Taikametsiin ja takaisin – Uuden-Seelannin kokemuksia

Mary jättää meidät Christchurchin laitamille ja kaasuttaa kohti lentokenttää hakemaan työkeikalta palaavaa helikopterilentäjäpuolisoansa.

Olemme päättäneet tehdä vielä yhden patikoinnin ennen kuin suuntaamme Christchurchin ja Aucklandin kautta takaisin toiselle puolelle maapalloa.
Tavoitteenamme on liftata Arthur’s Passiin, jonka vaellusreittejä paikalliset suosivat. Onpa näissä maisemissa kuvattu Taru sormusten herrasta -leffaakin.

Patikointi Uudessa-Seelannissa sujuu, kunhan ensin pääsee polun alkuun.
Ilman omaa autoa se ei ole ihan helppoa, mutta onneksi kiwit ovat auliita tarjoamaan kyytejä onnettoman joukkoliikenteen armoille jääneille.

Tosin hämmästykseksemme tällä taipaleella kyytejä tarjoaa uusiseelantilaisten lisäksi varsin kansainvälinen porukka: britti, pohjoisamerikkalainen, myös israelilainen eläkkeellä oleva tiedustelupalvelun kenraali.

Alkuperäinen ajatuksemme on ollut matkata koko Uuden-Seelannin Eteläsaaren halki ja kylpeä saaren pohjoisosissa Hanmer Springsin kuumissa lähteissä.
Rakastan kuumia lähteitä ja näitä on meille moni suositellut.
Mitä enemmän paikallisten kanssa juttelemme, sitä varmempia sekä he että me olemme, ettei tuo turistikohde ole meidän makuumme.

Aikataulumme ovat jälleen kerran pettäneet, eikä aikaa Christchurchista pohjoisemmaksi matkustamiseen enää ole.
Unohdamme kuumissa lähteissä kylpemisen ja luotamme paikallistuntemukseen: Kun kiwit haluavat paljastaa meille kohteita, joihin turistit eivät usein eksy, mutta joita he itse suosivat patikoidessaan, on valinta helppo.
Suuntaamme Arthur’s Passiin.

Arthur’s Passin taikametsät sijaitsevat LOTR-maisemissa

Olemme lähteneet liikkeelle varhain aamulla, mutta kello on jo 10.50 Maryn jättäessä meidät kyydistään valtatieiden 1 ja 73 risteykseen.
Meillä on viitisen tuntia aikaa ehtiä perille.
Vuoristossa on oltava ennen iltahämärää, jotta ehdimme saada majapaikan.

Useimmat majatalot, ruokakaupat ja ravintolat sulkevat täällä ovensa viiden tai kuuden maissa.
Ei tee mieli jäädä yöksi ulos kipakkaan vuoristoilmaan.
Uudessa-Seelannissa kelit ovat sen verran arvaamattomiakin, ettei ulkona yöpyminen ole riskitöntä.
Varsinkaan ilman telttaa, makuupussia ja muita asianmukaisia varusteita.

Edelleen jatkamme matkaamme liftaten.
On käynyt varsin selväksi, että täällä reissaavat tarvitsevat oman auton tai vakaan luottamuksen paikallisten hyväntahtoisuuteen, julkinen liikenne on onnetonta.

Meidän järjetön ajatuksemme on testata mihin paikkoihin pääsee ilman omaa tai vuokra-autoa. Campervan olisi taatusti helpoin ratkaisu. Kulkupeli ja majapaikka samassa paketissa.
Ei haittaa, vaikka jäisi fiilistelemään maisemia matkan varrelle ja ajaisi sinne asti, mihin jaksaa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Uudessa-Seelannissa ei ole jokamiehenoikeutta, eikä yöpyminen ole sallittua missä tahansa.
Camperinkin pitää siis varata asianmukainen leirintäaluepaikka – ja saapua sinne sovittuna aikana.

Valtatiellä 73 Uuden-Seelannin

Ensimmäistä kyytiä ei tarvitse odotella puolta tuntia pidempään. Pennsylvanialais-kanadalainen – taas yksi, jonka nimeä en enää muista – poimii meidät kyytiinsä. Matkamme etenee parikymmentä kilometriä Kirweehen.

Seuraavaa kyytiä odottelemmekin jo tunnin verran. Tätä tahtia emme ehtisi perille ennen pimeää.
Rakennussalan yrittäjä – tämäkin nykyään muistoissamme nimetön – jarruttaa ja pahoittelee, ettei voi edistää matkaamme kuin viitisen kilometriä Darfieldiin.
Hän kuitenkin arvelee liftaamisemme helpottuvan, kun pääsemme valtateiden 73 ja 77 risteykseen.
Voisimme kysellä kyytiä huoltoasemalta, jolla vuorille matkaavat tankkaavat.

