Yksinäisen miehen mietteitä Tampereelta

Paluumuuttajan mietteitä Tampereelta.

Paluu Suomeen ei ollut seitsemän ja puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen meillä se ensimmäinen vaihtoehto. Erinäisistä syistä johtuen päätimme kuitenkin muuttaa upouuteen asuntoomme Tampereelle. 

Tarkoitus oli, että muutamme koko perhe yhdessä: Tanja, minä ja Nero-kissa. 
Tulin kuitenkin yksin.

Torstaina 11. tammikuuta illalla lentoni Belgradista Istanbulin kautta Helsinkiin laskeutui.

Neron EU-passin saanti on viivästynyt. Tanja on Neron kanssa Belgradissa, minulla puolestaan alkoi 15.1. pätkäpesti Tampereen kaupungin viestintäyksikössä.

Kuka jätti ulkona oven auki, täällä vetää!

Tunne on aika outo.
Olen ollut virallisesti tamperelainen jo keväästä 2023 saakka, mutta nyt vasta muutan tänne oikeasti asumaan – ja ilman Tanjaa, joka kuitenkin on syntyperäinen tamperelainen.
Olen uusi poika kaupungissa ja heti omillani.

Paluu Suomeen oli hyytävä. Vaikka pahimmat hirmupakkaset olivat jo päättyneet, kylmyyttä on riittänyt Belgradin suhteellisen leutoihin talviin tottumaan ehtineelle yllin kyllin. 

Ensimmäisenä työaamunani katsoin kännykän lämpömittaria. -21 astetta, tuulen vuoksi tuntuu kuin -29. No niin tuntuu!

Ja kun ei ole kylmää on liukasta. Kävellen kodin ja työpaikan väli taittuisi puolessa tunnissa, mutta kävelee siinä sitten, kun jo ratikkapysäkille pääseminen on hengelle hupaa.

Aurinko on alkanut jo pikku hiljaa lämmittää, mutta enimmäkseen se harvoin näyttäytyessään vain paistaa alhaalta ilkeästi suoraan silmiin.

Olisipa edes kioski

Perjantaina, ensimmäisenä Tampere-päivänäni, lähden ratikalla kotikortteleistamme Santalahdesta hoitamaan asioita keskustaan. Yksi totuttelua vaativa asia uusilla kotikulmillamme onkin täydellinen lähipalveluiden puute.

Belgradin-asuntomme on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä ydinkeskustasta, rauhallisella alueella, jossa kuitenkin kaikki on käden ulottuvilla.

Kolmen minuutin kävelymatkan sisällä on neljä ruokakauppaa, joista yksi iso supermarket, kaksi apteekkia, pari leipomoa, terveyskeskus, useita kahviloita, baareja ja ruokaravintoloita, jopa kotikadullamme, museo, paperikauppa, kirjakauppa ja kopioliike, kampaamoita ja partureita, pankkiautomaatti, aina auki oleva kioski ja jopa popcorn-kioski. 

Grillille ja ruokatorille kävelee viidessä minuutissa, eläintarvikekauppaan ja lähimpiin vaatekauppoihin samoin. Postiinkaan ei ole juuri pidempi matka.

Hietalahdesta Santalahteen

Santalahti on kaksi kilometriä keskustasta sijaitseva uusi ja osin vielä rakenteillakin oleva asuinalue, jossa ei todellakaan ole mitään palveluita.
Korttelissamme sijaitsevaan vanhaan tulitikkutehtaaseen on suunnitteilla kaikenlaista liiketoimintaa, mutta Venäjän hyökkäystä seurannut rakennusalan kriisi pysäytti sen remontoimisen niille sijoilleen.
No, eipä toisaalta ole rakennustyömaan meteliäkään riesana.

Suomessa suosimme asuinpaikkoina hiekkaisia lahtia, kuten jo kivikautiset asukkaat. Helsingissä kotimme sijaitsi Hietalahdessa, Tampereella Santalahdessa.

