Sarajevon historia ravisteli Eurooppaa

On myöhäinen kesäkuun ilta ja Sarajevon historiallinen vanhakaupunki Baščaršija on yhä täynnä elämää. Katuvarsien ravintoloiden terassit ovat vielä täynnä ihmisiä oluella tai kahvilla.

Viisisataa vuotta vanhasta moskeijasta valuu uskovaisia ulos iltarukouksesta ja ehkä jotkut heistäkin istahtavat vielä juomalle.
Ilmapiiri on rennon tuntuinen ja kaduilla on vilkasta.

Olemme valuneet Sarajevon vuorilta takaisin kaupungin keskustaan.

Sarajevo-parka ei ole niitä kaupunkeja, joiden matkailuviranomaiset olisivat saaneet uralleen helpot lähtökohdat.
Olisivat kyllä voineet saada, jos Sarajevon historia olisi sujunut toisin.

Kaupungin hintataso on edullinen.
Vuoden 1984 talviolympialaiset olivat onnistunut ja mieleen jäänyt tapahtuma.

Baščaršija on hieno vanhakaupunki ja elävä ja monikulttuurinen esimerkki ottomaanien vuosisataisesta vaikutuksesta Euroopassa.
Sarajevon historia on pitkä.

Kaupunkia kutsutaan uskontojen moninaisuuden takia myös Euroopan Jerusalemiksi.
Sen viisisataa vuotta vanha juutalainen hautausmaa on Euroopan toiseksi suurin Prahan jälkeen.

Melkein heti kaupunkia halkovasta pienestä ja matalasta Miljacka-joesta nousevat dramaattisesti Dinaariset Alpit, joille patikoijan mieli halajaa tarpomaan heti ne nähdessään.

Silti sana Sarajevo tuo ihmisille monesti mieleen sodan ja tuhon.
Sarajevon historia on kaikkialla läsnä, eikä siihen voi turistikaan olla törmäämättä.

Kaupungista alkoi ensimmäinen maailmansota ja Sarajevon melkein neljä vuotta kestänyt piiritys kauheuksineen Bosnian sodan aikana järkytti ja vihastutti uutisia seuraavia ihmisiä illasta toiseen.
Ympäröviltä kauniilta vuorilta kaupunkia oli helppo tulittaa ja nykyään niillä ei voi miinojen takia vaeltaa kuin tarkoin määrätyillä reiteillä.

Olympialaisten urheilupaikat ovat edelleen olemassa, mutta rapistuneina.
Kaupungin ja koko maan monikulttuurisuus kärsi pahasti noina vuosina, vaikka koetuksella se oli ollut aikaisemminkin.

Pommeja ja nuorbosnialaisia

Katsomme Sarajevossa asuvan ystävämme Jukan kanssa yllättävän kapeaa kivisiltaa, kivenheiton päässä Baščaršijan ytimestä.
Sillä ei mahdu ajamaan kuin yhteen suuntaan kerrallaan.

Tässä paikassa, Latinalaisella sillalla, ammuttiin 28.6.1914 Itävalta-Unkarin kruununperijä, arkkiherttua Frans Ferdinand vaimoineen autoonsa.
Samalla ammuttiin ensimmäisen maailmansodan lähtölaukaukset.

Murhan ja sen toteuttaneen salaliiton takana olivat nuorbosnialaiset, radikaalien Bosnian serbien järjestö.
Se tavoitteli Bosnian irrottamista Itävallasta, joka oli liittänyt maan itseensä 1908.
Salaliittolaiset oli varustanut ja kouluttanut Musta käsi, Serbian sotilastiedustelun upseerien johtama salainen terroristijärjestö, jonka tavoitteena puolestaan oli Suur-Serbia.

Arkkiherttua kannatti Bosnialle laajempaa autonomiaa heikentääkseen Serbian vaikutusvaltaa, mikä teki hänestä Mustan käden vihollisen.

Frans Ferdinand oli Sarajevossa avaamassa kansallismuseon uudet tilat, joten hänen murhaamiselleen tuli oiva tilaisuus.

