Šid & Erdevik – sielun ja ruumiin ravintoa serbialaisittain

Ateljeen ikkunasta näkyy edelleen sama maisema, millaisena taidemaalari Sava Šumanović sen 1940-luvun alussa näki.
Tosin nyt sitä rumentaa sähköpylväs.
”Me emme sitä siihen halunneet”, hymähtää verhoa raottanut museon kuraattori. 

Olemme Serbiassa asuvien suomalaisten ja serbien sekalaisen seurakunnan eli ystäväporukan kanssa jälleen yhdellä päiväretkellä. 

Ajomatkamme Belgradista Šidiin on kestänyt puolisentoista tuntia. 
Olemme Serbian länsirajalla, aivan Kroatian ja Bosnian rajojen tuntumassa. 
Ohjelmassamme on serbialaista taidetta, ruokaa ja viiniä. – Sielun ja ruumiin ravintoa.

Kotimuseo, johon haluaisin jäädä asumaan

Aamukahvit pääkadun varren kahvilassa nautittuamme kävelemme naivistitaiteilija Ilija Bašičević Bosiljin töitä esittelevään galleria Ilijanumiin.
Bosilj oli maanviljelijä, joka aloitti taiteilijan uransa vasta 62-vuotiaana, vuonna 1957. Tuottelias taiteilija maalasi satoja teoksia ennen 76-vuotiaana kohdannutta kuolemaansa. 
Lyhyestä urastaan huolimatta hän ehti nousta yhdeksi Serbian kansainvälisestikin tunnetuimmista naivisteista. 

Ilija Bašičević Bosiljin innoitti taiteilijaksi hänen ikätoverinsa ja koulukaverinsa Sava Šumanović. Puoli vuotta Bosiljia nuoremman Šumanovićin ura päättyi kuitenkin jo paljon ennen kuin Bosiljista tuli taiteilija. 

Sava Šumanovićin museon kuraattori sulkee verhon. 
Hän nostaa käteensä taiteilijan ateljeehensa 79 vuotta sitten jättämän sateenvarjon.
Herra taiteilija oli hiukan eksentrinen, hymyilee kuraattori ja kertoo Šumanovićin käyneen päiväkävelyillä sateenvarjoa yllään kantaen.
Ei suinkaan sateen vuoksi, vaan jotteivät puista putoavat kirsikat tahrisi hänen hienoa pukuaan. 
Kaikelta varjo ei onnistunut taiteilijaa suojelemaan. 

Varjo, sekä maalausvälineet ateljeessa, astiat ja huonekalut kodin muissa huoneissa, rakija-karahvia ja pesukomuuttia myöten seisovat paikoillaan, kuin odottaen isännän kotiinpaluuta. 
Ustaša vei taiteilija Šumanovićin yhdessä 150 muun Serbian kansalaisen kanssa keskitysleirille Sremska Mitrovicaan elokuussa 1942, jossa hänet teloitettiin. 

La Coupolessa, Pariisin Montparnassella sijaitsevassa art deco –ravintolassa seisoo edelleen Sava Šumanovićin maalausten koristelema pylväs, yhtenä muiden kauden taiteilijoiden teosten joukossa. Me vierailimme nyt kotimuseon lisäksi läheisessä taiteilijan nimeä kantavassa taidemuseossa. 
Osa töistä tulee siirtymään Belgradiin kun kaupungin uusi taidemuseo valmistuu lähivuosina.

Šidissä sijaitseva kotimuseo on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen. 1800-luvun kivitalo on viehättävästi sisustettu. Isännällä oli makuuhuoneessaan jopa kamiina, jolla sai lämmitettyä kylpyveden viereiseen sinkkiammeeseen. Tänne olisin ollut valmis jäämään vaikka asumaan.

Sielun ja ruumiin ravintoa

Paitsi kansainvälisen tason taidetta, Serbiassa tuotetaan myös laadukasta ruokaa ja juomaa. 
Jos Jugoslavian aikana viininvalmistuksessa painotettiinkin määrää ennen laatua, nykyään ollaan palattu alkulähteille, arvostamaan roomalaisaikojen valmistustapoja.

