Nainen saapuu Moskovaan, Saatana on jo siellä

Nainen seisoo Moskovan Jaroslavskin asemalaiturilla numero yhdeksän.
Arbatin varrella nautittu illallinen on saanut hänet raukeaksi, pian pääsisi junaan nukkumaan.

Helsingin-juna on saapunut Moskovan Leningradin asemalle jo aamulla.
Kello lähentelee yhtätoista yöllä. Juna Siperiaan on lähtöraiteellaan.

Mies on lähtenyt noutamaan matkatavaroita laukkusäilöstä, nainen esittää matkaliput vaunuemännälle ja kiipeää junaan.
Mies viipyy.

Nainen palaa laiturille odottamaan. Hän ei halua päätyä yksin Siperiaan.
Hän vetää keuhkot täyteen syyskuisen kirpeää ulkoilmaa ja katselee junaan lipuvia kanssamatkustajia.
Edessä on pitkä matka.

Asemalta asemalle

Asemalaiturille astelee kaksi poliisia. Nainen ei kiinnitä heihin huomiota, ennen kuin poliisit lähestyvät häntä.
Siperianjunan vaunuemäntä katsoo miliisejä tiukasti.
– Antakaa olla, hänen paperinsa ovat kunnossa!

Virkamiehet eivät ole kuulevinaankaan, vaan tivaavat matkaan liittyviä kysymyksiä.
”Paperit eivät ole kunnossa”, poliisit tyrkkivät naista mukaansa.
– Ette!, huutaa vaunuemäntä perään. Huokaisee.

Selviäisikö tästä rahalla, kenties,
miettii nainen, mutta ei tarjoa ruplia.

Poliisiasema sijaitsee laiturialueen päässä, asema-alueella.
Ovi ja rautakalterit rämähtävät äänekkäästi kiinni seurueen perässä.
Öinen poliisiasema on muuten hiljainen.

Nainen jätetään istumaan aulan tuolille pienen pöydän ääreen.
– Odota tässä.

Aika kuluu.
– Miksi olen täällä?
Hiljaisuus.
– Olenko pidätetty?
– Et.
– Voinko siis lähteä?
– Et.
– Miksi?
Hiljaisuus.

Asemalle tuodaan uusia pidätettyjä.
Heidät siirretään suoraan sellitiloihin.
Kukaan ei kiinnitä huomiota aulassa istuvaan naiseen, jonka juna on jättänyt.
Eivät edes poliisit.

Nainen nousee tuoliltaan, naputtaa rystysellään aulaa ja toimistoa erottavaa ikkunaa.
– Saanko mennä tupakalle?
– Et.
– Olenko siis pidätetty?
– Et.
– Miksi en saa mennä ulos?
Viranomainen kääntää selkänsä ja jatkaa kirjoituskoneensa naputtelua.

Nainen yrittää vielä kerran. Koputtaa ikkunaan.
Koneitaan hakkaavat poliisit eivät kiinnitä häneen huomiota.
Nainen jää välitilaan.
Istuu tyhjässä aulassa.

Yksille heilahtaa häkki, toiset katoavat ulkoilmaan.
Kaltereiden taakse katoavat ovat tavallisia miehiä.
Ulos kulkee poliiseja, jotka palaavat höyryävän kuumat kahvikupit käsissään.
Nainen istuu aulassa ja odottaa.
Mitä?

Kello aamuyö Moskovan Jarovslavskin asemalla

Viimein poliisi osoittaa kiinnostuksen merkkejä.
– Missä aviomiehesi on?
– Minulla ei ole aviomiestä, vastaa nainen viileästi, pohtien kuumeisesti.

Hän on ollut asemalaiturilla yksin poliisin saapuessa.
Miten poliisi voi tietää matkaseuralaisesta?
Viranomaiset tietävät enemmän kuin heidän pitäisi tietää.
Kukaan ei ole pyytänyt rahaa.
Mistä on kyse?, hän aprikoi.

– En ole naimisissa, nainen toistaa tiukasti.
Kuulusteleva poliisi osoittaa ärtymyksen merkkejä.

Kiellän mieheni, mutta missä hän on, miettii nainen.
Kiellän mieheni kolmesti, onko hän jo matkalla Siperiaan?
Hän ei ymmärrä.