Päivä oli sattumalta pyhän Vitusin päivä eli Videndan, jolloin vuonna 1389 Serbia hävisi Kosovo Poljen taistelun ottomaaneille.
Salaliittolaisille tämä oli sopiva nationalistinen lisäkimmoke attentaatille.

Arkkiherttua kulki autosaattueessa kaupungin halki kaupungintalolle viralliseen vastaanottotilaisuuteen.
Jo ennen kohtalokkaita laukauksia yksi salaliittolaisista, Nedeljko Čabrinović, heitti pommin kohti arkkiherttuaparin autoa, mutta pommi kimposi takana tulevan auton alle ja räjähti haavoittaen useita ihmisiä.

Tragikoomisena seurauksena Čabrinović nielaisi syanidikapselin ja hyppäsi varmuuden vuoksi Miljackaan.

Meidän käydessämme Sarajevossa oli kesäkuu ja joen vesi oli jo kovin alhaalla.
Heinäkuun lopussa 1914 vettä oli vain 13 senttiä.
Lisäksi Mustan käden toimittama syanidi oli vanhentunutta ja aiheutti vain oksennusreaktion.

Poliisi kalasti pahoinvoivan pommimiehen joesta rannalle, jossa väkijoukko pahoinpiteli hänet ennen kuin poliisit saivat miehen vietyä tiehensä.

Salamurha oli sattumien summa

Nykysilmin erikoista oli, että Frans Ferdinandia ei suinkaan kiidätetty turvaan ensimmäisen attentaatin jälkeen, vaan hän todella jatkoi kaupungintalolle.

Siellä hän kuunteli pormestarin puhetta juhlaunivormussa, jossa oli pommi-iskussa haavoittuneiden verta.
Arkkiherttua keskeytti puheen kiihtyneenä huomauttaakseen, ettei ole kovin mukavaa, että kun hän tulee kaupunkiin vierailulle häntä heitellään pommeilla.

Puheiden jälkeen Frans Ferdinand päätti lähteä sairaalaan tapaamaan iskussa haavoittuneita.
Hänen ei suinkaan pitänyt olla Latinalaisella sillalla tuona kohtalokkaana hetkenä, mutta saattue kulki kommunikaatiokatkoksen takia väärää reittiä.

Ahtaalla sillalla virhe huomattiin, autot pysähtyivät ja lähtivät peruuttamaan.
Yksi salaliittolaisista, 19-vuotias Gavrilo Princip, oli sattumalta paikalla etsimässä tilaisuutta iskuun ja hyppäsi auton astinsillalle ampuen arkkiherttuaparia kuolettavasti lähietäisyydeltä.

Wienissä tieto kruununperijän murhasta ei saanut asukkaita nousemaan kahvilatuoleistaan mellakoimaan.
Tieto otettiin vastaan lähinnä välinpitämättömästi, eivätkä kansalaiset nähneet tapauksessa mitään aihetta närkästymiseen, saati sotaan.

Bosniassa sen sijaan alkoivat serbien vastaiset mellakat ja vainot, joita lietsoi ja jopa organisoi Frans Ferdinandin suojelussa epäonnistunut kenraalikuvernööri Potiorek (Princip kertoi tähdänneensä samassa autossa istuneeseen Potiorekiin arkkiherttuattaren sijasta, mutta eihän puolen metrin etäisyydeltä niin tarkasti voi osua).

Serbien vainoja on kuvannut myös nobelisti Ivo Andrić kirjassaan Drina-joen silta.
Andrić kuului itsekin nuorbosnialaisiin ja oli murhan jälkeen vangittuna jäsenyytensä tähden.

Itävalta-Unkari näki murhassa oivan syyn kukistaa alueellinen kilpailijansa Serbia ja esitti tälle 11-kohtaisen ultimaatumin, uhkavaatimuksen.
Serbia toteutti Itävallan vaatimuksista kymmenen, mutta puuttuva kohta riitti Itävallalle syyksi julistaa sota.

Euroopan suurvaltojen keskinäisten avunantosopimusten seurauksena kaikki ajautuivat sotaan jonkun kanssa ja ensimmäinen maailmasota oli syttynyt.

