Pastaa, pastaa, enemmän pastaa

Pastaa, pastaa ja paljon paahtoleipää. Jos julkaisen tämän postauksen, on maineeni ruokakirjoittajana iäksi mennyt.
Ja julkaisenhan minä.

Hommahan lähti liikkeelle siitä, että pohdiskelin Minimaattori-blogissani ruokakuluissa säästämishaastetta ja tein itselleni löyhän tavoitteen käyttää maksimissaan tonnin kuussa.
Ei ruokaan, vaan kaikkiaan.
Sitten säästämishaasteesta tulikin laiskuushaaste. Mikä kyllä helpotti myös säästämistä.

RuokakuluLaiskuushaaste & köyhät eväät

Kävi niin, että siippa lähti Suomeen töihin ja minä jäin kissan kaveriksi Belgradiin.
Kirjoitin havaintoja yksinolosta ja merkittävin niistä oli se, etten tykkää sen enempää syödä kuin kokata yksin.
Säästöhaaste toteutuu kuin itsestään, kun joka päivä ei viitsi tehdä lämmintä ruokaa ollenkaan.

Mausta-ruokablogiin on varastossa niin paljon kirjoittamattomia reseptejä, ettei materiaalipulaa ole, pikemminkin aikapula. Aloin kuitenkin julkaista näitä köyhät eväät -juttujani vähän läpällä Maustan Instagram-tilille, sekä mainitsin asiasta myös Minimaattorin Instatilillä.

Hämmästyksekseni sain sekä tuohon yksinolo-blogijuttuun että someen kommentteja, joissa toivottiin, että kertoisin mitä olen yksin ollessani syönyt.
Moni samaistui kokemuksiini ja kertoi päätyvänsä nakertamaan pelkkää leipää tai syömään kylmää pastaa perheen ollessa muualla.
Onhan sekin taivaan tosi, että suurin ruokahaaste nykypäivänä on joko löytää aikaa ja voimia arjen kokkailuun tai rahaa ruokaan.

Asiaa hetken mielessäni pyöriteltyäni ajattelin, että miksipä en sittenkin kirjoittaisi ne nolot kotikokkailuni tännekin.
Tarkemmin ajateltuna mietin mihin blogeistani tämän kirjoittaisin (kehtaisin kirjoittaa).
En nyt ainakaan yritykseni blogiin, mutta entäpä nämä kolme muuta?

Säästämisen näkökulmasta oikea osoite olisi minimalismiblogi Minimaattori, jossa sen ruokakuluissa säästämishaasteenkin aloitin. Aiheen kannalta ruokablogi Mausta olisi paras, mutta ei näistä syömisistä oikein reseptiksi asti riitä kirjoitettavaa, ainakaan vakavalla naamalla.

Yhtäkkiä huomaan, että se mitä nyt syön, on aika pitkälti samaa mitä olen syönyt joskus nuorena 90-luvun laman aikaan. Ja koska havainnot tästä kokkaamattomuudesta tein tässä blogissa, niin ehkäpä tämä on luonnollinen jatkumo sille postaukselle.

Paluumuuttaja palaa juurilleen

Sanotaan, että ulkosuomalaisen palatessa pitkän ajan jälkeen kotimaahansa, tämä käy läpi lapsuuden ja nuoruuden tuntemuksia.
Itselläni on niin kiinteät siteet Suomeen jo työnkin kautta, etten haikaile mistään menneiden aikojen Suomesta. Olen myös ravannut ympäri maailmaa niin pitkään, ettei minulle maailman toiselle puolelle lentäminen ole sen kummempi asia kuin matkustaa junalla naapurikaupunkiin.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata, että jokin rahansäästöhaaste palauttaa ikivanhoja toimintamalleja. Mielikuvia siitä mikä ruoka on halpaa, sekä helppoa ja nopeaa kokata.
Kun olen asunut viimeksi yksin, olen asunut Suomessa, kun olen viimeksi pihistellyt ruokamenoissa, olen asunut Suomessa.
Niin vain tonnikala ja jauheliha palaavat hiljalleen ruokavalioon, vaikkeivät ne edes ole edullisimpia aineksia.

