Onnellisten saari Okinawalla

Astun ulos lautasta ja satamalaiturille. Tallaan hiljaisen tien piennarta
kohti leirintäaluetta.
Ohitan Marilyn-koiran, pysähdyn sittenkin silittämään sitä.

Valitsen merituulilta ja katseilta suojaisan paikan pensaikon takaa. Siirtelen muutamia kiviä ja käpyjä.
Pystytän telttani tasaiselle alustalle ja lähden nyrkkipyykille.
Onnellisten saari Okinawalla ottaa minut vastaan arkisesti.

Olen Japanin eteläisimmässä kolkassa ja kolmen kuukauden matkani kiehtovan kulttuurin maassa on vasta alussa.

Ensimmäinen vaellus

Nomadielämämme alkuun on vielä vuosi. Vuosi on 2015.
Samana kesänä olemme alkaneet jo haaveilla pidemmästä reissusta yhdessä Ismon kanssa, mutta vielä ei ole sen aika.
Elokuussa palaamme Ranskasta kotiin Helsinkiin.
Ismo palaa myös lomalta töihin kotikaupunkiin, minä jatkan töitä syyskuun alussa Kataloniassa.
Piipahdan Kataloniassa vain viikon verran ja syyskuun puolivälissä matkustan Japaniin aloittamaan kirjaprojektiani.

Lennän Tokioon, mutta vietän siellä vain muutaman päivän palauttelemassa mieleeni japanilaisia tapoja.
Varsinainen projektini alkaa Japanin trooppisesta etelästä Okinawalta.
Saavun saariryhmän pääkaupunkiin Nahaan ja jatkan seuraavana aamuna lautalla Keraman saariryhmään kuuluvalle Zamamille.
Nopeimmillaan vain vajaan tunnin lauttamatkan päässä pääsaarelta sijaitsevat jopa maailman kauneimpien joukkoon luokitellut rannat.

Leirintäalue on aivan meren rannassa ja saan nukahtaa aaltojen kohinaan.
Rantaelämän sijaan suuntaan tapojeni mukaisesti vuorille.
Patikoin pitkän päivän kuumuudessa.
Metsät ovat todella tiheitä ja risukkoisia, päädyn kävelemään tien laitaa.

Myötäilen tien mutkia koko saaren länsirannikon mitalta, pohjoisesta palaan takaisin etelään sisämaata pitkin.
Trooppinen helle helli ja vettä kuluu, loppuu.

Ensimmäinen kohtaaminen

Päästyäni pitkän patikoinnin jälkeen takaisin kylän keskustaan käyn ruokaostoksilla, eli ostamassa purkillisen tonnikalaa, sekä juomavettä.
Reissubudjettini on tiukka. Koko kolmen kuukauden reissusta on selvittävä noin neljällä tonnilla matkoineen, majoituksineen ja ruokineen.

Vaikka telttamajoitus Zamamilla maksaa vain pari euroa yöltä, tiedän joutuvani venyttämään penniä kulkiessani kohti pohjoista ja talvea.
Kioton korkeudella ei lokakuussa enää teltassa elellä.
Asumiskuluihin on säästettävä rahaa.
Tonnikalasta ja riisistä tulee vakiopurtavaa.
Reissun alun ja unelmien toteutumisen kunniaksi istahdan silti kahville ja leivokselle erääseen kylän kahviloista.

Naapuripöytään istahtaa nuori pariskunta. He silmäilevät minua uteliaasti ja uskaltautuivat lopulta juttusille.
Kun he kuulevat minun matkustelleen Japanissa aiemminkin, nainen tiedustelee mikä mahtaa olla lempipaikkani Japanissa.
Vastaan empimättä: – Nara, ehdottomasti!
Nainen lähes putoaa tuoliltaan. Osakassa työskentelevä sairaanhoitaja on kotoisin Narasta.

Pariskunta on japanilaisille tyypillisellä kolmen päivän lomallaan, ja päättänyt viettää sen etelän rantakohteessa. Heidän hotellinsa on aivan kahvilan naapurissa.
Mies kipaisee heidän samalla pihamaalla sijaitsevaan huoneeseensa ja palaa pian kolmen oluttölkin kanssa.
He haluavat selvästi jatkaa keskusteluamme pidempäänkin.

Lisääkin palauttelujuomaa olisi tarjolla, mutta yhden oluen jälkeen kiitän kohteliaasti ja lähden kävelemään viimeiset kilometrit kohti leirintäaluetta.
En halua vaeltaa pimeää tien vartta.

Ohitan jälleen Marilynin. Koira katselee edelleen kaihoisasti merelle ja minä ehdin kotirantaan ihastelemaan Okinawan kuuluisaa auringonlaskua. Kaunis se on tänäänkin.

Marilyn ja Shiro kaipaavat toisiaan

Marilyn istuu yksin. Hän katselee merelle kohti Akan saarta. Koiran kumppani Shiro asuu Akalla (Akajima). Sieltä Shiro ui saarten väliä tapaamaan rakastaan ja palaa aina uskollisesti kotiinsa.

Luulitko Hachikon tarinan olevan ainoa japanilainen koiratarina rakkaudesta ja uskollisuudesta?
– Ehei, Marilyn ja Shiro katselevat meren yli toisiaan odottaen. Hekin nykyään pronssiin valettuina.

Tämäkin tarina on totta ja myös tästä on tehty elokuva, Marilyn ni aitai, joka kääntyy vapaasti suunnilleen ”suhde Marilynin kanssa”. Englanniksi elokuvan nimi on Wanting to meet Marilyn.

Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu yleisestikin paljon tarinoita ja symboliikkaa ikävöinnistä ja kaipauksesta.
Katso kuinka modernit nuoret naiset pukeutuvat päiväksi geisha-asuun ja otattavat itsestään kuvia männyn alla.
Rakkauden kaipuu ei ole kadonnut neonvalojen loisteeseen ja perinteitä vaalitaan.

Onnellisten saari Okinawalla on paikka, jonne jäädään ikuisesti

Marilyn ei ole ainoa, joka pysyi kotisaarellaan.
Eräänä päivänä kävelen rauhallisesti kylänraittia.
Mietin millaista olisi jäädä tänne. Asettua tuohon taloon ja hoitaa puutarhaa.
Olla onnellinen tässä hetkessä, onnellinen siitä mitä on, kaipaamatta muuta, haikailematta toisaalle.
– Jep, mietin oikeastaan kaikkialla millaista täällä olisi asua. Usein myös sitä, millaista olisi jäädä pysyvästi yhteen paikkaan.

Törmään vanhaan mieheen. En sentään kirjaimellisesti, mutta kohtaamme tiellä.
Hän haluaa tietää mistä kaukaa muukalainen on tullut. Hän on utelias kuulemaan paikoista, joissa olen käynyt.

Mies ei ole koskaan poistunut synnyinsaareltaan Zamamilta, ei edes Okinawan pääsaarelle ja pääkaupunkiin Nahaan.
Ikää hänellä on ehkä kahdeksankymmentä vuotta, ellei enemmän. Yhteistä kielitaitoa meillä ei juurikaan ole.
Jaamme silti pienen yhteisen hetken, ennen kuin hän jatkaa hoitamaan puutarhaansa, minä matkaani.