Joogaa ja patikointia Petrovaćissa

Marssimme jonossa itävaltalaissotilaiden muinaista huoltoreittiä pitkin kohti vanhaa linnaketta.
Mahtoivatko nuo joukot koskaan pysähtyä tähän tauolle, mietin kiivetessämme raunioituneen kiviaidan yli entiseen lehmihakaan.

Olemme haaveilleet joogaretriitistä jo pitkään. Vuoripatikointi on vieläkin tärkeämpää.
Ensimmäiseen ei ole ollut aiemmin varaa, jälkimmäistä on ollut vaikeampi harrastaa koronarajoitusten keskellä. 

Vuoden kaikki työmatkamme ovat peruuntuneet, mutta yksi reissu toteutuu sittenkin.
Lähdemme Montenegroon joogaretriitille.
Vapaa-ajan ohjelma on vapaasti valittavissa, vaeltamaan siis.

Iloksemme koko porukkamme on innostunut patikoinnista, joten majatalon emäntämme Ivanan luotsaaman Petrovaćin Secret Beach -kävelyn lisäksi pääsemme myös vuorille.

Olisimmehan me voineet lähteä tuonne Ismon kanssa kaksinkin, mutta kivaa porukkaa ei halunnut jättää, vaan mieluiten harrastimme porukalla. 
Eipä sitä muutenkaan ollut tullut nähtyä muita naamoja sitten viime vuosikymmenen. 
Tiedossa on siis joogaa ja patikointia.

Yllärilomalaisen eka joogaretriitti

Aamujoogaa, iltapäiväjoogaa ja ruokailua pienporukalla molempien jälkeen. 
Elämäni ensimmäinen joogaretriitti.
Vähän jännittää.

Jooga rentouttaa kaltaistani sähköjänistä, mutta emme ole päässeet harjoittamaan sitä Balilta lähdön jälkeen. 
Siitä on jo noin kaksi ja puoli vuotta. 

Koronakäkkiminen kotona ei varsinaisesti ole parantanut keski-ikäisen valaan liikkuvuutta, joten asanoihin taipuminen kuulostaa lähinnä vitsiltä. 
Sisäinen aurinkoleijonani on nyt ihan kuutamolla.

Mutta just tätä kroppa kipeästi kaipaa. 
Juuri tästä olen pitkään haaveillut. 
Kaikki vuoden 2020 reissut ovat peruuntuneet ja reissutyöläisen tulot kadonneet. 
Mutta sitten, vuoden viime metreillä, pääsemmekin toteuttamaan yhden ulkomaanreissun naapurimaahamme Montenegroon.

Mikä ihmeellisintä, tämä matka on koko vuoden reissuista ainoa, jonka on ollut tarkoitus olla lomamatka. 
Erikoisena vuonna 2020, yli kymmenen työmatkan peruunnuttua, ainoa toteutuva ulkomaanmatkamme on (melkein) lomamatka.

Lähes sadan maan reissaamisen jälkeen saan toteuttaa unelmani joogaretriitille osallistumisesta. 
Tämä siis on, uskokaa tai älkää, ensimmäinen joogaretriittini ikinä. 
Olemme kyllä käyneet ahkerasti joogatunneilla Ubudissa, mutta sellainen erityinen matka, jossa keskityttäisiin ihan vain siihen joogaan ja omaan hyvinvointiin, on ollut aiemmin tavoittamaton unelma.

Viime hetkiin asti mietimme voisimmeko lähteä. 
Koronasysteemit saatiin hoidettua hyvin, mutta ei tämä reissu taloustilannettamme erityisesti parantaisi. 
Onko järkeä lähteä lomareissuun, jos ei ole koko vuonna päässyt työmatkoille?

Toisaalta jos lähes koko vuosi on jo mennyt ilman tuloja, niin haittaako se muutama satanen sinne tai tänne enää yhtään mitään?
Tunteella tehdyt päätökset ovat osoittautuneet yleensä parhaiksi.
Niinpä hyppäsimme Belgrad-Bar -yöjunaan kohti Sutomorea.

Kumipyörin kohti vuoria

Vuk istahtaa aamiaispöytäämme. Olemme lähdössä hänen luotsaamanaan päiväpatikoinnille Montenegron vuoristoon, mutta lähtö venähtää. 
Jäämme mukavan miehen kanssa kiinni suistamme jo starttipaikalla. 
Kello on käy jo yhtätoista, kun havahdumme siihen, että meidän pitäisi kenties jo liikahtaa.