Pientilojen ylpeytenä ovat paikallisesti tuotetut laadukkaat viinit, jotka sopivat paikallisiin ruokiin. 
Samassa maaperässä kasvaneet tuotteet mätsäävät yhteen ja niin ne kuuluu nauttiakin. 
Usein viini jää siihen kylään, jossa se on tuotettu, eikä se koskaan ehdi edes pääkaupunki Belgradin putiikkeihin ja baareihin, saati kauemmas maailmalle. 

Jotkut tuottajat kuitenkin tähtäävät katseensa maailmalle ja ovat ylpeitä saadessaan nimensä maailmankartalle. Tänään tutustumme
Vinarija Erdevikiin, joka on yksi näistä tiloista. 
Erdevik sijaitsee Fruška gorassa, joka on myös Serbian viinialueista kenties kansainvälisesti tunnetuin. 

Erdevikin tilan isäntä luettelee kellarikierroksella suuria tuotantomääriään: 200 000 litraa vuodessa, kymmenen brändiä, vientimaitakin ainakin kymmenen. 

Tilan Tri Koze -brändin viinejä näkyy yleisesti belgradilaisissa marketeissakin, taitaa olla kaikki kolme väriä Tri. 
Isäntä myöntää itsekin tuon sarjan bulkiksi. 
Suhteellisen edullinen kolmen sarja on siis selkeästi suunnattu halpoja viinejä etsiville kuluttajille.
Ei mitään pahaa sanottavaa, perusjuotavaa, mutta uniikkeja elämyksiä etsiville laimea kokemus. 

Eipä sillä, talon paremman sarjan punaviini, Trianonin Grand-versio on ollut meidän makuumme jo pitkään ja senkin vuoksi olemme innokkaita tutustumaan tilaan lähemmin. 

Lapsellinen lounas

Herra ja rouva, kuinka haluaisitte lapsenne ruuan? Toivotteko keittiön muussaavan sen valmiiksi?, kysyy Erdevikin viinitilan ravintolan tarjoilija. 
Ystäväpariskuntamme vaikuttaa hetken lähinnä hämmentyneiltä, ennen kuin vastaavat tyyliin kaikki käy. 

Serbiassa ei liiemmin harrasteta erillisiä lastenannoksia tai lasten menuja.
Keittiö valmistaa aterian vanhempien toiveiden mukaan ja lapsen ikään sopivaksi. 
Toki Mäkkärit ja sen sellaiset löytyvät, mutta lapset ovat tervetulleita kaikkiin ravintoloihin, totta kai. 

Alle kaksivuotias seuralaisemme keskittyy lähinnä piirtelyyn, mutta kanasalaattikin uppoaa mukisematta, ainakin jokusen haarukallisen verran.
Ei neitokainen ainakaan jää nyrpistelemään tai itkemään nälkäänsä, taidemuseo vain oli inspiroinut niin paljon, että omien taideteosten tehtailu sattuu kiinnostamaan kulinaristisia elämyksiä enemmän. 

Seurueemme nuorin jäsen ei kyllästy pitkähkön lounaamme missään vaiheessa. Vanhemmat käyvät piirtelyn lomassa vuorotellen leikkimässä pihamaalle varatuilla leluilla. Siis tämä pikkuneiti mukanaan. 

Meillä ei ole aiempia kokemuksia ravintolaruokailusta pienten lasten kanssa Serbiassa, mutta ainakin tämä visiitti näytti sujuvan varsin mainiosti. 
Lapsi otettiin huomioon ruokien puolesta ja syöttötuoli löytyi. 
Sisätiloissa ei tosin ollut viihdykettä lapsille, mutta ei täällä mitään pallomeriä muutenkaan harrasteta, vaan mennään eteläeurooppalaisella tyylillä, jossa lapset oppivat pienestä pitäen ravintolatapoihin.

Sauvignon Blanc Day

Tarjoilija selittää mitä tuleman pitää. 
Juustoja, leikkeleitä, kalkkunaa, possua, makkaraa… lopuksi jotakin jälkkäriä, kaikki paikallista tavaraa. 
– Tuo nyt vaan ne pöytään, parahdan, kun tarjoilija kysyy onko vielä jotakin kysyttävää. 

