Launceston, tammikuu 2017
Tasmanian surkeat joukkoliikenneyhteydet ovat jo selvinneet meille: Busseja kulkee vain yksi päivässä, joten päätämme testata onneamme liftaamalla.
Pari keski-ikäistä kohtuullisen normaalin näköistä eurooppalaista pienten reppujen kanssa saa varmaan kyydin suht’ nopeasti?
Jos ei ole onni myötä, voimme ottaa sen ainoan bussin, sitten joskus viiden tunnin kuluttua.
Respa opastaa meitä poimimaan takapihan roska-astiasta pahvinpalan ja lainaa paksun mustan tussin, jotta voimme raapustaa pahvinpalaan määränpäämme.
Kaivan jäteastiasta Stella Artoisin olutlaatikon ja riipaisen siitä yhden sivun.
Reppumme ovat pakattuina, ja pian kyltissä seisoo määränpäämme Coles Bay.
Istumme aamiaisella hostellimme oleskelutiloissa, kun Frederik II istahtaa seuraamme ja kysyy suunnitelmiamme.
Tavoitteenamme on päästä Freycinetin kansallispuistoon, Coles Bayhin ja Wineglass Bayhin.
Fred II katsoo meitä huvittuneen hämmästyneesti.
– Olen lähdössä pian sinne suuntaan. Saatte kyydin puolimatkaan, jos ehditte odottaa kun syön aamiaiseni loppuun.
Ensimmäinen kyyti on saatu jo ennen kuin olemme ehtineet astua tienposkeen.
Tämähän sujuu hyvin!
Kaikki aussikaverimme ovat varoitelleet meitä liftaamisen vaaroista ja opastaneet, että Tasmania on ainoa paikka Australiassa, jossa voi liftata turvallisesti.
Kokeilemme sitä siis vain täällä, ja myöhemmin vasta Uudessa-Seelannissa.
Lähdetään testaamaan onneamme!
1. Frederik II
Liftausaika: 0 minuuttia
Fred pakkaa avolava-autoaan ja kietoo köysiä ja solmuja kuorman ympärille.
Kysäisen onko hän kenties purjehtija tai partiolainen.
Mies ei tunnusta kumpaakaan.
Uskaltaako tuon tyypin matkaan lähteä?
Me lähdemme.
Sitä ennen odotamme kuormauksen valmistumista. Fred on kuulemma asunut tässä hostellissa vähän pidemmänkin aikaa.
Vissiin niin, toteamme, kun olemme apuna kantamassa lipastoja ja sen sellaisia ”pikkuesineitä” auton lavalle.
Katolle kiinnittyy surffilauta ja sitä sun tätä nyssäkkää.
Lopulta mekin hyppäämme kyytiin, jopa mahdumme kera pienten reppujemme.
Miksi Frederik II?
Gileillä tapasimme Fredin, hollantilaistaustaisen Frederikin, joka majoitti meidät kotiinsa Australian Victoriaan.
Weird enough, kummankin tapaamamme Fredin sukujuuret ovat Hollannissa.
Vaikka kumpikin esittelee itsensä nimellä Fred, saamme (ei niin vaikeasti) selville, että kummankin oikea nimi on Frederik koolla, ei Frederic. Ja molemmilla on sukujuuret Hollannissa.
Olkaatten sitten meille Frederik I Ja II.
Frederik Toinen kertoilee meille matkalla jänniä Jeesus-juttuja. Osan matkasta hän puhuu puhelimessa ystävänsä Paulin kanssa.
Lopulta saavumme Fredin kotitalon luokse keskelle ei-mitään.
2. Paul
Liftausaika: 0 minuuttia
Fred II ei halua apua kuorman purkamisessa tarjouksistamme huolimatta.
Niinpä tyydymme potkiskelemaan tienvarren kiviä Paulia odotellessamme.
Paul on tulossa tapaamaan Frediä jossakin kirkonmenoihin liittyvässä asiassa, ja on lupautunut viemään meidät vieläkin lähemmäksi päämääräämme.
Paul kyselee mitä teemme työksemme, ja innostuu: hänen poikansa on elokuvaaja. Siispä jälleen lähes kollega! (Castlemainessa tapaamamme Nick on valokuvaajakollegani.)
Paul jutustelee mukavia upeissa metsämaisemissa kurvaillessamme.
Hän pahoittelee, ettei ehdi kiireiltään viedä meitä perille asti.
