Takayaman uusivuosi kuin elokuvasta

Eräs britti ja kaksi suomalaista istuvat Takayaman ainoassa aukiolevassa baarissa. 
On uudenvuoden aatto.
Kaupunki on autio.
Japanissa uusi vuosi otetaan vastaan perhepiirissä, joten se on myös harvoja päiviä, jolloin useimmat baarit ja ravintolat ovat kiinni. 
Ainakin Takayaman kaltaisissa pikkupaikoissa. 

Baarin juomavalikoima ei ole hääppöinen. 
Olen hiljaisesti haaveillut lasillisesta kuohuvaa, mutta mikä tahansa viinikin olisi parempi vaihtoehto, kuin mukillinen sakea, jonka ääressä istun koko illan. 

Katsomme toisiimme muista asiakkaista tyhjässä baarissa ja purskahdamme nauruun tilanteen absurdiuden vuoksi.
Mieleemme hiipii epäilys, että Tokio olisi ollut sittenkin parempi valinta ottaa vastaan uusi vuosi.

Takayama on mykkä kuin Kurosawan unelma

Alppihotellissa vietetty joulu on ohi ja Takayamankin keikka tehtynä. 
Stefan saapuu Takayaman keskustassa sijaitsevan hostellimme aulaan aatonaattona. 
Illallistamamme hidaburgerit Le Midissä ja vaeltelemme lumisia katuja. 

Stefanin Takayamassa asuva jenkkituttu on vinkannut alueesta, jolla on mukavia aina avoinna olevia pikkubaareja. 
Kiertelemme kujilla vilkuilemassa mikä olisi sopiva paikka aattoillan juhlintaan. 
Hiljaista on. 
Suurin osa paikoista on kiinni. 
Nyt ei vaikuta kovin lupaavalta. Kai ne sentään huomenna ovat auki?

Kävelemme autioita katuja lumisateessa. 
Kaunista on, mutta mitäs me nyt sitten tekisimme?
Bongaamme eräällä kujalla himmeästi loistavan pienen valotaulun. 
Napakymppi! 
Oven takaa paljastuu pieni, vanhan miehen pitämä baari. 

Ystävällinen herra paljastuu suureksi elokuvien ja musiikin ystäväksi. 
Valtava levykokoelma täyttää baarin takaseinän.

Istumme baaritiskillä jutellen leffoista, japanilaisesta kulttuurista, traditioista, niiden muuttumisesta ja muuten vain niitä näitä. Kaikesta maan ja taivaan välillä. 
Olemme ainoat asiakkaat, joten omistajalla on aikaa jutella. 

Tunnelma on kotoisa. 
Myös valikoiman suhteen. 
Viininjuojana saan olla kiitollinen valkkaripullon jämistä. 
Vähän niin kuin nuoruuden kotibileissä. 
Tai ei nyt sentään liioitella. 
On täällä enemmän valinnanvaraa, mutta kaikesta lähinnä jämät jäljellä. 
Mutta mitäpä siitä kun tunnelma on hyvä. 

Valittelemme omistajalle, että haluaisimme viettää huomenna uutta vuotta, mutta…
Ymmärtäväinen mies kertoo tietävänsä, että meille eurooppalaisina olisi tärkeää juhlistaa vuoden vaihtumista, mutta ei täällä valitettavasti ole mikään paikka auki. Kaikki ovat kotona. 

Hän katsoo meitä hetken hiljaa. 
Aistin katseessa kenties hiukkasen sääliä, ennen kuin hän jatkaa:
Ei minulla mitään tärkeää tekemistä ole. 
Katselen huomenna elokuvia kotona, ei sen kummempaa. 
Voisinhan minä avata baarin, jos haluatte tulla tänne.

Onnistunut elokuva hyvästä ihmisestä

Aattoiltana on jo vaikeaa löytää edes illallispaikkaa. Onneksi jotakin sentään on tarjolla. 
Sushi ei ehkä ole elämäni parasta, mutta olemme kiitollisia siitä, että saamme kupumme täyteen muutenkin kuin 7/11:n mikroaterioita hostellilla nakertaen.

Seuraamme liittyy myös Ben, Takayamassa asuva englannin kielen opettaja. 
Hän on juuri tuo jenkki, joka on vinkannut menomestabaarialueesta.
Hän on suorastaan tyrmistynyt, ettei mikään alueen paikoista ole auki. 