Nyt täytyy kyllä erikseen mainita, että me syömme tonnikalaa ja jauhelihaa muutenkin. – Serbiakin on vahvasti jauhelihamaa.
Oleellista on se millä tavalla laitettuna niitä syö. Ja kuinka usein.

Ulkosuomalaisen Suomiruuat

Jos olisin Suomessa, söisin kaurapuuroa. Se on paitsi halpaa, tykkään siitä oikeasti ja söimme sitä Suomessa usein illalliseksikin.
Belgradista löytää lähinnä saksalaisia ei niin hääppöisiä kaurahiutaleita, jotka maksavat vitosen per pieni pussi. Samalla summalla syö jo muutaman kunnon pihvin, joten ei kiitos.

Halvinta olisi syödä paljon papuja, Suomessa myös juureksia, mutta nyt ei olekaan kyse vain rahan säästämisestä, vaan lähinnä laiskuushaasteesta.
Kun Täydellisen Kreikan saaren metsästys -blogin Kati kysyi Instagramissa vinkkejä mahdollisimman simppeleihin yksinkokkailuihin, kysyin kävisikö vaikka paahtoleipä ilman päällisiä. Kuulemma oikein hyvin.

Tämä ei ole vitsi. Käyn kaupassa kerran viikossa, enkä todellakaan lähde hakemaan erikseen jotakin yksittäistä loppunutta ainesosaa.
Paahtoleipä voilla ja juustolla on oikein kätevä eväs, sitähän voi kutsua lämpimäksi ruuaksi!
Sitäpaitsi uuni lämmittää kivasti asuntoa. Ja jos juusto on lopussa, on paahtoleipä voillakin ihan kelvollinen ruoka. AInakin hyvällä mielikuvituksella.

Pastaa, pastaa, enemmän pastaa

Paahtoleipä on aika universaali ruoka, joten otetaanpa seuraavaksi viime viikkojen bravuuri: jauhelihapata.
Tälle ruualle on Suomessa rumia nimiä, mutta mun mielestä ruokaa ei saa koskaan väheksyä, joten meillä tämä on aina kulkenut nimellä jauhelihapata.

Tämä mahtava kulinarismin taidonnäyte vaatii siis pastan keittämisen, sekä jopa jauhelihan paistamisen. Sitten ne sekoitetaan yhteen.
Mutta ehei, ei tähän mitään ketsuppia päälle laiteta, vaan serbialaista chilitoa, tulista chilikastiketta.
Koko Mausta-blogini nimi juontaa juurensa siitä, että haluan vinkkailla, että perusaineksista on moneksi, kun opettelee käyttämään erilaisia yrttejä ja mausteita.

Ai niin, perusmakaroni loppui kesken, joten jatkoin kierrepastalla. Sitä tulikin riittävästi kolmeksi päiväksi.
Ehkä tällä mestarillisella reseptillä voisi säilyttää kulinaristin ja ruokakirjoittajan maineensa?
Pasta, sehän on aitoa italialaista cucina poveraa parhaimmillaan!
Ja sitähän minä syön aina jos en muuta keksi tai ehdi tai jaksa.

Sunnuntaipastan resepti on yksinkertainen

Yksi pastareseptimme kulkee juhlallisella nimellä sunnuntaipasta.
Sitäkin olen tehnyt nyt yksinollessani (kerran). Kas näin:

• Keitä simpukkapasta
• paista amerikanpekonisilppua
• kiehauta ruokakerma, sulata joukkoon mitä tahansa voimakasta yrttijuustoa.
• Sekoita lopuksi ainekset yhteen.

Mistäkö juhlava nimi? Kas kun eräänä sunnuntaina vuosia sitten emme jaksaneet kävellä keskustaan kauppaan ja parempi lähikauppamme oli kiinni, joten kehittelin tällaisen tehdään sitä mitä kaapista löytyy -reseptin.
Sitäpaitsi tämä on oikeasti hyvää ja olemme syöneet sunnuntaipastaa monen monta kertaa silloinkin kun muutakin on saatavilla. Usein juuri silloin kun ei huvita kokata.
Nyt siitä ei kyllä tullut hyvää, koska juustonjämä haisi vanhentuneelta.