Idea on hyvä, mutta yksi jos toinenkin pudistaa päätään.
Kaikki ovat suuntaamassa 77-tielle.
Teemme suunnitelman: jos emme saa kyytiä puoli kahteen mennessä, on meidän vaihdettava suuntaa ja palattava kohti Christchurchia.

Juomme kahvit, hyödynnämme huoltsikan wifiä ja päätämme talsia valtatie 73:n puolelle.
Näin voisimme asettua liftaamaan oikeaan suuntaan menevän tien äärelle, eikä tarvitsisi nostella toiveikkaasti peukkua myös niille väärään suuntaan meneville.

Toisin kuin edellisenä päivänä, Darfieldista Arthur’s Passiin johtavalla tiellä on liikennettä, mutta kyytiä ei heru.
Kukaan ei pysähdy.
Päätämme venyttää aikatauluamme puolella tunnilla.
Sitten olisi jo pakko palata kohti Christchurcia.

Pitkän matkan patikoijat

Olemme jo aikeissa luovuttaa, kun Kevin lyö maasturinsa jarrun pohjaan.
Uudessa-Seelannissa perhesyistä paljon aikaa viettävän britin auto on hillittömän täynnä roinaa. Mies siirtelee tavaroitaan, jotta mahtuisimme kyytiin.
Ihmettelemme miksi hän näkee tämän vaivan vuoksemme.

Kevin kertoo olevansa menossa itsekin patikoimaan Arthur’s Passiin.
Hänellä on edessään himpun pidempi patikka. Mies aikoo vaeltaa kuukauden mittaisen reitin.
Koska hän joutuu jättämään autonsa lähtöpisteeseen, patikoitsija toivoo jonkun poimivan aikanaan hänetkin tien varresta liftaamasta.
Kevin uskoo karmaan: Kun hän poimii meidät kyytiinsä, joku tulee aikanaan tekemään saman hänelle.

Parit pienet perkeleet ennen perillepääsyä

Matkalla pysähtelemme piilottelemaan säilyketölkkejä puskiin.
Kuukauden mittaisen vaelluksen ruokia ei jaksaisi kantaa mukana, joten mies on päättänyt jemmata ruokia maastoon matkan varrelle.

Yhdessä pysähdyspisteessä Kevin varoittaa meitä hiekkakärpäsistä. Varoitus ei ole aiheeton.
Polttiaiset iskevät kimppuumme heti kun astumme ulos autosta.

Jos nämä pienet perkeleet eivät ole tuttuja, niin varoituksen sanana: Hiekkakärpäset aiheuttavat sen kaltaisen syyhyn, että näitä kannattaa ihan tosissaan vältellä.
Täälläpäin maailmaa nämä eivät ole mitään kavalia tauteihin tappavia lihansyöjäloisia, mutta näiden järsintä pistää tanssimaan ripaskaa pidemmäksikin aikaa, joten suosittelen suojautumaan.

Kello 16.50 kurvaamme retkeilymajan eteen.
Ehdimme ajoissa!
Respassa ei kuitenkaan ole ketään paikalla. Ikkunassa seisoo lappu, joka kehoittaa soittamaan vartijalle.
Selviää, että majassa voivat yöpyä ainoastaan Uuden-Seelannin retkeilyjärjestön jäsenet.
Kevin on tuohtunut, eivätkö he nyt voisi majoittaa kahta matkaajaa!

Onneksi kylällä on myös kaikille avoin majatalo. Olemme perillä minuuttia vaille vastaanoton sulkemisajan ja hymyilevä isäntä antaa meille viimeisen vapaan huoneen avaimet.
Hetki jälkeemme saapuvalle seurueelle myydään jo ei-oota.

Tutustu täältä Arthur’s Passin patikointireitteihin.

Taikametsien taru jää lyhyeksi

Kipaisemme kylän turisti-infoon perehtymään vaellusreitteihin. Sitten syöksähdämme pienelle minipatikalle katsomaan Devils’s Punchbowl -vesiputousta ennen pimeän laskeutumista.

Uuden-Seelannin metsät ovat varsinaisia taikametsiä.
Hoen parin minuutin välein ”Ei oikeasti voi olla näin kaunista!”. Mutta kun on.
Paraskaan kuvittaja ei pystyisi luomaan tällaista fantasiaa. Totuus on tarua ihmeellisempää.
Ei ihme, että näillä kulmilla on kuvattu Taru sormusten herrasta -leffaa.

Vuorelta alas kavutessamme kohtaamme kaksi vanhempaa herraa. He näyttävät meille tutu-kasvin ja varoittavat sen olevan äärimmäisen myrkyllisen. Siihen ei saa missään nimessä koskea!

