Tongariro Alpine Crossing – Tuulinen taival Tuomiovuorelle

Keskellä Uuden-Seelannin Pohjoissaarta, Tongariron kansallispuistossa sijaitseva Mount Ngauruhoe esitti Taru Sormusten herra -elokuvatrilogiassa Tuomiovuorta.
Mount Ngauruhoen kuvetta pitkin kulkee Tongariro Alpine Crossing, jota pidetään yhtenä maailman parhaista päiväpatikoista.

Kello on vähän vaille kahdeksan koleana kesäaamuna ja seisomme polun päässä keskellä vuoriniittyä. Herätys oli viideltä ja bussi on noukkinut vaeltajaryhmämme hostellilta ennen auringonnousua.

Edessä odottaa 19,7 kilometrin vaellus, jolle aikaa on annettu yhdeksän tuntia. Tiedossa on kapuaminen lähes kahden kilometrin korkeuteen, vaihtelevia sääolosuhteita ja hienoja maisemia.

Päivärepuissamme on eväitä ja juomavettä, kumpaakaan ei reitin varrelta löydy. Päällä on kunnolla vaatetta pipoa ja hanskoja myöten.
Olemme varautuneet myös sateeseen, vaikka sen lankeamista päällemme emme todellakaan toivo. Reitti on ollut suljettuna pari viikkoa sateiden takia ja odotellessamme olemme kiertäneet Pohjoissaaren kaupunkeja bussikyydillä.

Rikkiä ilmassa

Tongariro Crossing kulkee kolmen aktiivisen tulivuorenhuipun vierestä, välistä ja yli. Viimeisin purkaus on ollut vuonna 2012 ja merkkejä tuliperäisestä aktiivisuudesta näkee reitin varrella kaikkialla. Vaeltaja voi kuitenkin taivaltaa huolettomin mielin, sillä tulivuorten aktiivisuutta tarkkaillaan jatkuvasti, joten äkillisen laavavyöryn tai pyroklastisen pilven alle ei ole vaaraa jäädä. Rikkiä on kuitenkin paikoin ilmassa melkoisesti.

Tongariro ei ole fyysisesti mitenkään poikkeuksellisen vaativa, mutta vaaraton se ei ole.
Naispuolinen bussikuskimme kertoi matkalla hostellilta olevansa myös vuoriopas ja jos onnettomuus sattuu, hän on se, joka tulee poimimaan uhrin reitin varrelta. Edellispäivänä hän on käynyt pelastamassa naisen, joka oli katkaissut kätensä.
Meitä varoitetaan lähtemästä reitiltä sivupoluille, se on kuulemma paras tapa päästä hengestään.
Tuuli tulisi olemaan myös varteenotettava tekijä ylempänä vuorilla.

Yhdeksän tunnin aikaraja merkitsee sitä, että silloin reitin alkuun tuonut bussi käy hakemassa meidät reitin lopusta. Tongarirossa siis kuljetaan pisteestä A pisteeseen B.
Omalla autolla reitille ei pääse, vaan busseilla, jotka keräilevät asiakkaat alueen majoituspaikoista. Hotellit ja hostellit myyvätkin paketteja, joihin kuuluu majoitus ja kuljetus reitille. Ensimmäiset paluukuljetukset nopeita patikoijia varten lähtevät jo viiden tunnin kuluttua lähdöstä, mutta jos matkalla huomaa yhdeksän tunnin rajankin olevan liian kova, pitää kuskille soittaa ja ilmoittaa viivästyksestä. Muussa tapauksessa on riski jäädä yöksi vuorille, sillä majapaikat ovat kaukana reitiltä.

Hitaasti helpolla reitillä

Uudessa-Seelannissa ei yleensäkään päde patikoinnin nyrkkisääntö, jonka mukaan vauhti on noin kolme kilometriä tunnissa. Se ei johdu niinkään vaikeakulkuisista reiteistä, vaan henkeäsalpaavista maisemista, joiden kuvaamiseen menee aikaa.
Tongariro ei suinkaan ole tässä poikkeus, päinvastoin.

Me lähdemme kuitenkin matkaan. Reitin alku on helppo ja polku nousee loivasti ruohikon keskellä. Välillä ylitetään puroja ja pitkospuut vievät soisten kohtien yli.