Ensimmäisen setin tammisavustetut juustot, vuohenjuustot ja possunrasvapateet ovat taivaallisia ja saavat odottamaan uusia makuelämyksiä. 

Seuraavaksi lautaselle rojahtava ”isoäidin juustopiiras” aiheuttaa jo ähkyn. 
Tästä tulee mieleen juustomunakas, joka toimisi varsin hyvin aamiaisella, mutta on vähän liikaa pitkän kaavan mukaisella aterialla. 
Varsinkin kun kyseessä on lounas, eikä illallinen. 

Sanottakoon nyt tässä, että itse en ole nälkäinen lounasaikaan, joten voipi tämä jollekin muulle toimiakin. 
Suuresti kuitenkin epäilen edes yleensä aikaisin syövien maanmiesteni kykenevän tähän settiin.

Mutta ne viinit!
Viinitilallahan tässä ollaan. 
Ensimmäisenä lasiin kaadetaan Sauvignon Blancia alkupalojen painikkeeksi. 
Bella Novela on kiinnostava uusi tuttavuus pirskahtelevassa mineraalisuudessaan. 

Tuo Sauvignon Blanc kaadetaan lasiimme Sauvignon Blancin päivänä, 7. toukokuuta. 
Odotan jonkun henkilökunnasta mainitsevan siitä jotakin. 
Kukaan ei mainitse, joten minäkin olen hiljaa. 
Kippistän yksinäni Sauvignon Blanc -päivälle. 
En edes ole valkkarifani, mutta viinitilavisiitillä oletan tuon viinin vuosipäivän tulevan mainituksi edes sivulauseessa. 
Ei sitten.

Seuraavana esitellään toinen Sauvignon Blanc. 
Tai jos ihan totta puhutaan, se unohtuu esitellä. 
Muutama seurueemme jäsen kyselee ryhmämme ”pomolta”, josko hän voisi kysyä viinistä tarkemmin. 
Vastaus kuuluu: Tämä on Sauvignon Blanc. 
No niinpä on.
Selvästikin olemme tulleet syömään, emmekä maistelemaan viinejä, vaikka viinitilalla olemme. Hmmmph. 

Laseihimme kaadettu Ex Cathedra Sauvignon Blanc on kuitenkin kahdeksan kuukautta tammitynnyreissä kypsytetty mainio valkkari.

Punaista ja makeaa, possua ja rakijaa

Lasit täyttyvät uudelleen, niin myös lautaset. 
Viineistä kukaan ei kysy mitään. Siis henkilökunnan jäsenistä. 
Ei mielipiteitä, ei toiveita, mutta kylläkin sopiiko kaataa lisää. Sopiihan se. 

Ei viineissä mitään vikaa ole, mutta jossakin vaiheessa päädyn samaan ratkaisuun kuin muutamakin seurueemme serbijäsen ja hiljalleen myös osa suomalaisista: tilaan serbialaisittain palanpainikkeeksi šljivovican, luumurakijan.
Erdevikillä rakijaa ei valmisteta, vaan he luottavat Gornji Milanovaćin Gordaan, vm. 2013. 

Viininmaistelutilaisuudessa tymäkkä rakija ei ole järkevä valinta. 
Vanha, pehmeänkin makuinen rakija jättää suuhun sen verran vahvan alkoholin maun, että se peittää alleen kevyempien viinien piirteet. 
Sen jälkeen viinien vivahteet jäävät takuulla aistimatta. 
Tämä lounaamme ei kuitenkaan vaikuta erityisesti viininmaistajaisilta ja meille uudet tuttavuudet, talon valkkarit tuli jo maistettua.
Punaviinit ovat jo entuudestaan tuttuja, joten menköön. Serbeille rakija on kutenkin se tyypillisin alkoholipitoisista ruokailujuomista. 
Huom. tapoihin kuuluu nauttia vain yksi pieni lasillinen ruokailun aikana. 

Seuraavien ruokien kanssa lasiin kaadetaan punaista Trianonia, rypäleinä Merlot, Syrah, Cabernet Sauvignon. Vanhan suosikkimme Grand Trianonin ollessa Cabernet, Syrah, Merlot. 
– Samat rypäleet, eri painotus. 
Grand Trianonia ei laseihimme kuitenkaan kipata. 