Itävallan hyökkäys Serbiaan sujui sivumennen sanoen alussa ns. italialaisittain eli katastrofaalisesti.
Murhaan osalliset salaliittolaiset jäivät kaikki kiinni ja saivat rangaistukset, jotka vaihtelivat muutamasta vuodesta kuolemantuomioon.

Princip sai nuorena henkilönä kaksikymmentä vuotta ja kuoli vankilassa tuberkuloosiin.
Serbia pidätti Mustan käden johtajat vuonna 1917 ja tuomitsi heidät näytösoikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan.

Suomi juhli Sarajevossa

Seitsemänkymmentä vuotta poloisen arkkiherttuaparin murhan jälkeen Sarajevon historia sai uuden positiivisemman luvun kun kaupungissa pidettiin talviolympialaiset.

Suomen talviurheilulle se merkitsi kirjaimellisesti kultakautta, sillä 13 mitalista peräti neljä oli kultaista.
Marja-Liisa Hämäläinen putsasi palkintopöydän kolmella kullalla ja Matti Nykänen nappasi sen neljännen.
Jääkiekkojoukkueellamme ei mennyt yhtä ruusuisesti.

Tie nousi pystyyn kuin Sarajevon vuoret ja valmentaja Alpo Suhonen ja manageri Kalervo Kummola lähtivät juomaan suruunsa.
Jatkopaikkaa etsiessään heidät Suhosen mukaan melkein kaapattiin ja ryöstettiin ja ainoastaan Suhosen fyysinen vastarinta ja Kummolan vaikuttavan oloinen kisapassi pelastivat miehet omaisuuden menetykseltä.

Kahdeksan vuotta olympiatulen sammumisesta Sarajevo oli liekeissä.
Jugoslavian hajoamiskurimuksessa myös Bosnia julistautui itsenäiseksi.

Jugoslavian liittoarmeija ja Bosnian serbit noudattivat Mustan käden ideologiaa ja halusivat estää itsenäistymisen.
Sarajevo yritettiin vallata, mutta kun se ei onnistunut, kaupunki piiritettiin ja sitä alettiin tulittaa.
Piiritys kesti neljä vuotta.

Sniper Alleylla voi nykyään istuskella terassilla

Kävelemme Jukan kanssa eteenpäin, poispäin Baščaršijasta.
Lähestymme pahamaineista Snajperska alejaa, keskustasta lentokentälle johtavaa katua, jolla sala-ampujat väijyivät siviilejä piirityksen aikana.
Naiset ja lapset kelpasivat uhreiksi ja viereiset vuoret ja korkeat kerrostalot tarjosivat loistavan ampuma-alustan.

Kaikissa sodissa piiritetyt asukkaat ovat keksineet selviytymiskeinoja, niin myös Sarajevon historiassa.
Siellä kaivettiin ahdas tunneli keskustasta lentokentän kupeeseen ja sen kautta kuljetettiin asukkaita ulos ja aseita sisään.
Tänä päivänä tunneli on turistinähtävyys.

Nykypäivä kutsuu ja lämpöä on kolmekymmentä astetta, joten pysähdymme terassille ottamaan muutamat oluet ja viinit.
Sarajevo jättää kovaa vauhtia menneisyyttä taakseen.

Elämä on jo pitkään soljunut sen kaduilla kuin missä tahansa vilkkaassa eurooppalaisessa Helsingin kokoisessa kaupungissa ja tuhot on kaupungissa pitkälti korjattu.
Turistille Sarajevo on erityisesti lämpimään vuodenaikaan mitä mukavin kohde, jossa pari päivää vierähtää mukavasti ja nähtävyyksiäkin riittää.

Sota jätti silti jälkensä.
Asuinalueet ovat eriytyneet etnisten ryhmien kesken.
Serbialueilta paenneet muslimit ja kroaatit eivät ole palanneet takaisin, tai päinvastoin.
Kaupunki, jossa samassa korttelissa ovat synagogan ja moskeijan lisäksi katolinen ja ortodoksinen kirkko, ei ole aivan entisensä.

Sarajevon historia ei unohdu.

Sarajevosta jatkoimme matkaamme Bosnia ja Hertsegovinan Mostariin, joka on nimensä mukaisesti tunnetuin sillastaan.