Sirpaleita maailmalta

Yöllä naapuri luukuttaa Gunnareita täysillä.

”Look at your young men fighting
Look at your women crying
Look at your young men dying
The way they’ve always done before”

Pitäisi nukkua.
En voi nukkua.

Haluaisin mennä halaamaan.
Tiedän,
häntä pelottaa,
tuleeko uusi sota.

En halua takaisin
siihen maailmaan.

Ydinsodan pelkoon.
Joukkohautoihin.
Katson ystävieni vajoavan sinne.

Antakaa edes kivi,
jonka juurelle vien sen lasillisen,
jota emme ehtineet kilistää Kiovassa,
ystävien kanssa,
elämälle.

Civil War kaikuu sisäpihamme seinillä ahdistavasti.

”Look at the hate we’re breeding
Look at the fear we’re feeding
Look at the lives we’re leading
The way we’ve always done before”

Biisi tuo mieleen muistoja Kaliforniasta levytysvuodelta 1990.
Hyviä ja erittäin huonoja.
Ei kuitenkaan yhtä huonoja, kuin monelle ex-jugoslaaville.
Ukrainalaisille ne eivät ole edes muistoja.
Miksi me ruokimme vihaa?

Naapurimme on Sarajevosta kotoisin oleva serbi.
Hän tuli Jugoslavian hajoamissotien aikaan Belgradiin pitämään huolta isoäidistään.
Katseli, pelkäsi,
kun ohjukset ujelsivat yli.
Tuhosivat valkoisen kaupungin,
neljättäkymmenettäneljättä kertaa.

Äänen muistaa ikuisesti jokainen sen kuullut,
ensikertalainen ei tunnista.

Kuulumisia Kiovasta

24.02.22 klo 5

Me olemme kotona Belgradissa, kun ystävämme Kiovasta kysyy Facebookissa mikä tuo räjähdyksen ääni oli.
Yhteisö valaisee: Oma ilmatorjunta.

NATOn Belgradiin kohdistuneista pommituksista tuli 24.3.2022 kuluneeksi 23 vuotta.
Tasan kuukausi siitä kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Haavat revitään auki.
Some täyttyy pommituskuvista, joiden päällä lukee ”ei koskaan enää”.

”My hands are tied
The billions shift from side to side
And the wars go on with brainwashed pride
For the love of God and our human rights
And all these things are swept aside
By bloody hands time can’t deny
And are washed away by your genocide
And history hides the lies of our civil wars”

Mitä mieltä Serbiassa ollaan Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan? Lue tästä.

Kenen joukoissa Serbia seisoo?

Salinas, Kalifornia

Tammikuu 1991.
Persianlahden sodan ensimmäistä päivää on vaikea unohtaa.
Katselemme uutisia Yhdysvaltain historian oppitunnilla.

Netti valaisee päivän olleen 17. tammikuuta 1991.
Oma muistikuvani sijoittuu jostakin syystä ajankohtaan 13.01.91.
Mutta oli se sitten 13. tai 17. päivä,
tuon aamupäivän tapahtumat ovat mielessäni vuosikymmeniä myöhemminkin.

Historianopettajamme herra Baxter avaa television.
Sama herra on lähettänyt minut aiemmin rehtorin puhutteluun.
Olen toiminut epäisänmaallisesti.

Seison aamuisten lippuvalojen aikana kohteliaasti rintama kohti lippua, mutta en lue valaa ääneen
ja pidän kädet sivuillani.
Herra Baxterin mielestä pilkkaan USA:n lippua, kun en vanno sille valaa käsi sydämellä.
Yritän puolustella kantaani ei-yhdysvaltalaisena. Ei tämä ole minun maani.
Turhaan.

”D’you wear a black armband
When they shot the man
Who said “peace could last forever”
And in my first memories
They shot Kennedy
I went numb when I learned to see
So I never fell for Vietnam
We got the wall of D.C. to remind us all
That you can’t trust freedom
When it’s not in your hands
When everybody’s fightin’
For their promised land
And…”

Luokkakaverini yrittävät puolustaa näkymyksiäni.
Osa seisoo rinnallani aamuhartauksissa kädet alhaalla.