Syömme aamiaiskananmunat polun varressa.
Varjopaikoissa on kylmä, mutta auringossa alkaa jo tehdä mieli riisua takki pois. Patikoijia on edessä ja takana letkassa niin pitkälle kuin silmä siintää ja polku on selvästi merkitty, joten eksymisen vaaraa ei ole. Minimitavoitteemme onkin pysyä joukon mukana siltä varalta, että sattuisi jotain.

Olemme viiden tunnin vauhdissa, vaikka säästelemme voimiamme. Olo on kuin hobiteilla Konnusta lähdön jälkeen ja tekisi melkein mieli laulaa jokin retkilaulu. 

Pian näkyviin tulevat hieman polulta sivulla olevat soodalähteet. Niiden jälkeen ovat viimeiset vessat varsin pitkään aikaan, kuten tulemme havaitsemaan. Polku muuttuu jyrkäksi ja kävely portaiden kapuamiseksi.

Maisemat tulosuuntaan komistuvat entisestään.
Osa kanssapatikoijista osoittaa jo väsymisen merkkejä, vaikka matka on vasta aika alussa. Hiki alkaa virrata ja takki ja kaulaliina on pakko riisua, piposta ja hanskoista puhumattakaan. Uuden-Seelannin kesäaurinko paahtaa jo kunnolla.

Nelivedolla huipulla

Ruohikko alkaa harveta ja yhtäkkiä olemme keskellä kuumaisemaa Eteläkraaterissa.
Laavakentällä ei kasva paljon mitään ja taustalla yli kahden kilometrin korkuisen Tuomiovuoren punertava huippu nousee uhkaavana. Pidämme lepohetken veden täyttämän montun reunalla.

Matka jatkuu pitkin tasaista, mustanpuhuvaa laavalaaksoa, jonka toisella reunalla alkaa nousu. Tajuamme laittaa jo tässä vaiheessa lisää vaatetta päälle, mikä on viisasta, sillä kun nousemme harjun päälle, tuuli muuttuu myrskyksi.

Kuvien ottaminen Instagramiin on vaikeaa, sillä puhuri yrittää viedä kännykän kädestä. Näkymät joka suuntaan ja aina länsirannikolle asti ovat kuitenkin niin huikeat, että niitä on pakko yrittää tallentaa. Tanjan järjestelmäkamera on toki niin painava, että sitä eivät tuulet hetkauta.

Polku alkaa nousta todella jyrkästi kohti reitin korkeinta kohtaa, 1886 metrin korkeudessa kohoavaa Punaista kraateria.
Nyt on pakko siirtyä nelivetoon ja yrittää löytää sorarinteestä kiviä, jotka eivät lähde jalan tai käden alta liikkeelle.
Pudotusta sekä sivulle että taakse on pelottavasti. Sateella kiipeäminen olisi todella tuskaa ja horisontissa alkaa näkyä uhkaavia pilviä. Toivomme totisesti, että sade ei ala, ennen kuin olemme päässeet turvallisempaan kohtaan.

Punainen kraateri on nimensä veroinen, raudan punaiseksi värjäämä. Se ammottaa oikealla puolella reitin kulkiessa kraaterin reunalla.
Leveyttä polulla on vain kymmenisen metriä ja rinteen puolelta puhaltava tuuli yrittää heittää patikoijat kraaterin syvyyksiin. Vahvaa rikinkatkua leijuu ilmassa.

Pahin ei ole ohi

Luulimme selvinneemme pahimmasta, mutta se on vasta edessä. Huipultahan on vain yksi tie ja se on alas.
Alaspäin menevä tie on eroosion pahasti kuluttama sorarinne, joka laskeutuu jyrkästi kohti alla näkyvää laaksoa. On todella hankalaa yrittää löytää irtohiekan keskeltä tukeva kivi, johon ankkuroida vaelluskenkänsä edes hetkeksi.

Kapea polku tekee vielä mutkan ja liian kovalla vauhdilla laskeutuessa on hyvä mahdollisuus päätyä mutkasta ulos laakson pohjalle. Epätoivo alkaa jo hiipiä mieleen, mutta paluutakaan ei ole.

Maisemat ovat kuitenkin taas uskomattomat. Alla siintävät reitin ehkä tunnetuimmat ja kuvatuimmat kohteet, Smaragdijärvet. Vihreinä hohtavat elottomat vesialtaat saavat värinsä mineraaleista ja niiden rannoilla näkyy maan alta tupruavia rikkihöyrypilviä.
Laskeudumme rinnettä alas niiden luokse kaksi tuntia tavoiteajan ollessa puoli tuntia ja toteamme, että meille tulee kiire ehtiä reitin loppuun edes yhdeksässä tunnissa.