Ratikka tuo ja ratikka vie

Ratikalla pääsee kuitenkin muutamassa minuutissa keskustaan ja vuoroväli on jopa vain kuusi minuuttia. Pysäkki on sadan metrin päässä kotioveltamme. Käyn asioilla keskustassa töistä tullessa. Ruokakaupoissa käyn kerran viikossa, muihin liikkeisiin ei juuri olekaan tarvetta mennä. 

Löysin pikaparturin, johon pääsee ilman ajanvarausta ja leikkuu sujuu samassa ajassa, jona juon talon tarjoaman pahvimukillisen kahvia. Sinnekään ei tarvitse mennä kuin kerran kuukaudessa. Lysti maksaa kaksikymppiä, mikä kai Suomessa on ihan kohtuullinen hinta.
Belgradissa leikkautin tukkani alle kuudella eurolla, tippeineen.

Ruuan hinta yllätti, positiivisesti

Ruoka ei yllättäen ole aivan niin kallista, kuin etukäteen pelkäsimme.
Tarjouksia on usein ja niitä metsästämällä pystyy ruokamenot pitämään kurissa.
Rahaa ei itse asiassa mene juuri enempää kuin inflaation Suomea paljon pahemmin kurittamassa Serbiassakaan.

Ulkona emme Suomessa sen sijaan juuri juo tai syö, se on aika selvää.
Kävin syntymäpäiväni kunniaksi kauppahallin espanjalaisbistrossa viinillä ja Keskustorin pubissa oluella. Viini oli melko odotetun hintaista, pieni lasi talon omaa tuontia oleva keskitäyteläistä dourolaista maksoi 10,50. Sen sijaan peruspubin perusoluen hinta järkytti: 7,10 euroa iso tuoppi.
Hei hei Belgradin alle kolmen euron tuopilliset ja kolmen euron viinilasilliset.

Kokkaaminen on ilomme – kahdestaan

Ikuisuusongelmamme on kysymys siitä, mitä tänään syötäisiin. Se toimi jopa innoituksena ruokablogillemme, sillä halusimme kehitellä uusia reseptejä, jotta joka päivä tai viikko emme söisi vain samaa. 

Belgradissa rajoitteita asetti vielä monien raaka-aineiden, kuten edullisen kalan tai ylipäätään kalan puute.
Kokkaamme mielellämme ja nomadielämässä ruuanvalmistus kotona eli majapaikassa on kirjaimellisesti elinehto. 

Toisin kuin usein ehkä ajatellaan, nomadit eivät syö joka ilta ravintoloissa tai notku päivittäin kahviloissa. Harvan budjetti antaa siihen myöten ja edullisimmissakaan kohteissa ei vain jaksa joka päivä raahautua ulos illalliselle.

On kokkaaminen tylsää kun yksin syö

Ollessamme erossa toisistamme kumpaakaan ei kuitenkaan huvita juuri laittaa ruokaa.
Totta kai me niin teemme, kumpikin tahollamme, mutta mitään kovin monimutkaista tai aikaa vievää harvemmin tulee laitettua.

Molemmilla padat porisivat kyllä kovastikin silloin, kun emme vielä seurustelleet ja asuimme sinkkuina, mutta nykyään yhdessä tekeminen ja syöminen on niin tärkeä osa elämäntyyliämme ja -menoamme, että jonkin vähääkään hienomman ruuan valmistaminen ja syöminen ypö yksin tuntuu tylsältä, jopa masentavalta. 

Yksinäisen miehen ruokavalio

Koska kovin paljon vaivaa ei kokkailuun huvita yksin nähdä, ei esimerkiksi halpoja juureksia tule juuri hyödynnettyä.

Mitä yksinäinen mies siis syö?
Pastaa ja riisiä.
Kattilallinen pastaa, jossa on tonnikalaa, tuoretta chiliä ja paseerattua tomaattia riittää kolmeksi päiväksi. Kana ja riisi esimerkiksi soijalla ja currylla maustettuna maistuu aina. 

Jo Belgradissa uudelleen löytämämme kalapuikot ja ranskalaiset kelpaavat, jos ei ruuanlaitto maistu. Ja tietenkin vanha kunnon purkkihernekeitto toimii aina. Lihanhimon on toistaiseksi tyydyttänyt chilinen jauhelihakastike. Sitäkin teen aina kahden päivän satsin.

