Nuorella miehellä on aurinkolasit päässään, vaikka on jo hämärää. Hän istuu pöytäämme vastapäätä minua.
Kiinnitän huomiota hänen hermostuneeseen olemukseensa. Reisilihas tärisee ja jalka tamppaa lattiaa.
Yhtäkkiä mies vetäisee reisitaskustaan puukon ja nousee seisomaan. Vieressäni istuva mies tempaisee välittömästi puukkojunkkaria nyrkillä naamaan.
Art Deco -kaupunki Napier ei näytä meille nyt parastaan.
Säiden valtiaat pysäyttävät meidät Napieriin
Napier on Uuden-Seelannin Pohjoissaarella sijaitseva pieni kaupunki, jolle mielelläni suon maan kauneimman kaupungin tittelin. Tosin täytyy sanoa, että se ei täällä kummoisia puitteita vaadi, Uuden-Seelannin kaupungit eivät erityisesti ulkonäöllään komeile.
Art Deco -kaupunki Napier on kuitenkin oikeasti viehättävä. Tai siis sen pieni Art Deco -keskusta on.
Tämä onkin niitä Uuden-Seelannin harvoja ihmisen rakentamia paikkoja, joita voin aidosti suositella. Muuten kehotan painumaan patikkareiteille Uuden-Seelannin upean luonnon keskelle.
Napier on niin pieni, että sen ehtii nähdä yhdessä päivässäkin läpiajomatkalla.
Jos haluaa välttää meidän majoituskokemukset, se voi olla järkevääkin.
Me yövyimme useammankin yön, vähän vastentahtoisesti.
Toisen Uuden-Seelannin matkamme syynä oli erityisesti yhdeksi maailman kauneimmista päiväpatikoiksi haukutun Tongariro Alpine Crossingin vaellus.
Sään jumalat vartioivat Tuomiovuorta tiukasti.
Myrskyä, sadetta.
Reitti pysyi suljettuna ja me odottelimme.
Aika alkoi käydä vähiin, mutta luottavaisin mielin varasimme majoitusta Napierista yksi yö kerrallaan, valmiina lähtemään Tongariroon heti kun taivaan sijaan polun portit aukeaisivat.
Katselimme Napierin arkkitehtuuria, kävimme viinitilakierroksella ja vietimme jälleen Ismon syntymäpäivää. Kyllä se vain kerran vuodessa on, mutta viittaan tällä pari juttua sitten mainittuihin Australiassa vietettyihin viisikymppisiin.
Kuten silloin, kohtasimme jälleen myös hostellin helvetistä.
Kaupungin 1930-luvun Art Deco -tunnelma sai nopeasti dekkarimaisia piirteitä, muutenkin kuin arkkitehtuurinsa vuoksi.
Juhlakalu oli silmin nähden helpottunutkin kun sai juhlistaa 51-vuotispäiväänsä ravintolaillallisella ja viinitiloja kierrellen vaativan patikoinnin sijaan.
Ylipuhuminen oli jo tehty, mutta ehkä sen vaativan patikoinnin voi tehdä muulloinkin kuin syntymäpäivänään. Säiden valtiaat olivat Ismon puolella.
Ensimmäinen majapaikan valintamme Napierissa ei mennyt ihan nappiin. Itse rakennus oli upea ja muistutti mielestäni Psyko-leffan taloa. Valitettavasti se myös osoittautui sellaiseksi.
Saavuimme, pidimme näkemästämme ja asettuimme aloillemme
Kirjautuessamme sisään hostelliin katselen ympärilleni.
Hieno vanha kaupunkitalo, mutta tunnelmassa on jotakin erikoista.
Coca-Cola -automaatin viereen seinään maalattu teksti on sekin erikoinen:
”Animals arrived. Liked the look of the place, took up their quarters, settled down, spread and flourished. They didn’t bother themselves about the past. They never do. They’re too busy.”
Lainaus on lapsena orvoksi jääneeltä skottikirjailija Kenneth Grahamelta, jonka tunnetuin teos on tietenkin Kaislikossa suhisee.
Erikoisiin perhesuhteisiin Psyko-leffan tyyliin saan tutustua pian täälläkin.