Lähellä kylää tajuamme, että meillä on vielä aikaa ehtiä ottamaan lasilliset kahdeksaan asti auki olevaan pubiin. Tämä on paikallisittain ”open ’til late”.
Kenties saisimme vielä jotakin purtavaakin.
En malta lopettaa maisemien kuvaamista, joten Ismo kipaisee edeltä kuppilaan ilmoittamaan, että vielä olisi tulossa pari asiakasta.

Onneksi olemme päättäneet tehdä heti alkuun pienen patikan.
Se kun on jäävä viimeiseksemme.
Tämän yön kotiin saapuessamme kirjaudun nettiin ja meilissä odottaa viesti asiakkaaltani, joka on huomannut meidän olevan Uudessa-Seelannissa. Hän tarvitsisi kuvan Christchurchissa asuvasta suomalaisesta; mahdattekohan liikkua sillä suunnalla?

Kahdentoista kilometrin liftausyritys

Christchurchiinkin on ehdittävä hyvissä ajoin ennen pimeän laskeutumista.
Tällä kerralla ei majoituksen vuoksi, vaan jotta ehtisin kuvata suomalaisen sairaanhoitajan lempimaisemassaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla kukkulalla.
Seuraavana aamuna lentäisimme jo Aucklandiin.

Keviniä emme enää tapaa. Toivomme hänen pärjäävän patikointimatkallaan ja jonkun poimineen hänet sittemmin tien varresta.
Jälkimmäistä toivomme myös itsellemme.

Teemme vielä pienen kävelyn Arthur’s Passin maisemissa, ennen kuin asetumme tien varteen.
Ainoa bussi tulisi vasta tuntien päästä, eikä senkään saapumisesta ollut täyttä varmuutta. Turvaudumme jälleen peukalokyytiin.

Liikenne on jälleen lähes olematonta.
Päätämme kävellä tienlaitaa eteenpäin ja nostaa peukun pystyyn aina auton nähdessämme.
Muutama auto ohittaa meidät.
Kaikki täynnä tavaraa ja matkustajia.

Kuvaan tiehen liiskautuneita, yliajettuja possumeita. Alkuun veriset läntit kammottavat, mutta kameran läpi katsottuna niihin alkaa tottua.
Välillä loikimme pelloille maisemien perässä. Takiaiset tarttuvat lahkeisiin.
Otamme ilon irti viimeisistä Eteläsaaren upeista maisemista.

Kaksitoista kilometriä kävelyä ja vähän päälle.
Pieni epätoivo alkaa taas hiipiä pintaan.
Mitä jos kukaan ei koskaan tule ja ota meitä kyytiin?

Istahdamme jonkinlaiseen levähdyskatokseen.
Vettä tihkuttaa.
Väsyttää ja palelee.
Janottaa, mutta vesi on jäähtynyt repussa niin, että sen juominen koskee kurkkuun muutenkin kylmässä ulkoilmassa.
– Nyt perhana, sovitaan niin, että sieltä tulee auto just nyt ja se ottaa meidät kyytiin, manaan päättäväisesti.

Ja niin mutkan takaa kuuluu moottorin hurinaa.
Vauhdikkaasti tielle ja peukku pystyyn.
Epätoivoinen yritys, tiedän.

Mossadin mies vie meidät kukkuloille

Rämisevä autonropponen pysähtyy viereemme. Vanha mies kehoittaa meitä hyppäämään kyytiin.
– Näin teidät eilen patikoimassa Arthur’s Passissa, eikö?

Patikointi Uudessa-Seelannissa on juuri tätä. Kuten muuallakin.
Motoristit, rahtarit ja patikoitsijat, kaikki samaa heimoa. Moikataan ja jeesataan kun poluilla ja valtateillä törmätään.
Matka kuin koko elämän matka.
Kohdataan, kuljetaan hetki rinnakkain, jaetaan pätkä yhdessä ja jatketaan kaikki omille poluillemme.

Aina kun on selvitetty mistä ollaan tulossa ja mihin menossa, seuraava kysymys on mistä kaukaa vieraat ovat.
Kuten kaksi viimeisintä kuskiamme, ei ole tämäkään kiwi.
Mies myhäilee suomalaisuudellemme hyväntahtoisesti ja pyytää arvaamaan mistä hän on kotoisin.
Tokaisemme Ismon kanssa stereona ”Italia?”.
– Siltä suunnalta ja alkaa samalla kirjaimella.
– Israel?

Kyllä vain. Tyyppi on eläkkeellä oleva israelilainen poliisikenraali.
Jösses, puhutaanko seuraavaksi vaikka Lähi-Idän matkoistani mietin, mutta mies hörähtää: ”Nykyään olen freelancer ja hyvien puolella”.

Kun olemme todenneet, ettei Mossadin mies aio dumpata meitä ojaan, uskallamme jopa paljastaa katselleemme Israelia ainoastaan etäältä, sieltä vihollisen puolelta. Se naurattaa kenraali evp:aa.