Päivän a la carte -listalta

Madame & monsieur, päivän listalta löytyy toki myös pihviä.
Viime viikkojen aikana olen paistanut sellaista peräti kahdesti. Oikeastaan siksi, että ostin paketin vanhasta tottumuksesta, – tuollaisia me kai tavataan syödä.
Toisekseen paketissa oli kaksi pihviä, joten pakastin toisen seuraavaksi viikonlopuksi.

Ensimmäisen pihvin seuraksi paistoin siivutetun ylikypsän tomaatin (mausteena oreganoa), toisen lisukkeeksi pääsi, kröhöm, pierupallerot, joita muut ihmiset maa-artisokiksi kutsuvat.
Nämäkin olivat jo nahistumassa olevia jääkaappilöydöksiä ja saivat mausteekseen valkosipulipilkettä.
Jonkun päivän illallisen kera join myös halpaa punaviiniä. Se saattoi olla tämä jälkimmäinen gourmet.

Minimalistin makufilosofiaa

Kerroin siinä aiemmassa jutussa, että syön vain paahtoleipää, kananmunia, teetä ja kahvia. Ja niitä minä syön edelleen. Teemme useinkin erilaisia munakkaita, mutta nyt nekin ovat olleet vain ihan pelkkää kananmunaa.
En oikeastaan edes kaipaa muuta.
Minimaattoriin aikoinaan kirjoittelinkin minimalismihenkisestä ruokavaliosta, siitä voisinko syödä samaa ruokaa joka päivä.
Aamiaisen kohdalla olemme tehneet niin jo vuosia, mutta illalliseen olen aina kaivannut vaihtelua.
Viime aikoina en siinäkään. Enkä oikeastaan koko illallista.

Tästä voisi kenties tehdä jonkinlaisen välimuodon: arkisin samaa simppeliä, viikonloppuisin kokeilevampia kokeiluja. Toki nämä arkiruuat vähän terveellisemmillä raaka-aineilla kuin pelkkää valkoista viljaa puputtamalla.

Yleisestikin olen sitä mieltä, että ruuan arvostusta lisäisi se, että pyhinä syötäisiin paremmin kuin arkena. Sunday roast -tyyliin lihaa syötäisiin vain sunnuntaisin, eikä joka päivä ja joka aterialla.

Vähän samaan malliin kuin lyhyessä reissussa on kiva syödä joka päivä ravintolassa, mutta hitaasti matkaileva tympääntyisi aika nopeasti jatkuvaan ulkoruokintaan.
Vaikka kulinaristi olenkin ja paikallisten ruokien maistelu eri maissa on intohimoni ja matkailun suola, en silti kaipaa jatkuvaa makujen sinfoniaa.
Enemmän, nopeammin, parempaa – elämä turruttaa aistit.
Juhla tuntuu juhlalta vain kun välissä on arkea.

Paluumuuttajan padat

Palatessa Suomeen ilman tietoa töistä ja tuloista ei toisaalta ole muutenkaan huono juttu muistaa mitä siellä voi kokkailla edullisesti. Tarjousjauhelihapata noussee arvoon arvaamattomaan, kenties soijarouheella jatkettuna.
Papupatakin kuulostaa paljon hienommalta kun sitä kutsuu meksikonpadaksi. Ja ne mausteet! Ne kruunaavat minkä tahansa ruuan ja nykyään Suomesta saa jo vaikka mitä.

Yhden asian kulutus on hämmästyksekseni noussut viime viikkoina merkittävästi: kahvin.
Siinä missä ennen join maksimissaan kupin päivässä, yksin ollessani olen juonut säännönmukaisesti pari mukillista ja usein vielä teetäkin samana päivänä.
Johtuneeko siitä, että asunnossamme on ollut viime aikoina poikkeuksellisen kylmä. Vai…
valmistaudunko vain jo Suomeen?