Aleksandra ja Ali keräävät porukkaa autoihinsa, me pääsemme Ismon kanssa Vukin kyytiin.
Hän kehaisee meidän päässeen hyvän kuskin kyytiin. 
Totta; Montenegro on nimensä mukaisesti vuoristoinen maa ja vaatii ajotaitoa, paikalliselle se on peruskauraa.

Suomalaisellekin lumi, jää ja loska on toki tuttua, mutta niitä täällä Etelä-Euroopassa ei vielä lokakuulla ole. 
Kapeat ja mutkaiset vuoristotiet sen sijaan saattavat kauhistuttaa joitakin. 
Varsinkin kun Balkanilla liikenne on välillä, noh, aika uhkarohkeaa. 
Jokainen haluaa tietysti ajaa mahdollisimman suoraan, joten vastaantulevien kaista on luonnollisesti tarkoitettu ajamista varten, jos se yhtään kurveja suoristaa. 

Mutkittelemme rantaa myötäilevää E80-valtatietä pitkin kohti patikoinnin lähtöpaikkaa. 
Matkalla selviää, että Vuk on kollegamme, journalisti, joka on vaihtanut ammattia. 
Hän on nykyään päätoiminen patikointiopas. 

Toimittajataustasta on hyötyä. Oppaamme tuntee maaston lisäksi myös historiaa ja keskustelee mielellään nyky-yhteiskunnan tilasta. 

Puolimatkassa etuautosta viitotaan, että nyt pitää koukata huoltoasemalle. 
Aleksandran lantikan renkaissa on jotakin häikkää, paineet on syytä tsekata. 
Porukka jelppii mallilla yksi tekee töitä ja muut katselee. 

Fiksuina oivallamme, että tässä olisi tilaisuus pitää myös pisutauko. Säntäämme kohti huoltsikan vessaa. 
Samantien sisään astuessani tajuan, että maski unohtui autoon. 
No, ehkäpä se tämän kerran menisi ilman. Sisällä ei ole muita asiakkaita ja me olemme kaikki koronanegatiivisiksi testattuja. 

Myyjä huutaa perääni ”vain maskin kanssa”, mutta livahdan vauhdilla toilettitiloihin ja palaan hetken päästä nolona takinkaulus nenään asti nostettuna ja pujahdan liukkaasti ulos. 
Ilman maskia ei ole ollut asiaa yhtään mihinkään yli puoleen vuoteen, eikä asiaa muutenkaan yhtään mihinkään. 
Vapaus näemmä villiinnyttää heti.

Huoltsikalta takaisin valtatielle puikkiessamme Aleksandra lyö tallan pohjaan ja painelee tiehensä.
Kaikkiaan puolisen tuntia ajoa Petrovaćista pohjoiseen ja jarrutamme pientareelle. 

Tie on kivinen, muttei välttämättä pitkä

Patikointireittimme lähtöpisteessä parkkeeraamme kolmen auton letkamme tienlaitaan mahdollisimman kauas tiestä, jottei kukaan vauhdikas ohiajaja törmäisi niihin.  
Tai minkä letkamme, kun saavumme kaikki perille hiukan eri aikaan. 
Kuittailen Aleksalle, että senkin kiittämätön **, ei olisi pitänyt pysähtyä vielä menomatkalla fiksaamaan rengasongelmaa.

Pienessä Montenegrossa ei muuten ole yhtäkään moottoritietä, mutta sen sijaan siellä on muutama tuhat kilometriä patikointireittejä.

Vuk johdattaa nyt koko porukan opastetaulun eteen kävellen. 
Tämä ei ole ainoastaan pieni päiväpatikointi, vaan myös lyhyt historian oppitunti. Kiinnostava sellainen. 
Vuk tuntee Montenegron ja Jugoslavian historian hyvin, mutta myös alueen kaukaisemman menneisyyden.  

Sileäksi kuluneella kivitiellä astellessa tuntee, ettei ole tämän reitin ensimmäinen vaeltaja. 
Kävelemme vanhaa, itävaltalaisten sotilaiden rakentamaa 168 kilometrin mittaista huoltoreittiä pitkin. 
Meidän päivämatkamme on kuitenkin vain kahdentoista kilometrin mittainen. Siitä kahdeksan kilometriä kulkee tätä vanhaa marssireittiä pitkin.
Olisipa mainiota vaeltaa joskus koko tie!