Antisosiaalista elämää

Kuten todettua, paluuni tuli ajankohtaiseksi uuden työn myötä. Työ on osoittaututunut kiinnostavaksi ja motivoivaksi ja työyhteisö todella mukavaksi ja hyvähenkiseksi.

Töiden ulkopuolella en kuitenkaan harrasta sosiaalista elämää. Tulen kotiin, laitan ruokaa, näpyttelen Tanjan kanssa kuulumisia WhatsAppissa ja menen aikaisin nukkumaan.
Meillä on nyt appiukolta saatu vanha televisio, mutta sitä katselen lähinnä viikonloppuisin, jos jotain kiinnostavaa sattuu tulemaan.

Arkiaamuisin nousen ylös seitsemältä, olenpa hereillä tai en.

Viikonloput olen ollutkin omissa oloissani kotona, käytännössä erakkona – ja vaihtanut kuulumisia Tanjan kanssa. Voisin käydä kävelyllä tutustumassa uuteen asuinympäristöömme, mutta säät ja kelit eivät ole mitenkään houkutelleet pistämään nokkaansa ulos ulko-ovesta. 

Perheenyhdistämistä kaivataan

Yksinolo ei sinänsä haittaa, mutta nyt on perhettä ikävä.
Tanja kertoilee onneksi myös Nero-kissan kuulumisia ja lähettelee siitä paljon kuvia. Nero-parka on sopeutunut kai aika hyvin elelemään kaksistaan äitin kanssa, mutta niinpä äitiä pitääkin seurata kuin hai laivaa, ettei sekin katoa johonkin. Pieni raukka ei oikein ymmärrä, mihin isi on mennyt ja miksei se tule jo takaisin.

Usein unenpöpperössä olen kuulevinani Tanja liikuskelevan eteisen halki kylppäriin ja Neron rapistelevan patterilla. Sitten havahdun ja muistan, että meillä ei ole enää eteishallia, jonka läpi kävellä kylppäriin, eikä Tanjakaan ole täällä. Eikä Nero. Äänet kuuluvat itseään sulattavasta jääkaappi-pakastimesta.

Kun kaipaan kotona juttuseuraa, puhun sitruunapuun oksalle, joka nököttää ikkunalla vesilasissa.

Suomeen sopeutuminen on ollut yllättävän helppoa, mutta…

Muutto juuri Tampereelle oli loogista. Meillä oli täällä jo asunto ostettuna ja Tanja on täältä kotoisin, eikä itsellänikään ollut mitään ajatusta vastaan.
Minulla oli jo runsaasti kokemusta tamperelaisten rennosta meiningistä ja kokemus on tänne muuton myötä vahvistunut. 

Tampere on Suomen Belgrad. Oli hyvin tamperelainen kokemus nähdä Keskustorin ratikkapysäkillä vanhempi mies, jolla oli päässä KooVeen pipo, tai pipa, kuten täällä sanotaan.

En kuitenkaan ole juurikaan ottanut kaupunkia haltuuni sen enempää. Menen töihin ja tulen suoraan kotiin, jos en käy kaupassa matkalla. Useimmiten en siis käy. 

Voi olla, että paluushokki iskee myöhemmin ja melko varmasti niin käykin. Olen kuitenkin tähän asti mennyt laput silmillä kodin ja työpaikan välillä ja uuden työn opettelu on vienyt energiaa. 

Ja olen kyllä huomannut, että Fb-päivitykset Belgradista tai kuvat sen kaduista, kahviloista ja ihmisistä niissä saavat tuntemaan koti-ikävää.
Tanja juuri kertoi, että pihamme pienessä puutarhassa ovat liljat alkaneet puskea ensimmäisiä taimiaan. Se on ollut meille viiden vuoden ajan ensimmäinen lupaus, ei enää keväästä, vaan jo kesästä.

P.s. Tanja kirjoitti aiemmin tunnelmiaan yksinolosta Yksin kaksiossa vai kaksin yksiössä -jutussaan.

Jutun kuvat by Ismo