Jälleen kerran ihmettelemme australialaista vieraanvaraisuutta.
Minkä ihmeen takia jonkun tarvisi ajaa satunnaiset liftaajat perille asti?
Enpä tiedä, mutta Paul itse kertoi ajaneensa joskus muutamankin tunnin mittaisen mutkan viedäkseen satunnaiset liftaajat heidän haluamaansa kohteeseen.
Paulin jättäessä meidät kyydistään, jäämme seisoskelemaan luottavaisina tien poskeen.
3. Stella
Liftausaika: 15 min
Tähän asti olemme olleet tavattoman onnekkaita. Olemme saaneet kyydit ilman peukun pystyyn nostamista, ensimmäisen hostellin aamiaishuoneesta, toisen paikalle kutsutun kaverin myötä.
Onko onni jo kääntymässä vai tuuli myötä, pohdimme seistessämme A4-tien varressa St. Marysissa.
Tasmanian ja Eskin valtatieiden risteyksen kuvittelisi olevan vilkas.
Luulo ei ole jne.
Potkiskelemme jälleen pientareen kiviä.
Yhtään autoa ei tule.
Ei edestä, ei takaa, ei mihinkään suuntaan.
Jos tästä menee autoja ohi kerran tunnissa ja meidät ottaa kyytiin… niin, monesko auto?
Olipa mahtava idea lähteä liftaamaan.
Mutta jospa se bussi kulkee tätä kautta, eihän sen tuloon enää ole kuin se viitisen tuntia?
Ohitse viilettää prätkä.
Kuski levittää vasemman kätensä kohti meitä ja näyttää tsemppipeukkua.
Hengenheimolainen!
Tulee ikävä omia ajovuosia.
Miksi me ei muuten vuokrattu prätkää?
Toinen pyörä.
Ja kolmas.
Lapa nousee kaikilla.
Jokaikinen motoristi moikkaa.
Ja ajaa ohi.
Yhtäkään autoa ei ole näköpiirissä.
Pitäisikö alkaa kantaa pottaa repussa?
(Siis kypärää, alaa harrastamattomille tiedoksi, puskapissalle kyllä kykenen.)
Minuutit tuntuvat pitkiltä.
Ensimmäinen auto lähestyy viikolta tuntuneen vartin päästä.
Se hidastaa,
se oikeasti hidastaa ja pysähtyy!
Stella avaa oven ja huikkaa meitä istumaan kyytiin.
Hän on menossa Coles Bayhin, juuri sinne minne mekin.
Auto on täynnä tavaraa. Ismo mahtuu takapenkille, kun raivaamme hiukan tilaa. Minä istahdan Stellan viereen. Onneksi reppumme ovat pienet ja mahtuvat jalkoihimme.
Kun tähtityttö esittelee itsensä, käännän tussaamani Coles Bay -kyltin ympäri ja näytän Stella Artoisin logoa.
On viittä vaille, ettei Stella kurvaa kaaraansa ojaan.
Stella kertoo käyttävänsä Instagramissakin nimeä Gigit Bintang.
Bintang on indonesialainen olut, joka merkitsee tähteä.
Aivan kuten tietysti belgiolut Stella Artoiskin.
Stella on satavarma, että kyltti kutsui hänen nimeään.
Coles Bayssa hotellisiivoajana työskentelevä jakartalainen on päättänyt lähteä tankkaamaan autonsa.
Jostakin syystä hänen mieleensä oli tullut lähteä samalla ajelemaan ihan vain huvikseen.
Hän oli käynyt koukkaamassa himpun pidemmällä liftauspaikkaamme ja lähtenyt sitten ajelemaan takaisin kotiinpäin.
Matkalla hän hämmästelee meille Australian omituisia ajosääntöjä, kuten liikennevaloja ja nopeusrajoituksia.
Kaikenlaisia lakeja ja sääntöjä sitä onkin, meillä Jakartassa vain mennään!
Vartin liftauksella suoraan kotiovelle
Pääsemme perille ehjinä.
Mutta ei ihan vielä.
Jakartalainen kysyy pidämmekö jäätelöstä.
Kukapa ei.
Pysähdymme Coles Bayn liepeillä jätskibaariin.
Kello on muutamaa minuuttia vaille kuusi illalla.
Jätskibaarin omistaja kysyy missä yövymme ja kauhistuu. Hostellimme sulkee ovensa kuudelta!
Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Jätskibaarin omistaja soittaa majapaikkaamme ja lykkää puhelimen kouraani.
Respa kertoo jättävänsä avaimen ulkopuolella olevalle ilmoitustaululle kirjekuoressa.
Jatkamme matkaamme kohti Coles Bayta.
Kääntyessämme valtatieltä määränpäämme suuntaan näemme tien varressa resuisen ja hipihkön lauman liftaamassa.
Stellaa porukka naurattaa: Kuka nuokin muka ottaa kyytiin?
Näemmä keski-ikäinen eurooppalaisuutemme toimii tässä lajissa.
Stella ajaa meidät kotiovelle asti, eihän se montaakaan kilometriä mutkaa matkaan tee, tokaisee hän.
Halailemme ja otamme selfieitä hostellin edessä Stella Artois & Coles Bay -pahvilappumme kanssa.
Sitten on aika hyvästellä päivän viimeinen kuskimme.
Poimimme avainkuoremme ilmoitustaululta lukuisten muiden kirjekuorien joukosta ja asetumme taloksi.
Ovatkohan loputkin kirjekuorien haltijat liftaten liikkeellä?
Paluuviite: Greyhoundilla halki Australian Outbackin - Please be seated for Takeoff
Paluuviite: Uluru & Alice Springs - tarpomista punaisella aavikolla - Please be seated for Takeoff
Paluuviite: Matkalla melkein Christchurchiin - Please Be Seated for Takeoff
Paluuviite: Couchsurfing – kokemuksia kotisohvilta - Please Be Seated for Takeoff
Ootte kyllä rohkeita! Liftaaminen taitaa olla hiukan out nykyään. No ainakin Suomessa. Harvoin näkee niitä. Mutta siis hienosti ja melko nopeasti kuitenkin pääsitte etenemään.
Euroopassa liftausta tosiaan ei tunnuta nykyään harrastettavan, ei kyllä mekään.
Tasmaniassa ja Uudessa-Seelannissa se tuntui olevan maan tapa. Eikä ihme, niin heikkoa on julkinen liikenne.
Niin julkisen liikenteen puuttuessa kai hyvin luonnollista.
Niinpä, ja hyvähän se, että tuolla harrastetaan kimppakyytejä, eivätkä kaikki kulje yksin omilla autoillaan töihin.
Olen liftannut Suomessa mutta en koskaan ulkomailla. Teillä kävi hyvä tuuri, kun kyydit järjestyivät niin helposti ja hauska tuo Stellan kohtaaminen 🙂 Miksi muuten kaverinne varoittelivat liftaamasta Australiassa? Itse en kokenut, että siellä olisi jotenkin “vaarallista” ollut. Me vuokrattiin Ausseissa auto, koska sillä oli helppo ajella paikasta toiseen eikä vuokraaminen edes ollut törkykallista.
Onnistui kyllä hämmästyttävän helposti! Kirjoitinkin tuonne Mikon kommentin alle enenmän, mutta Australiassa on murhattu liftareita ja sen vuoksi eivät sitä suosittele.
Auton vuokraaminen onkin paras tapa liikkua, mutta me haluttiin pitää periaatteena, että kuljetaan muilla keinoin. Sillain saadaan testattua miten eri paikkoihin pääsevät myös ajokortittomatkin lukijamme. Olen muutenkin kyllästynyt ajamiseen, kun aikoinaan ajoin työni vuoksi jopa 8000 km kuussa.
Paluuviite: Ilmaisia lounaita on, ainakin Tasmaniassa - Please Be Seated for Takeoff
Suomessa liftasin teinivuosina tyttökaverin kanssa ihan kohtuullisella menestyksellä – ja ongelmitta, eli mitään pahempia urpoja ei kohdalle osunut. Tietysti kahteen pekkaan liikuttaessa riskit lienevät, teineilläkin, vähän pienemmät.
Ystäväpariskunnan vanhin tytär asettui Tasmaniaan. Häihin ehtivät juuri ja juuri ennen kuin korona sulki maailman, mutta lastenlastaan eivät vielä ole nähneet kuin videolla. Miettivät, että onnistuukohan ennen kuin aloittaa koulun …
Näin se on, riskit vähenevät kun on kaksin. Ja luultavasti näin keski-ikäisinä on muutenkin turvallisempaa kuin ihan nuorilla.
Voi ei, tuo Australian nykytilanne on kyllä kauhea. Toivottavasti pääsevät tapaamaan toisiaan!