Kiitos itävaltalaisten, iso osa matkasta on siis kivettyä.
Tätä samaa tietä olemme muistaakseni taivaltaneet aiemmin ainoastaan minimatkan Kotorin vanhastakaupungista Kotorin linnoitukselle.

Itävaltalaisten jalanjäljille mars!

Lähdemme liikkeelle 700 metrin korkeudesta. Ensimmäinen etappi ei ole varttia pidempi, eikä kapuamista ole paljon. 

Alkumatkasta ihmettelemme omakotitalon aitaan koristeeksi kiinnitettyjä keittiövälineitä; monenlaisia kauhoja ja kapustoita.
Onko tämä jonkun kokin koti, vaiko kenties paikallisiin perinteisiin liittyvää, tyyliin pata kattilaa soimaa ja karkoittaa kaiken pahan?
Aita ei ole varsinainen nähtävyys, mutta kenties hyvä maamerkki patikkareitin alkua etsiville. 

Jatkamme matkaamme himpun verran ylöspäin ja saavumme itävaltaisten 1840-luvulla rakentamalle linnakkeelle. 
Tvrđava Kosmač oli Itävalta-Unkarin eteläisin linnoitus. Tai oikeammin linnake, joka sijaitsi Montenegron, Ottomaanivaltakunnan ja tietenkin Itävalta-Unkarin silloisella rajalla. 

Montenegrolaiset tekivät hyökkäyksen Budvan yläpuolella sijaitsevaan linnakkeeseen vuoden 1869 kansannousussa, mutta se pysyi itävaltalaisten hallussa aina ensimmäisen maailmansodan loppuun asti. 
Sittemmin myös italialaiset ovat pitäneet siellä varuskuntaansa toisen maailmansodan aikana.
Nykyään linnake on pahoin raunioitunut ja odottaa toiveikkaasti rahoitusta korjaustöihin. 

Hetken linnoitusta pällisteltyämme suuntaamme katseemme alas kohti Budvaa ja Adrianmeren maisemia.
Onpahan muuten turkoosia vettä!
Selfie-setin jälkeen jatkamme matkaa.

Maasto on helppokulkuista muutenkin kuin itävaltalaisten jäljiltä.
Puolipäiväpatikkamme osuudella ei ole isoja nousuja tai laskuja. 
Upeita maisemia sille osuu sen sijaan paljonkin. 
Pitkät pätkät polkua kulkevat vuoren laidalla ja Adrianmeri läikkyy silmänkantamattomiin. 
Uskonnollisesti merkittävä Rumija-vuorikin siintää loppumatkasta reitin vasemmalla puolella.

Välillä tie kulkee metsän keskellä. 
Havumetsää, tammimetsää, korkeudesta riippuen. 
Tuoksut vaihtelevat.
Poimimme puista luumuja suoraan suihimme, ihmettelemme villiorkideoita ja täytämme vesipullomme raikkaassa lähteessä. 
Miljoonakaupungin keskustassa asuva vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaa.

Vuorijoogaa – rautakankena luokses kömmin

Mietin etukäteen kestävyyttäni. En tälle patikalle, vaan koko joogaretriitille. 
Miten muokkautua koko vuoden sohvaperunoineesta keski-ikäisestä notkeaksi joogiksi ja takaisin timmiksi vuoripatikoitsijaksi? 

Lockdownin aikana kävin ihan siinä oman kotiovemme edessä olevalla puolentoista neliön terassilla. – Hengittämässä siihen aikaan Euroopan kuudenneksi saastuneinta ilmaa (joku tilasto tosin väitti sen olevan koko maailman kuudenneksi saastuneinta, mutta en tarkista, koska pyrin positiiviseen ajatteluun). 

Käväisin jo alkuvuodesta ensiavussa hakemassa influenssadiagnoosin (koronatestejä ei vielä ollut) ja vietin pari kuukautta hengittelyä harjoitellen.

Sitten alkoikin lockdown, jolloin sai tyytyä liikuntaan sohvan ja jääkaapin välillä. 
Vaakaa en (onneksi?) omista, mutta vähän jännää lähteä joogaretriitille, kun hädin tuskin näkee enää omia varpaitaan.

Tälle joogaretkelle voi lähteä, vaikkei olisikaan huippukuntoinen, narunlaiha vegaani. 
Tunnit on suunniteltu sopimaan monentasoisille joogaajille.
Avanin tunneilla käymme Belgradissakin (tai siis käymme kun saleja saa taas pitää auki), mutta koko porukkamme innostuu vuosittaisesta kokoontumisesta Petrovaćiin.