Vastaanotossa työskentelevä nainen on oikein mukava. Sisäänkirjautumisen jälkeen hän johdattaa meidät hienon perinteistyylisen keittiön läpi yläkertaan ja huoneeseemme.
Tällöin en vielä tiedä tulevani seuraavan kerran saatetuksi samaisen keittiön läpi aseistettujen poliisien avustamana.
Huoneemme on pieni ja viehättävä. Kylpyhuone sijaitsee käytävällä, mutta huoneessa on käsienpesulavuaari hollantilaistyyliin. Erityisen näppärää jos yöllä iskee jano.
Tänä yönä iski aivan muu.
Pian psykotalossa alkaa tapahtumien yö.
Poika puukottaa, poliisi saattelee ja me liukenemme
Istumme mainiolla kattoterassilla muiden hostellivieraiden kanssa. Meillä on Ismon kanssa viiniä, muilla vierailla olutta tai mitä juomia nyt kullakin. Ismo lähtee jo nukkumaan, minä jään vielä juttelemaan pöytäseurueemme kanssa.
Suurin osa väestä on meidän tapaamme satunnaisia matkailijoita, mutta vieressäni istuva mies asuu hostellissa.
Hostellissa asuu myös itseäni vanhempi keski-ikäinen äiti ja hänen parikymppinen poikansa.
Ensin tapaan pojan, sitten äidin. Sitten poika yrittää tappaa meidät.
Pojan tempaistessa äkillisesti puukon esiin, vieruskaverini reagoi nopeasti. Sekä psykopoika että puukko ja pöydällä olleet tavarat lentävät.
Seurue hyppää pöydästä kirkuen ja säntäillen.
Minä ja saksalainen nuorehko mies hiivimme hiljaa kattoterassin laidalle. Koitamme pysytellä mahdollisimman huomiota herättämättöminä ja kuiskimme mitä voisimme tehdä.
Nainen kadulla on havahtunut huutoon. Hän huhuilee alhaalta mitä talossa tapahtuu.
Nostan sormen huulilleni. En halua herättää puukkohillujan huomiota huutamalla, joten yritän viittoilla naista kutsumaan poliisit. Onneksemme hän oivaltaa asiani.
Psykotalon ensivaikutelma on totta
Virkavaltaa odotellessamme riehujan äiti saapuu paikalle. Hän aloittaa kovaääniset moitteet poikansa kiusaamisesta.
Mukava vastaanottovirkailjamme käy itkemässä poliisin soittamista. Hän on huolissaan hostellinsa maineen menetyksestä.
Poliisit saapuvat nopeasti.
Oidipuspoika on kuitenkin ehtinyt jo kadota talon uumeniin, kera puukkonsa.
Poliisit johdattavat meidät talon läpi pihamaalle. Katson kaihoisasti kohti huoneemme ovea, enkö voisi mennä vain nukkumaan?
Mietin mitä tapahtuu, jos Ismo herää ihmettelemään miksi en ole palannut vieläkään huoneeseemme. Mitä jos hän lähtee etsimään minua ja törmää puukkojunkkariin?
Virkavalta on kuitenkin ehdoton. Kaikkien terassiolijoiden on seurattava heitä ulos.
Hiivimme hipihiljaa alas portaita, läpi hämärän talon, läpi keittiön.
Olo on kuin elokuvakohtauksessa.
Etummainen poliisi kurkkii nurkkien taakse varmistaen reitin turvallisuuden. Letkan perässä tuleva poliisi turvaa selustan.
Silti selkäydinvaisto laittaa pidättämään hengitystä ja liikkumaan äänettömästi.
Jotta hän ei kuulisi minua, jotta minä kuulisin hänet.
Pihamaalla on kylmä, nukuttaa.
Pian myös pissattaa.
Aika kuluu, mutta operaatio ei pääty.
Kysyn poliisilta lupaa käydä vessassa. Saan luvan sekä siihen että huoneeseen paluuseen.
Kattoterassilla tutkintaa tekevä poliisi haluaa kuitenkin jututtaa minua hetken.
Selviää virkavallan olevan siinä uskossa, että vieressäni istunut nyrkillä iskijä on syyllinen tapahtumiin.