Tasmania oli kerran jo listoillamme, mutta reissumme Australiaan ja Uuteen Seelantiin peruuntui. Sitten tuli korona ja seuraavakin reissu peruuntui. Nyt pitää miettiä uskaltaako enää edes kokeilla kolmatta kertaa 🙂 Täytyypä pitää sivustosi mielessä, jos yritämme vielä joskus. Nyt odottelen millä hinnoilla saisi lentoja ensi tammikuulle. Tosin taidamme haravoida silloin vaan Uuden Seelannin.
Sen tiedän kuitenkin, että liftaaminen ei ole enää meidän juttu 🙂
Kiitos Appa, kiva kuulla, että postauksistamme on iloa ja hyötyä!
Me ei ihastuttu erityisesti Australiaan, mutta Uudesta-Seelannista tykättiin niin paljon, että palattiin sinne heti seuraavana talvena (tai siis paikallisena kesänä) uudelleen. Kirjoittelemmekin pian myös Uudesta-Seelannista ja myöhemmin vielä lisääkin sieltä ja Australiasta, kun saadaan väliin valmiiksi uudempien reissujen tarinoita.
Vaikka me emme vuokranneet autoa, suosittelen sitä, koska joukkoliikenneyhteydet ovat tosiaan aika heikot. Mekin päädyttiin liftaamaan vain koska periaatteenamme oli kokeilla pärjääkö ilman ”omaa” autoa.
Toivottavasti pääsette toteuttamaan haaveilemanne reissun!
Paluuviite: Patikoiden päiväpatikalle Tasmanian Wineglass Bayhin - Please Be Seated for Takeoff
Ei ole koskaan tullut liftattua, mutta todella mielenkiintoinen tapa matkustaa. Pitäisi kokeilla. Ehkä tästä postauksesta sai kulkumuodosta jopa liian positiivisen kuvan? En muista aikoihin nähneeni Suomessa liftaajia edes ennen korona-aikaa.
Euroopassa näkee nykyään tosi vähän liftaajia, eikä mekään liftata täällä. Tasmaniassa se on kuitenkin tavallista ja Uudessa-Seelannissa niinkin yleistä, että jotkut liftaavat jopa töihin. Molemmissa paikoissa joukkoliikenne on niin huonoa, että ilman vuokra-autoa peukalokyyti on ehdottomasti kätevin tapa matkustaa.
Kirjoitellaan myöhemmin siitäkin miten liftattiin NZ:n eteläsaaren halki. Sellainen varoituksen sana kuitenkin, että Aussit itse varoittelivat liftaamaasta mantereella, joten siellä ei edes kokeiltu.
Mainio tarina jälleen, ihanan ystävällisiä ihmisiä ja siis tuo Stella-yhteensattuma oli kyllä melkoinen! Itse en ole varsinaisesi liftannut koskaan, mutta ollaan kyllä pariin kertaan saatu pyytämättä kyyti, kun ollaan oltu kävellen matkalla jonnekin keskellä ei-mitään. Autolla reissatessa on joskus tehnyt mieli ottaa liftareita kyytiin, mutta yleensä on ollut takapenkki tavaraa täynnä niin se on jäänyt, ja nyt pakussa on vain kaksi paikkaa niin ei voi ottaa kyytiläisiä.
Kiitos Anne! Ei mekään tosiaan yleensä liftata, mutta Tasmaniassa ja Uudessa-Seelannissa päätettiin kokeilla kun muuten oli keinot niin vähissä. Stella oli täysin äimänä ja tämä on jäänyt ällistyttämään meitäkin näin pitkäksi aikaa, että pitihän tämä tarina saada jakaa myös lukijoille.
Heh, varmaan aika mieleenpainuva kokemus! Itse en muista ikinä liftanneeni, enkä toisaalta kyllä koskaan ole myöskään pysähtynyt ketään ottamaan kyytiinkään. Todennäköisesti jatkossakaan ei kyllä tule liftattua, vaikka suurin osa tapauksista varmaan menisi ilman mitään ongelmia.
Oli aika erikoinen kokemus! Uudessa-Seelannissa vielä liftattiin, mutta muuten ei harrasteta. BlaBlaCarin tyylisiä kimppakyytejä kyllä käytetään, kun mun mielestä on reilumpaa maksaa kyydistä. Muistin juuri että oonhan mä kerran liftannut Moldovassakin kun Romanian rajaa ei saanut ylittää kävellen.