Mutta ruokaa tulee lisää. Paljon. Lautaselle liitää kalkkunaa ja kasviksia. 
Lasissa on vielä valkkaria jäljellä. 
Alkupalojen jälkeen tämä riittäisi pääruuaksi, mutta ei, nyt syödään vasta välipalaa. 
Punaviinin seuraksi on tarjolla possun ribsejä. Ikään kuin varmuudeksi, ettei kenellekään vain jää nälkä, kaverina on järjetön makkaranjötkäle.

Annos on niin iso, etten tiedä mistä aloittaisin. 
Oikeastaan ei tee mieli aloittaa yhtään mistään. 
Ruokaa on yksinkertaisesti aivan liikaa. 
Teen parhaani. 
Pistelen nassuuni ribsejä, maistan makkaraa ja luovutan.

Makkara on makuuni liian ryyninen ja olen ähkytäynnä. 
Pienen maistiaispalan jälkeen pötkylä jää lautaselle. Viis maukkaasta dijonista. 

Seuraavaksi eteemme kannetaan jälkiruoka. Tai ruuat.
En ole makean ystävä, enkä Serbiassa varsinkaan ole koskaan kyennyt jälkiruokaan asti näillä annoskoilla. 
Yritän jälleen parhaani. 
Mutta tälläkin lautasella on paitsi iso suklaakakun siivu, myös jokin muukin leivoksen palanen.

Jään pohtimaan eikö keittiö usko ammattitaitoonsa? Pitääkö varmuuden vuoksi laittaa vähän sitä sun tätä? 
Hetkinen, mikä ”vähän”? 
Haarukoin pari palaa ja lasken aterimeni lautasen reunalle. 
Hyvää, kyllä, jos on makean ystävä ja omaa sen kuuluisan toisen vatsan makeaa varten. Minä en.

Kellarikierros

Ruokailun jälkeen pääsemme tekemään ostoksia. Emme ehdi perehtyä hyllyn valikoimaan ja ajatuksissani pyydän myyjältä Trianonia. Laatikollisen sitä. 
Se on se peruspunkku, ei suosikkimme Grand Trianon. 
Menköön. Ei tuo viini ollenkaan huono ole, vaikkakin 1068 dinaarin (9 €) hinta on aika suolainen moniin serbialaisiin laatuviineihin verrattuna.

Seuraavaksi kierimmme viinikellariin, jonka kiireinen omistaja tulee meille esittelemään. 

Hän kehaisee tilan olevan yksi Serbian vanhimmista, perustettu vuonna 1826. 
Yksittäiselle tilalle tuo on kieltämättä pitkä ikä, mutta toisaalta Serbiassa on valmistettu viinejä jo esihistoriallisella ajalla. 

Erdevikin 200 000 pullon vuosituotanto on varsin suuri pientilojen maassa. 
Viljelysmaatakin tilalla on kaikkiaan 63 hehtaaria. 

Kellarien läpi kävellessämme tynnyreiden päädyissä vilahtelevat tuttujen rypäleiden nimet: shiraz, merlot, sauvignon, chardonnay…
Isäntä kertoo kellarin olevan yksi Serbian suurimmista. Iso se onkin, muttei kenties aiemmin käymiämme suurempi. En tosin väitä vastaankaan.

Valtavia ovat vanhat puutynnyritkin. Ne tosin eivät ole enää käytössä. 
Isäntä kertoo suosivansa ranskalaista tammea, vaikka amerikkalaisia ja slovenialaisiakin on käytössä. 

Me hihittelemme yksiön kokoisia tynnyreitä. 
Kappas, siitähän me suomalaiset voisimme poimia kesämökkimme ja tynnyrisaunamme!
Emme ala kuitenkaan hieroa kauppoja edellämme vauhdikkaasti astelevan isännän kanssa, vaan kiipeämme takaisin pikkubussiimme ja palaamme belgradilaisiin kivitaloasuntoihimme. 

Lue seuraavaksi viinimatkastamme Valjevoon:

Viinimatkalla Valjevossa