauskin sisältää riittävät tarvikkeet kotikokkailuun, jos sellaista haluaa harrastaa. Tällä kerralla me emme halua.
Muitakin netin etsijöitä
Jonkin ajan kuluttua ovellemme koputetaan. Sen takaa paljastuu mies ja poika, jotka kysyvät puhummeko saksaa. Oven avannut Ismo viittilöi minua paikalle.
Koulusaksani on pahasti ruosteessa, enkä saa yllätettynä yhtään järjellistä lausetta suustani.
Aloitan serbiaksi, että puhun vain vähän saksaa ja ennen kuin ehdin toistaa tuota saksaksi, vieras mies levittää kätensä ja huudahtaa riemastuneena: sinä puhut serbiaa!
Isällä ja pojalla on sama ongelma kuin meillä aiemmin. He eivät tiedä miten päästä sisälle. Marraskuussa pimeä laskeutuu aikaisin, joten vaikka on vasta myöhäinen iltapäivä, mies ei ole huomannut ulkona seisovaa kylttiä yhteystietoineen. Ei sitä enää näkisi lukeakaan.
Näytän omistajan numeron Ismon kännykästä. Mies sanoo, ettei hänellä ole paikallista liittymää, vain saksalainen. Sanon, että ei se mitään, käytät varmastikin Viberia (kaikki serbit käyttävät).
– Joo, mutta kun ei ole dataa.
– Ei kun täällä on wifi, tässä on salasana.
Lopulta mies oivaltaa onnettoman serbiankielisen selostukseni pohjalta miten tulee toimia. Hänen kouluikäinen poikansa on jo nykinyt tovin isäänsä hihasta sen näköisenä, että hän kyllä ymmärtää mitä pitäisi tehdä.
Ei mene kuin pari minuuttia kun parivaljakon ovi kolahtaa sisäänpääsemisen merkiksi.
Paikan nettiä on kehuttu arvosteluissa ja todistetusti se toimikin mainiosti perjantaina.
Lauantaina ja sunnuntaina emme saa siihen enää ollenkaan yhteyttä asunnon sisäpuolelta. Onnistun löytämään jonkinlaisen heikon yhteyden pihamaalta.
Emme ala selvitellä ongelmaa, vaan päätämme nautiskella somevapaata viikonloppua. Mitä nyt vähän työt painaisivat päälle ja olisi mukava googlata esimerkiksi paluumatkan yhteyksiä.
Mutta viis niistä tässä vaiheessa, nyt tutustutaan Suboticaan ja sen lähiympäristöön!
Lue kahdesta viinitilavierailustamme Suboticassa:
Yhdet pyrkivät pohjoiseen toiset etelään
Lauantai-iltana auki olevaa pikaruokapaikkaa etsiessämme reippaasti aineissa oleva siirtolainen tulee pummimaan tupakkaa aavistuksen aggressiivisella otteella. Esitämme puhuvamme ainoastaan serbiaa ja poistumme paikalta.
Unkarin rajalla sijaitsevassa Suboticassa riittää Euroopan unionin puolelle pyrkiviä. Eräskin aiemmin tapaamamme nuori mies ui Tonavan yli Unkariin, mutta tuli palautetuksi Serbiaan.
Unioniin itsekin pyrkivän Serbian poliisilla riittää työtä näyttää, ettei EU:n ulkoraja vuoda tästä suunnasta.
Viikonlopun aikana törmäämmekin poliisin jalkapartioihin useammin kuin Belgradissa kokonaisen vuoden aikana.
Sunnuntaiaamuna on meidänkin aika jättää Subotica taaksemme.
Toimimattoman netin vuoksi meillä ei ole aavistustakaan bussiaikatauluista. Hiippailemme asemalle huoneen luovutuksen jälkeen vain todetaksemme yhden bussin lähteneen vain minuutteja aiemmin. Seuraava on lähdössä parin tunnin kuluttua, joten ostamme liput siihen.
Lippu BlaBlaCaria huomattavasti hitaampaan bussiin on myös sitä kalliimpi, 1455 dinaaria eli 12,45 € per nuppi.
Istuskelemme odottamassa bussin lähtöä ja katselemme kuinka poliisi hätistelee asemalta satunnaisia notkujia. Lähes kaikilta kysellään matkalippuja ja henkkareita, mutta ei meiltä.