Poliisi ei ole jututtanut meitä pihalle ohjattuja, ainoastaan kadonneen puukkopojan äitiä.
Kertomukseni valaisee tapahtumia niin paljon, että poliisi kysyy minulta mahdollisuutta tulla oikeuteen todistajaksi. Kerron, että tekisin sen oikein mielelläni, mutta uusi matka Euroopasta tulisi liian kalliiksi. Viranomainen ymmärtää asian ja antaa samalla luvan palata huoneeseemme nukkumaan. Hän näkee ja turvaa vahtipaikaltaan reittini.
Tongariron sään valtiaat eivät päästä meitä vieläkään jatkamaan matkaamme, joten jäämme edelleen Napieriin.
Varaamme seuraavien öiden majoituksen toisesta hostellista.
Art Deco -kaupunki napier sai tittelinsä luonnonvoimien käskystä
4.2.1931 valkeni tavallisena päivänä, mutta kääntyi nopeasti katastrofiksi.
Uusi-Seelanti koki tuolloin historiansa pahimman maanjäristyksen.
Hawke’s Bayn 7.8 asteen maanjäristys kesti vain 2,5 minuuttia, mutta tuhosi koko Napierin kaupungin.
Kuolonuhreja oli vähintään 250.
Jälleenrakennus oli tehtävä nopeasti, eikä siinä ehditty miettiä sen kummemmin kaupungin rakentamista maailmankartalle, kunhan pystytettiin vauhdikkaasti uudelleen.
Koska kaikki tehtiin alusta alkaen, sai kaupunki hyvin yhtenäisen, ajanmukaisen arkkitehtuurin.
Olipa todellakin psyko-talo 😱. Onneksi tilanne rauhoittui näinkin nopeasti. En tiedä, olisinko itse nukkunut sinä yönä, kun joku olisi voinut hiipiä pitkin käyttäviä puukon kanssa.
Juuh, olihan tuo aika kokemus… Olin nukkumaan päästessä niin väsynyt, etten jaksanut edes ajatella puukkohullua, mutta tsekkasin kyllä, että huoneen ovi on kunnolla lukossa.
Hui! Olipahan tapahtumarikas ilta teillä. Minä en olisi kyennyt tuollaiseen rauhallisuuteen kuin sinä. Onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut.
Oli kyllä jokseenkin erikoinen tapahtumasarja, mutta ei siinä onneksi lopulta tosiaan mitään isompaa tapahtunut.
Johan oli tapaus, onneksi selvisit ehjin nahoin! Tuliko yöllä uni silmään vai menikö valvoessa ja ovea vahtiessa? 😬
No oli! Voin sanoa, että kun joskus aamuyöllä huoneeseen vihdoin pääsin, ei unta varsinaisesti tarvinnut houkutella. 😴
No onpa kokemuksia siellä 😮 Huh huh. Hostellin vaihdon ymmärtää kyllä hyvin.
Huh, meidän visiitti aikoinaan Napierissa ei ollut yhtä jännittävä. Napier näyttäytyi idyllisenä ja viihtyisänä. Muutoin arkkitehtuuri Uudessa-Seelannissa ei ollut kummoista, kuten nätisti rivien välistä kirjoitat.
Napier on kyllä tosiaan oikeinkin nätti ja käymisen arvoinen kaupunki. Tuskin meidän kaltaista kokemusta monelle sattuu. En nyt kuitenkaan viitsinyt linkata tähän hostellia suosituksena, jos vaikka äiti & poika sattuisivat siellä vielä asumaan.
Muuten tosiaan luontokohteet ovat ehdottomasti se syy matkustaa tuohon upeaan maahan!
Me ei Uudessa-Seelannissa ollessamme Napierissa käyneet lainkaan. Ehkä olisi kannattanut käydä ainakin pikaisesti, varsin kivalta näyttävä kaupunki. Jos tuolla jatkossa tulee käytyä, niin tuossa hotellissa ei kyllä tule yövyttyä! 😀 Mutta samaa mieltä noin yleisesti, että Uudessa-Seelannissa kannattaa keskittyä nimenomaan luontoon.