Kenraalilla on pieni pyyntö.
– Olisiko meillä aikaa pysähtyä matkan varrella Castle Hillissä, LOTR:n kuvauspaikoilla?
Ooh, sinne ja takaisin mekin olemme halunneet!

Kiharaisia vuoristoteitä ajellessamme katselen järjettömän upeita maisemia ja mietiskelen, että tuolla se Kevin jossakin vaeltaa. Kuukauden vaelluksensa ensimmäinen vuorokausi on pian täynnä.
Onnea matkaan hänelle ja kiitos kyydistä. Saadapa tehdä joskus sama patikka.

Linnoituskukkula on tuttu Taru sormusten herrasta -leffasta

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -leffan kuvauspaikka Castle Hill näyttää lavasteelta, mutta ei ole.
Nämä kalliomuodostelmat ovat luonnonmuovaamia, aitoja kivikasoja.
Nimensä paikka on saanut siitä, että se muistuttaa vanhaa linnoitusta.
Täällä on kuvattu myös Narnian tarinat: Velho ja leijona -elokuva.

Paikalliset kalliokiipeilijät käyvät Castle Hillin kukkuloilla treenaamassa.
Varsin käymisen arvoinen pällistelypaikka tavan turisteillekin.
Pari tuntia riittää tutustumiseen.
Sisäänpääsymaksua ei ole, tämä on luontokohde, vaikkakin maat ovat yksityisen omistuksessa.

Skottilaisia makuja, mutta matka jatkuu Afrikkaan

Kenraali on huolissaan ajoissa perille ehtimisestämme. Hän painaa nastan lautaan ja jatkaa kohti Christchurchia. Mies jättää meidät lähes samaan paikkaan kuin Mary edellisenä päivänä. Kuvattavani poimii meidät siitä kyytiinsä.

Emme ole syöneet mitään koko päivänä, joten Mirven tankatessa poimimme huoltikselta Twix-patukat ja kolmioleivät pahimpaan nälkäämme. Ne jäävätkin päivän ainoiksi sapuskoiksemme.

Mirve ajaa meidät lempimaisemaansa Christchurchin kukkuloille.
Ehdin kuvata hänet ennen kuin aurinko laskee kaupungin taa.
Kun kuvattavani palauttaa meidät jeesuksen kirkolle, kirjaudumme hostelliimme ja lähdemme pikaisesti etsimään illallista.

Edelleen vuoden 2011 maanjäristyksen jäljeltä raunioina olevassa kaupungissa on pulaa ravintoloista, ainakin myöhään auki olevista ruokaravintoloista.
Löydämme avoimen viskibaarin, mutta sieltä ei ruokaa saa.
Eihän sitä ihmisen joka päivä lämmintä ateriaa tarvitse syödä, toteavat puoli vuorokautta suklaapatukan ja leivän varassa matkanneet ja istahtavat lasilliselle.

Tässä lajissa onnistaa. Tuijotamme ällistyneinä juomalistaa.
The Last Word -baarissa on huomattavasti laajempi valikoima skottilaisia single malteja kuin kenties yhdessäkään eurooppalaispubissa. Ainakaan sellaisissa, joissa itse olemme käyneet.
Skotlannin pienimmän tislaamon kymppivuotias Edradour löysi tiensä laseihimme täällä maailman toisella puolen.
Sen lisäksi, että juomien joukosta löytyi tällaisia harvinaisuuksia, oli myös tarjoilun taso harvinaisen ammattimaista.
Pipetti vesilasissa saattaa kuulostaa snobbailulta, mutta laatuviskien ystävä ymmärtää yskän.

Sitten on aika lähteä, jos aikoo lentokoneeseen ehtiä. Unoset hostellissa ja lentokenttäbussille. Aamulla on lento Aucklandiin.
Viivähdämme siellä vain yhden yön, ennen kuin on aika palata takaisin pallon toiselle puolen.
Tulevaisuus on jo epävarma, mutta Marokko odottaa.

Aucklandista lähdimme maailman pisimmälle välilaskuttomalle lennolle kohti Afrikkaa.
Sitten vuoden 2017 pidempiäkin reittejä on jo avattu, mutta silloin Qatar Airwaysin 19,5 tunnin ja lähes 15 000 kilometrin matka Aucklandista Dohaan oli maailman pisin.
Dohan välilaskulta jatkoimme Casablancan kautta Marrakeshiin.

Lue tästä nomadielämämme alkuvaiheen seuraavat käänteet:

• Marrakesh on eksotiikkaa, tuhatvuotista kulttuuria ja nykyaikaa
• Chefchaouen – Marokon mystinen sininen helmi
• Fes on häivähdys tuhannen ja yhden yön saduista
• Melilla on pala Espanjaa Pohjois-Afrikassa