Sellaista on olla valkonaama.
Kolme tuntia bussin lähdöstä olemme takaisin kotona Belgradissa.
Sentään nopeammin kuin aikataulun mukaiset kolme ja puoli tuntia, mutta kimppakyydillä alle kahdensadan kilometrin matka olisi taittunut kahdessa tunnissa.
Piditkö lukemastasi? Jaa alta myös kavereillesi!
Paluuviite: Maalla, merellä ja ilmassa – 2021 kilometreinä - Please Be Seated for Takeoff
Subotica näyttää mielenkiintoiselta, erilaiselta, niin kuin varmasti Serbia muutenkin verrattuna matkakohteisiin, joita tavallisesti valitsen. Mutta usein kyllä tykästyn tällaisiin pikku kaupunkeihin, joiden “laidat tulevat vastaan nopeasti”. Pitääkin kurkata vielä juttusi Subotican viinitiloista. Heti rupesi kiinnostamaan, millaista viiniä siellä olisikaan tarjolla.
Serbia on kyllä hyvä matkakohde, kun täällä ei ole massaturismia. Ja löytyy kivoja pikkukaupunkeja uniikilla arkkitehtuurilla. Serbia on tosiaan hyvä viinimatkailukohde myös, täältä löytyy tosi laadukkaita viinejä, joista olenkin kirjoittanut useammankin jutun.
Kiva lukea Serbiasta, jonne emme ole vielä ehtineet tutustua. Viime keväänä kävimme netissä venäjän alkeiskurssia oppiaksemme kyrilliset kirjaimet ja vähän kieltä. Ovatko serbian kyrilliset venäjästä poikkeavia? Toivottavasti poliittinen tilanne tuolla rauhoittuu, että voisi tutustua tuohonkin maahan.
Juha
Kiitos, mukava kuulla! Serbian kyrillisissä on muutamia omia kirjaimiaan, mutta kyllä venäläisillä pärjää hyvin. Poliittisesta tilanteesta ei tarvitse olla huolissaan, se mikä mediassa nostetaan esiin, ei näy arjessa. Ja me sentään asutaan muutaman sadan metrin päässä parlamentilta. Itseäni aikalailla näin journalistina harmittaakin, ettei täältä julkaista kuin negatiivisia uutisia. Toki tilannetta on hyvä tarkkailla.
Kieltämättä aika kiinnostavan näköistä tuo kaupungin arkkitehtuuri. Täysin tuntematon kaupunki minulle ja päädyin sitä hieman googlettamaan. Wikipedia kertoo, että kaupungin suurin etninen ryhmä on unkarilaiset eikä serbit ja ero on vieläpä varsin iso.
Tuo on kyllä kiinnostava kaupunki arkkitehtuuriltaan, vaikka onkin varsin nopeasti nähty. Unkarilaisuudelle löytyy selityksensä alueen mutkikkaasta historiasta.
Ottomaanien vallan aikana (Itävalta-)Unkari valloitti Vojvodinan ja liitti sen osaksi valtakuntaansa. Vaikka alueen serbejä unkarilaistettiin, saivat he kuitenkin säilytettyä varsin paljon omaa kulttuuriaan.
Siinä vaiheessa kun Serbia itsenäistyi kuningaskunnaksi ottomaanien ikeestä, alkoivat myös Vojvodinan serbit anoa itsenäisyyttä Unkarilta. Autonomia saatiin kuitenkin vasta aika paljon myöhemmin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Vojvodinasta tuli osa Jugoslavian kuningaskuntaa, mutta toisessa maailmansodassa Unkari miehitti aluetta uudelleen saksalaisten avustuksella. Silloin serbejä tapettiin ja vietiin keskitysleireille.
Sodan jälkeen Vojvodinasta tuli Serbian autonominen osa, jota se on siis tänäkin päivänä. Nuo unkarilaisajat ovat kuitenkin jättäneet alueelle merkittävän unkarilaisväestön. Suboticassa katukyltitkin ovat kaksikielisiä: Ne on kirjoitettu sekä unkariksi että serbian kyrillisillä aakkosilla. Monet ihmiset puhuvat kumpaakin kieltä ja esimerkiksi alueen yritysten kotisivut ovat useimmiten sekä unkariksi että serbiaksi.