Pienryhmämme äänestää yksimielisesti patikoinnin lomassa tehtävän aamujoogan puolesta.
Tarkoituksenamme on ehtiä ajoissa liikkeelle. 
Lähtö menee myöhäiseksi, mutta saammepa joogata mitä upeimmassa maisemassa.

Jokusen kilometrin kävelyn jälkeen pysähdymme niitylle.
Asetumme rinkiin ja teemme ljoogaharjoituksen vuoren juurella.

Vuorten rakastajana tämä on yksi upeimmista joogakokemuksistani. 

En ole ollut montaakaan kertaa vuorilla porukalla.
Olisikohan ensimmäinen kerta ollut kun kapusimme Guadeloupella asuvan ystäväpariskuntamme kanssa paikalliselle tulivuorelle viitisen vuotta sitten?
En muista varmuudella, mutta suurin osa kapuamistani vuorista on tullut valloitettua yksin.
Oikeastaan miksi? Tämähän on kivaa porukalla!

Paljain jaloin asanointi olisi parasta. 
Laiskan vuoden jälkeen vaelluskenkien riisuminen ja uudelleennyörittäminen tuntuu työläältä.
Menköön tunti bootsit jalassa, vaikka tykkään paljain jaloin kävelystäkin.

Kävelen vaikka maailman ääriin, mutta olen notkea kuin rautakanki. 
Tarvitsen joogaa, nautin siitä, mutta myös hiukkasen jännitän itselleni uudenlaisia tunteja. 

Joogaretriittimme on lempeä ja salliva. 
En häpeä koronakilojani, en epäergonomisen etätyön aiheuttamia liikkuvuusrajoituksiani. 
Laitan silmät kiinni, hengitän vuoristoilmaa.
Nautin.

Kädet ja jalat lipsuvat kostealla nurmella.
Tasapaino katoaa. 
Kädet osuvat niityllä lepäävään lehmänpaskaan.
Naurattaa.
So’ham…

Montenegro oli virhe?

Matkan jatkuessa ihailemme maisemia.
Ylhäällä ja alhaalla. 
Meri on upean turkoosi ja vuorten huiput,
niin, hohtavan valkoisia, lumettominakin. 
Mutta Montenegro, Mustavuori, vai onko sittenkään? 

Vuk selittää. Kyse on kenties käännösvirheestä. 
Oppaamme viittaa kädellään kohti vuorten huippuja:
– Katsokaa nyt, eiväthän meidän vuoret mitään mustia ole! 
Eivätpä ole. Merellisen Montenegron vuoret ovat valkoisena hohtavaa kalkkikiveä.

Crna gora tarkoittaa kyllä mustaa vuorta, mutta myös mustaa metsää. 
Ovatko Montengeron metsät kääntyneet aikoinaan vahingossa vuoriksi? 
Montenegron pinta-alasta noin 45 prosenttia on metsän peittämää. 
Enimmäkseen pyökkiä ja tammea, mutta olisivatko vuorten synkät kuusimetsät aiheuttaneet mahdollisen käännösvirheen?

Planina on yleisemmin käytetty vuorta merkitsevä sana.
Toisaalta myös esimerkiksi Mokra Gora käännetään Märkävuoreksi. 
Puskainen on tuo länsiserbialainen kumparekin, joten kuka tietää viittasivatko esi-isät kasvustoon vai kalliokohoumaan. 

Geologiaa tai paremmin balkanilaisia kieliä tuntevilta olisikin mukava saada kommenteissa lisävalaisua arveluihin!
Lumihuippuisia täkäläiset vuoret kuitenkin talvisin ovat, olivat sitten mitä tahansa sedimenttiä tai muuta kivilajia.

Viipyilevää patikointia

Yksin patikoidessani en pidä ruokataukoja. Jos edes otan eväät mukaan, jäävät ne yleensä syömättä. Ajattelen, että kävelen vielä hetken ja syön sitten. 
Ihan kohta. 
Vielä muutama satametrinen tai kilometri. 
Ja sama toistuu loputtomiin.

Ja siltikin lopulta huomaan olevani myöhässä aikataulusta. 
Auringon laskevan pian. 
Niin pian, että vuorelta alas pitää pistää tosissaan tossua eteen, ettei sinne joudu jäämään yöksi jäätymään. 

