Tyyntä myrskyn edellä – taifuunihälytys

Kävelen rannalla, kuvaan koralleja, kuuntelen merta ja huokailen kuuluisaa auringonlaskua.
Tunnen olevani autiolla saarella.
Viittä vaille, etten pian olekin.

Telttailen edelleen Zamamin saarella Okinawalla, Japanin eteläisimmässä kolkassa.
Eräänä aamuna hätistelen oviaukoltani valtavaa hämähäkkiä, mutta se ei liikahda mihikään.
Tarkistan, että hyttysverkko on tiukasti kiinni ja päätän pysytellä sisäpuolella, kunnes jättiläinen on poistunut.

Kirjoittelen työsuunnitelmaani ja ihmettelen leirintäalueen megafoneista toistuvaa papatusta.
Mitä ihmeen mainoksia ne sieltä lähettävät?

Taifuunihälytys ja evakuointi

Pian telttani eteen ilmestyy leirintäalueen työntekijä käsiään viuhtoen. Japanilaiset eivät ole erityisen elehtiväisiä, joten ymmärrän heti jonkin olevan pahasti pielessä.
– Evakuointi! Kaikkien on lähdettävä heti, nainen selittää.
– Pakkaa nopeasti!

Megafonimökä on taifuunihälytys.
Pari vuotta myöhemmin Shibu Onsenissa tunnistan jo megafonilla annetut myrskyn merkit ja osaan lukittautua sisälle.
Zamamilla en vielä tajua kiinnittää siihen huomiota ja olen ollut muutenkin uutispimennossa. Nettiyhteys on heikko ja toimii vain ajoittain leirintäalueen yhdessä kolkassa. Juurikin sen megafonitolpan juurella.

En haluaisi lähteä. Olen nauttinut yksinkertaisesta elämästäni saarella.
Saarella sijaitseva maailman kauneimpiin luokiteltu rantakin jää näkemättä. Olen ollut aikeissa kävellä sinne samana päivänä.

Tiedustelen voisinko siirtyä johonkin kylän hotelleista, jos telttailu on vaarallista.
Selviää, ettei se ole mahdollista. Viranomaisten määräyksestä kaikkien on poistuttava välittömästi koko saarelta Okinawan pääkaupunki Nahaan.

Kun astun ulos matalasta kangasmajastani, huomaan lähes kaikkien ehtineen jo purkaa telttansa. Jotkut ovat sentään edelleen pakkauspuuhissa. Kerään pyykkini narulta ja laitan kasaan anttila-jotokseni. Ei kun menoksi.

Tänne ei saa jäädä, mutta miten täältä pääsee pois?

Lauttarannassa selviää, ettei viranomaisilla ole ollut aavistustakaan kuinka paljon Zamamilla ja lähisaari Akalla on matkailijoita.
Lautat ovat täynnä, lipunmyyntiin on valtava jono. Taifuunihälytys on tullut nopeasti.
Matkustajia pyydetään odottamaan, laivalla lasketaan päitä ja kartoitetaan kuinka monta voidaan ottaa vielä mukaan.

Näen seinällä ilmoituksen helikopterilennoista Zamamin ja Nahan välillä.
Laskeskelen nopeasti, ettei lento tulisi mahdottoman kalliiksi, jos useampi olisi jakamassa kyydin kanssani.
Alan kysellä jonottavilta halukkuutta kopterikyytiin ja hetkessä meitä on kansainvälinen porukka koossa: pari japanilaista, serbi, aussi, jenkki ja olikohan brittikin vai sittenkin irkku?

Sitten vain soittelemaan.
Loistava idea, mutta ei toimi käytännössä. Kaikki helikopterit ovat nekin jo täyteen buukattuja.
Tarjoukseni kantaa kuitenkin hedelmää. Sataman lipunmyyntiluukku uhkaa sulkeutua edestäni.
Minua aiemmin jonossa olleet saavat vielä liput.
Kiitollisena yrityksestäni järjestää lentoa, toinen japanilaisista jakaa saadut liput muille, virnistää minulle ja kääntyy takaisin tiskille ja kailottaa pokkana: Tästä puuttuu yksi lippu! Meitä on seitsemän ja annoit vain kuusi lippua!

Lautalla irrotellaan jo köysiä. Jään maksamaan ja odottamaan lippuni kirjoittamista.
Muut laukkaavat kohti lauttaa.
Miehistö on aikeissa nostaa sillan.

Serbi nappaa reppuni ja heittää sen ruumaan.
Henkilökunta hoputtaa: Emme voi enää odottaa, nyt on lähdettävä, uusia ei enää oteta.
Japanilaiset selittävät minun olevan mukana:
– Katsokaa nyt, hänen reppunsakin on jo lastattu kyytiin, he osoittelevat kohti ruumaa.
Saan lopulta lippuni ja juoksen.

Olen viimeinen, joka pääsee laivaan.
Kourallinen matkustajia jää rannalle.
Lipuessamme merelle heilutamme heille kannelta ja he heiluttavat meille takaisin hyvästiksi.

Aallot lyövät välillä yläkannelle asti.

Luultavasti me kaikki pohdimme kummat meistä lopulta ovat onnekkaita.
Ne jotka lähtevät vai ne jotka jäävät.

Tilaa tästä artikkelit suoraan sähköpostiisi ja pääset lukemaan ne tuoreina.