Putkasta raahataan englantia puhuva homo tulkiksi.
– Sinun pitää tunnustaa missä miehesi on!, huutaa vangittu homo.

Mistä minä voisin tietää, kun hän oli hakemassa laukkujamme säilöstä silloin kun nappasitte minut, huokaa nainen lähinnä itselleen.
Mitä he haluavat?
Kukaan ei ole edelleenkään pyytänyt rahaa.

– Allekirjoita tämä!, huutaa homo ja pitelee kädet – kenties raivosta tai pelosta – täristen paperia, jolla naisen tulisi todistaa miehensä olemassaolo.
Nainen ottaa paperin ja kirjoittaa allekirjoituksen paikalle versaalilla: En ole naimisissa.

Homo viedään pois. Takaisin yksinäiseen selliinsä.
Tärkeä tehtävä valtion palveluksessa joutuu tauolle ennen kuin on kunnolla alkanutkaan.

Nainen jää aulaan.
Väsytystaistelu jatkuu.
Väsymystaistelu jatkuu.

Nukuttaa, mutta nukkua ei voi.
Ei ole paikkaa, ei aikaa.
Oudossa tilanteessa vangittuna. Puoliksi vapaana.

Ratkaisu on löydettävä.
Olisiko puhelimessa vielä virtaa, voisiko sitä käyttää salaa, puhelinta menettämättä?
Voiko kosketusnäytöllä kirjoittaa näyttöä näkemättä?
Minne?
Kuuleeko kukaan? Auttaako kukaan?

Asemalle pysäytetty matkustaja avaa kännykkänsä pöydän alla.
Katse tiukasti ylös ja eteen, kädet puhelimen kanssa pöydän alla.
Avunpyyntö Facebookiin. Olen täällä, ilmoittakaa lähetystöön.
Kukaan ei vastaa.
Saako kukaan sokkona kirjoitetusta viestistä selvää?

Minuutit kuluvat.
Ne ovat pitkiä kuin yö.
Mutta on yö.

Lähetystö, hätäpäivystys.
Sinne uskaltaa soittaa. Sieltä vastataan.
Akku on hiipumassa.
Olinpaikka ilmoitettu.
Joku auttaa. Aamulla.
Tunnit kuluvat.

Aiemmin näkymätön poliisi kävelee aulaan yhä uudelleen.
Ikään kuin kaltereiden takana istuva nainen voisi paeta ja kadota.

Naisen silmiä painaa.
Poliisi näyttää Jukka Jaloselta. Olisiko yhtä ystävällinen?

On jo aamuyö.
Yöjuna jyskyttää kohti Jekaterinburgia.
Ilman Moskovaan jäänyttä pariskuntaa.

Naisen päätä jyskyttää.
Kukaan ei edelleenkään pyydä rahaa.
Mitä he haluavat?

Iltalehti: Suomalaistoimittaja pidätettiin Moskovassa viime yönä.

Poliisi herää puheluun

– Olet soittanut Suomen poliisille!
– En ole.
– Lähetystöstä soitettiin!
– Soitin sinne.
Hiljaisuus.

Aika kuluu. Minuutti kerrallaan.
Poliisin hermot pettävät.
– Koska lähetystön työntekijä tulee noutamaan sinut?
– En tiedä, kohauttaa nainen olkiaan, ja kääntää katseensa kohti seinää.
Ei hän oikeasti tiedä. Toivoo tietävänsä.
– Soita sinne!
– Eivät he yöllä töitä tee.
Sakea hiljaisuus.

Tulkkia tapaamassa

Aikaa riittää tapettavaksi. Lähetystön työntekijöiden virka-ajan alkamiseen on vielä tunteja.
Asiat kiertävät kehää.

Nainen kävelee viereiseen huoneeseen, homon sellin luokse.
– Sinun pitää käyttäytyä, huokaisee mies kaltereiden takaa.
– Voinko mennä ulos tupakalle?, tiedustelee nainen sellejä vartioivalta poliisilta.
– Et.
– Hyvä on, sanoo nainen ja sytyttää savukkeen.

Homo huokaisee alistuneesti.
Vastapäätä vartiotiskiä, yksityiseen eristysselliin lukittu tatuoitu kaljupää rynkyttää kaltereitaan ja huutaa hurraata nyrkkiään nostellen.