Jään katselemaan ja kuvaamaan maisemia liian pitkäksi aikaa. 
(Mutta hei, kuvaajan työhön kuuluu tarkkailla tilannetta rauhassa!)

Ammattilaisen kanssa niin ei käy. Siis vuorioppaan. 
Vuk hoputtaa meitä eteenpäin, kuitenkin lempeästi: Joko jatkettaisiin tältä hienolta näköalapaikalta eteenpäin? Oletteko ottaneet jo tarpeeksi kuvia?
Haluatteko varmasti nähdä sen luostarin, josta kerroin, vai otetaanko iisimmin ja jätetään se väliin?

Meidän valintamme on jättää se väliin. 
Vanha luostari olisi ollut todella kiinnostava nähdä, mutta sinne poikkeamisessa ei enää olisi järkeä.
Aurinko alkoi jo painua Adrianmeren taa, emmekä me olleet vielä lähimainkaan rannassa, jonne yhden autoista jätimme.

Iso epämukavuus astelisi kehiin, mikäli joutuisimme palaamaan reitiltä säkkipimeässä.
Tämä helppo, loppumatkasta ihan mnykyaikaista tietä pitkin kulkeva reitti ei olisi vaarallinen edes pimeässä, mutta ei pimeys matkaa varsinaisesti jouduttaisikaan.

Bootsia toisen eteen siis. 

Puujalkaista populaa

Optimistisimmat meistä haaveilevat vielä biitsillä käymisestäkin patikoinnin lopuksi. 
Tokihan sekin onnistuisi, mutta aika vähän Budvan rivijeran rannalla ruskettuisi lokakuisena iltana auringonlaskun jälkeen.
Uida toki voisi ken tarkenee. 

Loppumatkasta iskee polvikipu. 
Taipumusta siihen ei ole, joten ajattelen sen olevan vain yllättävästä rasituksesta johtuvaa. 
Olihan koko vuosi mennyt kotona käkkien.

Mutta matka jatkuu vielä hetken. 
Eteenpäin!

Siirrymme autotielle, joka on niinkin vilkas, että meidät ohittaa noin puolen tunnin matkan aikana jopa kaksi autoa.

Välillä hidastelemme hämmästelemään taloja ja erityisesti niiden puutarhoja. 
Osa rakennuksista on melkoisen mahtipontisia, sanoisinko jopa övereitä. 
Mutta mikäs minä olen minimalistina arvostelemaan muiden ihmisten neliöiden tarpeita.

Istahdamme maisemapaikalle ihastelemaan Adrianmeren taakse laskevaa aurinkoa. 
Lähellä rannikkoa siintää Sveti Stefanin saari. 
Muinoinen kalastajakylä on nykyään luksusresorttien suljettu saari, jolle ei tavallisella tallaajalla ole asiaa. 
Tai toki on, jos on varaa noin viidestäsadasta eurosta lähteviin majoitushintoihin. 
Me tyydymme ihailemaan etäältä. 

Oli saarella vaurautta tosin aiemminkin. Paikalliset klaanit ryöstelivät aikoinaan ottomaanien haaksirikkoutuneita aluksia ja niistä hankkimillaan kultarahoilla rakensivat saarelle hulppeita huviloita perheilleen.

Auringon laskettua ilma viilenee. 
Lepotauko on ohi ja aika jatkaa matkaa. 
Vuorilta laskeutuneille tulee mittasuhdevirhe. 
Kuvittelemme olevamme jo lähes merenpinnan tasolla. 
Mitä vielä. 
Porras toisensa perään alaspäin ja polvikipu yltyy.

Aivan loppumatkasta saavumme jopa portaille, joiden vieressä on hautausmaa. 
Joidenkin montenegrolaisten viimeinen leposija on käytännössä portailla. 
Vitsailen, että tuonne pääsevät lepäämään ne onnekkaat tältä reitiltä palaavat.

Vielä vähän lisää portaita ja pelkkiä portaita. 
Lopulta saavumme auton luokse. 

Vuk kysyy haluaisimmeko odottaa parkkipaikan vieressä olevan luostarikirkon luona vai veisikö hän meidät parin kilometrin päässä sijaitsevaan baariin odottamaan, kun hän ja muut kuskit lähtisivät hakemaan autoja lähtöpaikalta. 
Suljettua lippuäänestystä ei tarvittu, parkaisemme yhteen ääneen: Baariin kiitos!