En kykene vannomaan käsi sydämellä jotakin, johon en aidosti usko.
En, vaikka rangaistuksena saattaa olla jälki-istuntoa, puhuttelu, tilapäinen koulusta erottaminen.
Vaihto-oppilaalle erottaminen tarkoittaisi viisumin menetystä.
Ulos koulusta, ulos maasta.

Oppitunneilla toistellaan Yhdysvaltain sisällissodan tapahtumia.
Mister Baxterille Persianlahden sota on kunniakasta.
Hän on päättänyt tuomita minut ei-patrioottina.

”Look at the shoes you’re filling
Look at the blood we’re spilling
Look at the world we’re killing
The way we’ve always done before
Look in the doubt we’ve wallowed
Look at the leaders we’ve followed
Look at the lies we’ve swallowed
And I don’t want to hear no more”

Herra Bastardin lähettäessä minut kansliaan on herra rehtori poissa ja vastaanottajana vararehtori.
Hän on onnekseni suomalaisjuurinen.
Jutustelemme tunnin verran mukavia, enimmäkseen Suomesta ja suomalaisuudesta.
Mies ei ole koskaan käynyt Suomessa, mutta on ylpeä juuristaan.
Seinällä on sisutarra.

Takaisin hissantunnille

Katselemme uutisia siinä uskossa, ettei Yhdysvallat osallistuisi sotaan,
ei tietenkään.
Uutisankkuri hymyilee,
hiljalleen hymy hyytyy.

Ten, nine, eight, seven…
One.

Kirjoittamaton tauko.
Uutisankkuri kokoaa itsensä.

”We are in the war”.

Hiljaisuus. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Täydellinen hiljaisuus.
Luokkakaverini tuijottavat telkkaria mykkinä.
Me olemme sodassa.

Suomalaisena istun penkilläni ja mietin, että te ette tiedä sodasta yhtään mitään.
Eihän sota edes näy tällä tantereella.
Päätän jäädä maahan, vaikka minulle tarjotaan kotiinpaluuta.

Luokkakaverini pohtivat mihin heidän isoveljensä sijoitetaan.
Miksi se sinne edes lähtee, sille luvattin yliopistokoulutus vastineeksi palveluksesta.
Sotaan osallistumisesta ei ollut puhetta.

Asun kahdeksan kilometrin päässä yhdestä Yhdysvaltojen merkittävimmistä lentotukikohdista.
Sitä pidetään potentiaalisena kohteena iskulle.
Eurooppalaisesta näkökulmasta ajatuskin on järjetön.
Saan luvan jäädä.

Ensijärkytyksen jälkeen sodasta ei juurikaan puhuta.
Paitsi niissä perheissä, joiden lapsia on lähetetty taistelemaan maailman toiselle puolen.
Useimmille matka on ensimmäinen ulkomaanreissu.

Osa palaa kotiin arkussa, virallisesti uhreja ei juurikaan ole.
Media yrittää ja osin vaikenee.
Sananvapauden mallimaassa pidätetään parisensataa journalistia. Tulevaisuuden journoa hämmentää.
Saan Suomesta lehtiä, niiden kautta sirpaleita maailmalta, puolueettomampaa tilannekartoitusta.
Loppukeväällä päädyn ystävieni mukana jakamaan Bill Clintonin vaalikampanjan flaijereita.

Poikien kuvat pysyvät takanreunuksilla.
Vanhemmat pyyhkivät tomuja.
Jos hän kuitenkin palaisi?

”I don’t need your civil war
It feeds the rich while it buries the poor
Your power hungry sellin’ soldiers
In a human grocery store
Ain’t that fresh
I don’t need your civil war
I don’t need one more war”

*Lainaukset Civil War/Guns’n’Roses

Edit. 16.5.24 Tietääkseni USAssa on käyty viime aikoina taistelua jopa oikeusasteissa asti siitä, tarvitseeko lipulle osoittaa kunniaa. Edes kansalaisten.