Ben ei tahdo uskoa meitä, vaan haluaa itse katsastaa ravintolakorttelin, ennen kuin vakuuttuu, että avoinna on ainoastaan yksi baari ja sekin varta vasten meitä varten. 
Tämä on kuulemma ensimmäinen uusivuosi, jolloin Takayaman baarit ja ravintolat ovat kiinni, ja hän on sentään asunut täällä jo useamman vuoden.

Mitäpä siitä, emmehän me tarvitse kuin yhden avoimen paikan. 
Ei me mitään pub crawlia kaipaavia teinejä olla.
Tai siis ainakaan me Stefanin iäkkäät vanhemmat.

Hiihtelemme kohti eilisillan baaria. 
Kadunkulmassa hidastamme. 
Onkohan tämä nyt väärä katu? 
Mitään tuikkivaa valomainosta ei näy.

Kyllä se tämä on. Olen siitä aivan varma. 
Kävelemme hitaasti eteenpäin. 
Siinä se valomainos on. 
Pimeänä. 

Kokeilemme ovea. 
Se on lukossa.

Katsahdamme toisiimme tyrmistyneitä. 
Siinäkö se meni, ainoa toivomme?

Pohdimme onko ainoa vaihtoehto käydä ostamassa sieltä aina auki olevasta 7/11:stä viinipullo ja juhlia vuoden vaihtumista hostellin aulan oleskelutilassa. 
Kuinka juhlavaa!

Juuri nyt en suuresti yllättyisi, jos poikamme Stefan heittäytyisi tässä vaiheessa lumeen makaamaan huutaen ”Iskä ja äiti, mä haluun Tokioon!”.
Ei sillä, että se hänen tapoihinsa kuuluisi.

Vilkaisemme kelloa.
Omistaja on luvannut baarin aukeavan kaksikymmentä minuuttia aiemmin.
Se siitä.

Otamme jo askelia poispäin, kun valokyltti syttyy hitaasti räpsähdellen.
Ovi aukeaa ja vanha herra kutsuu meidät sisään.

Ken on katsellut Kurosawan elokuvia maratonina kotonaan, baarinsa yläkerrassa. 
Kesken kolmetuntisen leffan hän on pompannut kauhistuneena ylös ja muistanut, – Minähän lupasin avata baarin!

Elokuva oli kuulemma Punaparta, Kurosawan viimeinen mustavalkoleffa, josta kriitikot ovat maailmanlaajuisesti lausahtaneet ”Onnistunut elokuva hyvästä ihmisestä”.

Elämää kuin elokuvassa

Baaritiskillä lojuu vielä edellisen iltamme lasit tiskaamattomina. 
Hymyilyttää. 
Tuntuu kuin olisimme tulleet jonkun kotiin. 
Niinhän me oikeastaan olimmekin. 

Nyt voisin juoda lasillisen kuohuviiniä. 
En ole yllättynyt, ettei sellaista ole saatavilla. Ei se mikään tyypillisin baarijuoma ole Japanissa, ainakaan suurten kaupunkien ulkopuolella. 
Seuraavaksi selviää edellisillan valkkarilasilliseni olleen talon ainoan viinitilkan, eikä lisääkään ole tullut. 

Mietiskelen kehtaisinko kipaista kaupasta punkkupullon, ojentaa sen isännälle ja ostaa siitä juomaa ikäänkuin se olisi ollut alunperin talonviiniä. Tai maksaa jonkinlaisen avauspalkkion.

En voi tehdä sitä. Pelkään loukkaavani Keniä. 
Ei se rahasta kiinni olisi, mutta isäntä saattaisi pahoittaa mielensä siitä, etteivät talon antimet kelpaa. 
Niinpä istun koko illan valtava sakelasi nenäni edessä, täytättämättä sitä välillä. 

Sake ei varsinaisesti kuulu lempijuomiini, vaikka olen kyllä päässyt maistelemaan erittäin laadukkaitakin sellaisia. 
Tälläkin reissulla siemailimme fukuilaisessa baarissa sakea, joka baarimikon mukaan vastasi sakejen shamppanjaa. Oikeassa hän oli.