Eroosio on tehnyt rinteestä todella vaarallisen, mutta jotkut huimapäät juoksevat sen alas ehtiäkseen ajoissa. Syömme nopeasti banaanit järven rannalla ja jatkamme matkaa, jälleen yli laavakentän. Pian alkaa uusi nousu, tällä kertaa hieman vehreämmissä maisemissa ja maoreille pyhän Sinisen järven rantaan.

Katselemme juuri ylittämäämme laaksoa, jossa auringon ja pilvien vaihtelu luo laavakielekkeisiin upeita varjoja. Jatkamme vuoripolkua eteenpäin. Pian edessä ovat reitin toiset vessat, tuulen vuoksi tiukasti vuorenrinteeseen ankkuroituina.

Maitohapot iskevät

Polku alkaa laskeutua mutkitellen ja edessä alkaa siintää Taupo-järvi ja Taupon kaupunki sen rannalla.
Rinne oikealla puolella on jyrkkä, mutta reitti on muuten jälleen helppokulkuinen ja alamme kiihdyttää vauhtia. Pian saamme näkyviin Ketetahin majan ja hoksaamme, että meillä on vielä mahdollisuudet pysyä aikataulussa.

Majalla pidämme pienen evästauon, kuivattuja hedelmiä ja vettä, ja jatkamme alaspäin juoksujalkaa. Ohitamme meidät alkumatkasta ohittaneita läjäpäin.

Reitti laskeutuu ja laskeutuu ruohikkoista vuoriniittyä pitkin, kun koemme takaiskun.
Pienen rotkon pohjalta polku nouseekin yhtäkkiä pitkiä portaita ylöspäin. Reidet menevät maitohapoille ja kävely muuttuu tuskaiseksi. Ei enää puhettakaan kiiruhtamisesta, loppumatka on eloonjäämistaistelua.

Puuraja tulee vastaan ja polku kulkee korkean ruohikon jälkeen kallioisessa ja varjoisassa lehtometsässä nousten ja laskien. Tuijotamme kelloa huolestuneina. Parkkipaikkaa ei vieläkään näy ja aika kuluu.

Lopultakin alamme kuulla ääniä, emmekä loppuun uupuneina pään sisältä, vaan polun päästä! Parkkipaikka ilmestyy näkyviin bussiarmeijoineen ja kuskimme istuu sen laidalla. Olemme kymmenen minuuttia myöhässä, mutta emme läheskään viimeisiä. 

Bussissa on porukkaa useista eri majapaikoista ja helpotukseksemme kuulemme, että meidät tiputetaan kyydistä ensimmäisinä. Hostellissa meitä odottaa palkkiona Tauposta kaukoviisaina ostamamme viini ja hotellin ylellisyyksiin kuuluva ulkoporeamme! 

Kulkeminen

Tongariron kansallispuistoon pääsee vuokra-auton lisäksi julkisilla, joskin niitä kulkee harvoin. Bussi Aucklandin lentokentältä kansallispuiston juna-asemalle maksaa noin 35 € ja matka kestää seitsemän tuntia. Paluumatka on parikymppiä ja kestoa on saman verran.
Voit lähteä myös Aucklandin keskustasta, jolloin matka-aika on lyhyempi, eikä bussinvaihtoja ole. Lentokentältä lähdettäessä tai sinne saavuttaessa on bussinvaihto Aucklandin esikaupunkialueella.

Aucklandin ja Wellingtonin välillä kulkeva maisemajuna pysähtyy Tongarirossa. Se kulkee vuoropäivin eri suuntaan.
Matka-aikaa Aucklandista kertyy viisi ja puoli tuntia, hintaa noin 70 €. Kansallispuiston juna-asemalta pitää järjestää kyyti majapaikkaan.
Voit myös ottaa edestakaisen shuttlekuljetuksen hostelliisi tai hotelliisi Tauposta, josta pääsee myös taksilla.

TEKSTI: Ismo Lehtonen
KUVAT: Tanja Mikkola

Artikkeli on julkaistu alunperin Erä-lehdessä.

P.s. Tässä jutussa on vain ne kuvat, jotka oli valikoitu alkuperäiseen lehtijuttuun. Katso lisää kuvia tästä englanninkielisestä postauksestamme.

On a windy winding path of Tongariro