Naisella on paremmat käytöstavat.
Savukkeensa poltettuaan hän kysyy vartiopaikallaan istuvalta poliisilta, missä mahtaisi olla tuhkakuppi.

Poliisin silmissä pilkahtaa hymy.
Ennen kuin laskee nopeasti katseensa ja ojentaa kätensä.
Nainen tumppaa savukkeensa tämän työtiskin pintaan. Laskee sitten sammutetun natsan sievästi poliisimiehen kouraan.
Virkamies virnistää, kenties tahtomattaan tai sitten tahallisesti, tiputtaessaan natsan vartiopöytänsä takaiseen paperikoriin.

– Missä lähetystön edustaja viipyy?, tivaa pääkonttorin poliisi.
– Eivät he ole yöllä töissä.
– Soita ja käske tulemaan heti!
– Tulee varmasti kun herää.

Kenellä on oikeus?

Tunteja on kulunut kuusi, kenties enemmän.
Nainen saa luvan käydä toiletissa. Poliisi viittaa kädellä kusiputkan suuntaan.
Perille löytäisi ilman opasteita pelkän testosteronin hajun perusteella.
Janottaisi, mutta hanavettä ei uskalla juoda.

Poliisi komentaa naista soittamaan miehelleen ja kertomaan tämän olinpaikan.
Nainen komennetaan kävelemään hämärälle käytävälle.
Ulos ovesta. Sisään autoon.
Nainen ja pidätetty homo ohjataan poliisiautoon.

Käsky käy maijan kaltereilla suljettavaan takaosaan.
Nainen kieltäytyy istumasta takapenkille, astumasta takatilaan.
– En ole pidätetty.

Nuorta poliisia hymyilyttää. Ehkä hämmentää.
Hän antaa naisen istua auton etuosassa poliiseille varatulla paikalla ja siirtyy itse pidätetyille tarkoitetulle penkille.

Homo avautuu ongelmistaan ulkomaalaiselle naiselle.
Pidätyksen virallinen syy on humalassa oleminen, tuomiona juoppoputka.
– Enhän minä edes ole kännissä, tilittää vain lievästi hiprakkainen mies muukalaiselle.
Häntä itkettää.
– On niin vaikeaa olla homo Venäjällä. Minä olen vain homo.
Millään, mitä teen tai osaan, ei ole merkitystä, mies nyyhkyttää.

Mies myöntää, ettei ole tarpeeksi rohkea taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
Helpompaa on myötäillä.
– Meillä on hyvä hallitus, ponnahtaa hän sanomaan,
ennen kuin lysähtää takaisin poliisiauton penkkiin.

Nousee hetken kuluttua sieltä kuin Fenix. Valtion epävirallinen tulkki odottaa innolla kadonneen miehen tapaamista. Ja komentelee se valtiokin vähän tulkkia takaisin töihin.

Mies on hukassa

Mies noutaa laukut säilytyksestä ja palaa Jaroslavskin aseman laiturille numero yhdeksän.
Kello on yksitoista illalla. Lähtöaika on käsillä.
Juna on edelleen asemalla, mutta naista ei näy.
Lähettäjä viheltää lähdön merkiksi.

Mies antaa junan mennä. Liputkin ovat naisella.
Lähtikö nainen yksin kohti Siperiaa?
Mutta ei mies ole yksin.
Ympärille kertyy yhä epämääräisemmän oloista hiihtelijää.

Öinen asema ei tunnu turvalliselta paikalta odotella.
Ulkomaan datasaldo on rajoitettu ja loppu. Naiselle ei voi soittaa.
Missä nainen on?

Mies vaeltelee pitkin Moskovan öisiä katuja, taakkanaan kaksi reppua, eväskassi ja erilleen joutumisen murhe.

Aamuyöllä nainen soittaa.
– Akku loppuu, en ehdi selittää. Kerro sijaintisi, tulemme noutamaan poliisien kanssa.

Kello käy.
Missä he viipyvät?

Missä on se oikea?

Nainen toistaa miehen puhelimessa antamaa katuosoitetta poliisille.
– Kalantshevskaja ulitsa.
Kilometrit taittuvat.
Nainen ihmettelee kuinka pitkälle mies on ehtinyt kävellä.