Tämä takayamalaisen baarin sake sen sijaan muistuttaa enemmän pontikkaa kuin shamppanjaa, erityisesti vahvuudeltaan. 
Päätän siis pärjätä koko illan yhdellä lasillisella. 

Kaikki eivät ehdi havaita asiaa ennen kuin on myöhäistä.

You must be joking – is this skyfall? 

Valot vetävät puoleensa baarikärpäsiä.
Pian kuppila pörrää täytenä illanviettopaikkaa etsineitä länkkäreitä, kuin myös kylille kaivanneita japanilaisia.

Työlleen uhrautuvilla salarymaneillakin on vapaapäivä ja mikäpä lievittäisi työstressiä paremmin kuin kitusiin kipattu alkoholi. 

Seuraamme liittyy nuorehko mies, joka juteltuaan ensin Benin ja Stefanin kanssa, äkkää Ismon baaritiskin toisesta päästä. 
Silmät laajenevat hämmästyksestä: ”Daniel Craig!” hän huudahtaa epäuskoisena.
Yhtä epäuskoisia olemme mekin. Ei kai mies sentään tosissaan ole. 
Kyllä hän on.

Vakuuttelemme, ettei Ismo ole Daniel Craig, jolloin tämä oman elämänsä sankari alkaa supatella muille: – Nuo eivät vain halua paljastaa. Ymmärtäähän sen, että Mr. Bond haluaa olla incognito, mutta kyllä tuo on Craig! 
Lopulta mies jopa vähän tuohtuu, ettemme paljasta asian oikeaa laitaa, vaikka hän on hienosti tunnistanut Bondin. 
Kai hän nyt edes nimmarin voisi saada! Vähintään yhteiskuvat!

Itse lähinnä mietin olemmeko jossakin piilokamera-show’ssa. Stefan kikattaa vieressä katkeamispisteessä. 

Lopulta nuorukainen, siis tämä Bond-fani, poistuu pöytäänsä tyytyväisenä Mr. Bondin kanssa otettuihin yhteiskuviin. Kännykkään on tallentunut miehen pyynnöstä niitä agenttikuvia, joissa leikitään sormilla aseita.

Kansainvälistä meininkiä – ihan länkkäreinä Japanissa

Craig-fanin seurue uuvahtaa ja päätyy ottamaan torkkuja takanamme olevalle sohvalle. 
Seuraavaksi tiskille säntää espanjalainen, joka puhuu maanmiestensä tapaan äidinkielellään niin nopeasti, että meidän kielitaito meinaa loppua kesken. 
Innokkaan käsienhuitomisen keskeltä ymmärrämme hänen juuri kuulleen (pöydässä tipattomasti istuvalta) vaimoltaan, että hänestä on tulossa isä. 
Nyt pitää saada juomaa lisää ja äkkiä!

Tiskin toisessa päässä istuva aussi ei sen sijaan kärsi raskauspahoinvoinnista, vaan isännän annostelemista drinksuista. 

Ympärillemme alkaa kertyä enemmänkin natiivienglannin puhujia. 
Benin, Stefanin ja meidän parin ei-englanninkielisen lisäksi tiskille seuraamme istahtaa nuori aussipariskunta.
Aika kuluu ja juttu luistaa.

Mies on kovasti suulas ja nainenkin jaksaa jutella alkuvaiheessa. 
Kunnes jälkimmäinen yhtäkkiä häipyy vieressään olevasta ulko-ovesta.
Aluksi en kysele mitään, mutta kun naista ei ala kuulua takaisin, kysäisen mieheltä mihin puolisko mahtoi lähteä, että onhan kaikki hyvin.
Tuli kuulemma vähän paha olo. 

Me enemmän tai vähemmän vanhemmat pistämme nuorukaisen kalppimaan vauhdilla vaimokkeensa perään.
– Et nyt todellakaan jää tänne jutustelemaan, jos kumppanillasi on huono olo!
Mies vastaa huolestuneeseen kysymykseeni, ettei se montaa lasia juonut, mutta kipaisee silti ulos tarkistamaan tilanteen. 
Pian hän palaa pikaisesti sisään, nappaa takkinsa ja katoaa lumisateeseen.

Oven sulkeuduttua Ken kohauttaa olkiaan ja toteaa: ”En ole baarimikko, joten laitan aina tupla-annoksen alkoholia”. 

And this is the end.
But it’s not skyfall.