Sitäpaitsi kirkon edestä meitä lähtee itkien seuraamaan jälleen yksi kissanpentu. 
Jos emme pakenisi pian paikalta, en pystyisi jättämään pikkukisua sinne.

Palauttelua

Vuk ottaa meidät autottomat kyytiinsä ja tipauttaa meidät valtatien varressa sijaitsevan baarin eteen. Hän lähtee hakemaan Aleksandraa ja Alia kirkon parkkipaikalta ja noutamaan heidän kanssaan autoja patikoinnin lähtöpisteestä.

Me jäämme seisomaan tyrmistyneinä baarin edustalle. 
Sen pitäisi olla kyltin mukaan auki, mutta kiinni se on.
Koronarajoitukset…

Lähdemme Olenan, Katjan ja Hananin kanssa kävelemään kohti rantaa. 
Illan kylmyys alkaa iskeä ytimiin ja tuuli yltyy. 
Hullukaan ei menisi enää biitsille.

Palaamme baarin eteen odottelemaan. 
Teemme lämpimiksemme palautusvenyttelyä ja päätämme kertoa Aleksandralle, että iltajooga on jo hoidettu. 

Lopulta Vuk palaa. Hän on jättänyt muut autot taaksensa ja kaasuttanut noutamaan meidät palelemasta.
(Niinhän hän kertoi olevansa hyvä kuski.)

Perillä Petrovaćissa pyydämme häntä jättämään meidät kaupalle. 
Hetken kuluttua meitä on kaupassa koko konkkaronkka. 
Viiniä ja olutta saaliinamme palaamme majatalolle kertomaan emännällemme Ivanalle päivän touhuistamme. 

Katja-parka joutuu vielä ahkeroimaan meille illallisen. Sillä välin me muut istumme pihamaalla oliivipuiden alla turisemassa. 
Olemme jo ehdotelleet Katjalle jotakin noutopizzan tyylistä ratkaisua, mutta vegekokkimme pysyy tiukkana. 
Hän tekee meille vielä terveellisen palautteluruuan, vaikka me opetuslapsukaiset jo nautiskelemmekin sihijuomia. 

Entä jos pelkää korkeita paikkoja?

Päivän patikointimatkamme on ollut oikeasti kevyt peruskuntoiselle, mutta koronavuoden riivaamille sohvaperunoille äkillinen muutos on tuskainen. Kaksi reilun tunnin mittaista joogaa päivässä ja siihen päälle patikointia vie äkkiseltään voimat. 

Normaalisti yhtään liikkuvalle reitti on tosiaan kevyt. 
Maasto on helppoa; ei isoja ylä- tai alamäkiä ja kokonaispituus vain noin 12 kilometriä.
Reitti ei ole haaste edes korkeanpaikankammoiselle, jollainen itsekin olen. 
Matkalla ei ole yhtään pelottavaa jyrkännettä. 

Juttelenkin Vukin kanssa korkeanpaikankammostani ja yllättäen hän kertoo itsekin pelänneensä aiemmin jyrkänteitä. 
Tiedän voivani lähteä tämän tyypin kanssa haastavammillekin reiteille.

Ainakin sitten kun kunto on taas parempi kuin tämä mallia sohvavalas. 
Ehkä pureskelen vielä hetken hänen hyvin balkanilaiselta kuulostavaa kohtalonuskoista ajatustaan.
Että pointti on siinä, ettei pidä pelätä kuolemaa.
Se on ainoa pelkoni.

Samaan aikaan ymmärrän sen ja vilpitttömästi toivon, että voisin itsekin heittäytyä joskus tuollaisen uskon varaan. 
Toisaalta, eikö me kaikki vuoripatikoitsijat tiedetä se jo alunalkaen?
Toinen ystäväni sanoi eräällä patikallamme, että olen hengissä, koska otan askeleeni varovasti. 
Pelko pitää hengissä.

Jäisiä papuja ja muita balkanilaisia perinteitä

Polveni ei suostu toipumaan. Päinvastoin se äityy sen verran pahaksi, etten meinaa päästä huoneestamme yhtä kerrosta alas pihamaalle. 
Jätän seuraavan joogatunnin väliin. 
Harmittaa.