Poliisi komentaa antamaan osoitetteen yhä uudelleen.
– Kalantshevskaja ulitsa, Kalantshevskaja ulitsa, toistaa nainen uupuneena.
– Kerro missä tämä katu sijaitsee!, komentaa kuljettaja.

Nainen ei tiedä. Ei hän tunne tarpeeksi Moskovaa.
Akku loppuu, ei voi katsoa kartasta.
Eikö poliisilla olisi karttaa..?
– Soita!
Nainen soittaa, ja pelkää akun loppuvan, ennen kuin mies löytyy.

Mies toistaa osoitteen, kertoo poikkikadun, kaupunginosan.
Nainen toistaa poliisille. Pyytää homoa korjaamaan ääntämyksen.
Ei auta. Poliisi ei tiedä.
Yksikään poliiseista ei tiedä,
missä mainittu katu sijaitsee.
Se sijaitsee kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Jaroslavskin asemalta.

Auto kiertää kehää, keskustelu kiertää kehää.

– Kalantshevskaja ulitsa.
Poliisi turhautuu. Homo turhautuu. Nainen turhautuu.

Lopulta auto jarruttaa ja poliisi huutaa kadulle megafonin avulla.
– Suomalainen! Oletko suomalainen?

Takaosan ovi avataan.
– Onko tämä oikea mies?
– On, hän on juuri oikea!

Uusi mies, vanhat kalterit

Koskaan en ole ollut näin onnellinen poliisin tavatessani, etenkään venäläisen poliisin tavatessani, ajattelee mies.
Hän nousee helpottuneena kyytiin.
Poliisejakin hymyilyttää.

Nainen kertoo nopean tilannekatsauksen.
Nyt meidät viedään takaisin asemalle ja pääsemme varmasti pian jatkamaan matkaa, lohduttelee kumppaniaan hän.

Jaroslavskin asemalle saapuessa matkalaisten olo on hetken huojentunut.
Asemarakennuksen sijaan nainen ja mies kävelytetään takaisin poliisiasemalle.
Rautaovi ja kalterit kolahtavat jälleen kiinni kulkijoiden perässä.

Miehen vuoro ihmetellä.
– Miksi olemme täällä?
– Koska vaimosi ei löytänyt sinua.
– Nythän me olemme yhdessä, voinemme siis lähteä?
– Ei, ette voi.

Kuuma kahvi

Aamun sarastaessa konttorin poliisit muuttuvat aiempaa kireämmiksi ja hermostuneemmiksi.
Kirjoituskoneita taotaan, otsat kurtistuvat, sormet hakkaavat pöytää.
Jukka Jalosen näköinen poliisi ottaa rennosti ja esittää hyvää poliisia.
Hän kysyy maireasti haluaisiko pariskunta aamukahvit.

Tulkkikin palkitaan. Hänet haetaan sellistään.
Pidätetyt marssivat Jalosen perässä kioskille.
Aurinko on jo noussut.

Kahvit juodaan raikkaassa syysilmassa,
ulkona.
Pako olisi helppo.
Yksikään ei yritä.
Savukkeet sytytetään
ja sammutetaan.
Asemalle palataan.

Valjennut aamu tuo asemalle lähetystön edustajan.
Sekä poliisipäällikön.

Yläkerran konttorissa on aika kirjata paperit kuntoon.
– Eikös tämä mennyt niin, että tulit tänne pyytämään apua kadonneen miehesi etsintään..?, yrittää kirjuri.
– Mistä heidät otettiiin kiinni?, tiedustelee juuri työvuoronsa aloittanut poliisipäällikkö tiukasti.
Luimisteleva järjestyspoliisi viittaa varovaisesti kädellään kohti betoniseinää, jonka takana asemalaituri seisoo.
– туда?! Tuolta?!, huutaa pomo, ja huitoo kädellään kohti seinää niin kiivaasti, että katsoja odottaa rannekorun helähtävän betoniin.

Lähetystön edustaja viittoilee miehen ja naisen kohti ulko-ovea.
Tällä kerralla se aukenee pyytämättä.

– Onko kohtelussa ollut moittimista?
Nainen katsoo Jalosta silmiin ja virnistää.
– Kiitos kahvista.