Onneksi meillä on huoneessamme parveke. Tarkkaan ottaen kaksikerroksisessa huoneessamme on parveke molemmissa kerroksissa. 
Istahdan läppäri sylissäni tekemään töitä (yrittäjän loma), nostan jalkani kaiteelle ja nautin. Etelä-Euroopan lokakuu hellii yli kahdenkymmenen asteen lämpötilalla. 

Aleksandra huhuilee käytävän ikkunasta: Saanko tulla käymään? 
Meinaan nousta tuolilta ja hän estelee: Ei, ei, istu siinä vain, mutta saanko tulla sisään?
Toki. Pyydän kokeilemaan olenko jättänyt oven lukitsematta. Kyllä vain. 
Aleksa on löytänyt valtavan pakastepapupussin, jonka hän tuo jäähdyttämään kipeää polveani. 

Seuraava huolehtija on Katja, joka huutelee parvekkeen alta, onko minulla mitään lääkettä polveen.
Hän on menossa apteekkiin ja voisi tuoda jotakin. 
Pian kokkimme palaa ison luomukylmägeelipurkin kanssa. 

Serbiassa asuvana en ole varsinaisesti yllättynyt tästä huomaavaisuudesta, mutta siltikin, Ismo kyllä hakisi kaiken mitä pyydän. Mutta eivät nämä naiset odota, että pyydän. 
Tai kuuntele suomalaista kyllä tämä tästä itsestään -mutinaani. 

Eipä sillä, sama pätee myös leirin miehiin. 
Ismo luonnollisesti tietää, että kyllä mä pärjään -tyyppiä on ihan turha auttaa, jos se (minä) ei pyydä. Ja osaan kyllä jo kotona pyytää.

Illalla osallistun taas tunnille. Pehmustan polveni, teen ne liikkeet, jotka eivät tunnu pahasti sattuvan. 
Aleksa antaa vaihtoehtoisia asanoita. Olen kiitollinen rajoitusteni huomioimisesta, vaikka olen sanonut, että tarkkailen kyllä kroppaani ja voin istua niiden asanoiden ajan, joihin en kykene.
Aleksa kuitenkin halusi minunkin saavan tunneista mahdollisimman paljon irti.

Merellistä joogaa

Seuraavana aamuna on vuorossa rantajooga. Sitä ei ainakaan voi jättää väliin. 

Ajelemme laulavan Aleksandran lantikan kyydissä kuoppaisia teitä kohti rantaa. 
Perillä odottaa kaikkea muuta kuin silohiekkainen ranta. Ennemminkin sitä voisi kutsua louhikoksi.

Kinttu on kipeä edestä ja takaa. Polven lisäksi koko takareisi on suonenvedon kaltaisessa krampissa.
Koipea voi just ja just raahata tasamaalla perässään. 
Miten sen kanssa ylittää tuon kivikon? Varsinkin varvastossuissa, jotka olen jalkaani tunkenut helppouden vuoksi. 

Aleksandra ottaa minua käsikynkästä ja nilkutamme yhdessä kohti aamun luomujoogastudiota. 

Kivinen alusta on kylmä, eikä nouseva aurinko vielä lämmitä.
Peitto niskassa kroppa alkaa vetreytyä pikkuhiljaa. 
Saan tehtyä osan liikkeistä. 

Lähtiessä klenkkaan kohti portaita. Ali kipaisee rinnalle ja kysyy pitäisikö hänen kantaa minut.
Apua! Painoa on tullut varmaankin kymmenen ylimääräistä kiloa koronavuoden aikana ja hei, mä oon suomalainen. Mieluummin ryömin kuin tulen kannetuksi!

Siispä Ali tarttuu käsipuoleeni ja etsii helpoimman mahdollisen reitin, jonka läpi taluttaa minut autolle.
Erityishuomio nolottaa suomalaista itteminänaista, mutta samalla tulen ajatelleeksi, että ehkä siellä kotimaassakin voitaisiin himpun opetella tätä toisista huolehtimisen kulttuuria.

Ismo kantaa joogamattojamme ja muita kamppeitamme vierellä hymyillen. En ole täysin varma hymyilyttääkö häntä enemmän se, että joku onnistui auttamaan vai se, että olen pakotettu ottamaan vastaan apua. Itse mietin luulevatko muut, ettei puolisoni auttaisi tarvittaessa?

Tietoa palveluista

Patikointi

Patikoida voi omin päinkin – Itseasiassa Vuk on ensimmäinen opas, jota olen käyttänyt vaelluksillani – mutta jos aikaa on vähän, kuten vain yhteen päiväpatikointiin, ammattilainen auttaa löytämään juuri sen sinulle sopivimman reitin. 
Karttojakaan ei tarvitse tutkia ennalta. 

Ammattiopas huomioi asiakkaidensa toiveet: Kerro millaista vaativuustasoa kaipaat patikallesi ja Vuk valitsee reitin. Reittiopastuksen lisäksi kuulet halutessasi tarinoita alueen historiasta.
Hinta riippuu käytetystä ajasta ja sovitaan ennalta. (Oppaan hinta on alkaen noin 20 e/tunti.)

Jooga

Retriittimme järjestäjänä toimi belgradilainen Avani Yoga.
Joogastudion omistaja Aleksandra on Kanadassa nuoruutensa asunut ja sittemmin synnyinmaahansa palannut serbi.

Belgradin keskustassa pidettävien joogatuntien lisäksi Avani yoga järjestää noin viikon mittaisia, varsin kohtuuhintaisia joogaretriittejä. (Alkaen noin 400 e.)
Retriittien hintoihin sisältyy majoitus, ruuat, sekä joogatunnit. 

Joogastudio ei toimi yhteistyössä matkatoimistojen kanssa, eikä ole sellainen itse. 
Osallistujat myös saapuvat useista eri maista, joten matkat paikan päälle kukin hoitaa itse. 

Montenegron lisäksi ohjelmassa on mm. Turkin jooga- ja purjehdusretriitti, jossa aluksen kipparina toimii tältä reissultamme tuttu Ali.

Turkin Fethiyessä tukikohtaansa pitävää alusta voi vuokrata muutenkin yksityiskäyttöön, vaikkapa kaveriporukalle. Täydellä ylläpidolla viikkohinta 10-14 hengen ryhmille on noin 4000-8000 euroa sesongista riippuen.

Ruoka

Montenegrossa keittiömestarinamme toimi vegeruokablogi Vita.rs:n bloggaaja Katja.
Turkin matkoilla kokkina häärii yleensä itse kippari Ali, joka autteli Katjaa keittiössä tälläkin reissulla.
Ruuat kuuluvat hintaan, mutta suosittelen silti kokeilemaan ainakin kerran Adrianmeren paikallisherkkujakin.

Majoitus

Majatalomme Casa di Olivetoa voi sitäkin vuokrata erikseen yksittäisistä öistä pidempiaikaiseen lomanviettoon. 
Omistaja Ivana myös järjestää halutessasi kuljetuksen majatalolle. 

Paikalliskuljetukset

Belgrad-Bar -junalta tuleville Sutomoren rautatieasema on lähin ja sieltä kyyti edullisin, 12 e. Montenegron Tivatin ja Podgorican lentokentiltä/-lle hinta on noin 30 e.
Jos haluat patikoida Vukin opastamana, hän hakee muutaman hengen porukat tarvittaessa kyytiinsä Casa di Olivetosta. 

Myös bussiliikennettä on tarjolla pääteille, mutta patikoitsijalle ne eivät ole paras vaihtoehto.
Petrovaćin lähiympäristössäkin voi toki harrastaa päiväpatikointia lähtien jalkaisin majatalolta asti.

Jokainen mainituista palveluntarjoajista puhuu äidinkielensä lisäksi vähintään englantia sujuvasti.
Jos olet kiinnostunut varaamaan jotakin näistä palveluista, annan mielelläni lisätietoja
– Kysy kommenteissa tai laita viestiä yhteydenottolomakkeen kautta.

*Olemme maksaneet matkamme itse, enkä toimi yhdenkään mainitsemani yrityksen kumppanina. 
Ystävystyimme matkamme aikana näiden sympaattisten yrittäjien kanssa ja saattaa hyvinkin olla (toivottavasti!), että teen heidän kanssaan jatkossa jonkinlaista yhteistyötä. 

– Mikäli näin tapahtuu, lisään luonnollisesti tiedon siitä tänne. 
Tällä hetkellä en kuitenkaan hyödy millään tavalla näiden palveluiden mainitsemisesta. 
Vinkkaan puhtaasti siksi, että olimme todella tyytyväisiä palveluihin ja autan mielelläni lukijoitani löytämään perille. 
(Toki toimin muutenkin kumppanina ainoastaan sellaisille yrityksille, joiden palvelut olen itse asiakkaana hyviksi todennut.)

© Kuvat by Tanja, ellei ole toisin mainittu.