Ruokamatkailijan pelkokerroin: Se antaa mulle öögaa!

Maistelen uteliaasti uusia ruokalajeja kaikkialla. Aina valinnat eivät mene ihan nappiin.
Mutta jos jostakin ei pidä, niin eipähän sitä toiste ole pakko syödä.
Harvaan ruokaan kuitenkaan kuolee.

Tai no, joskus läheltä piti.

Tänä keväänä paikoillamme ollessamme huomasin hämmästyksekseni, etten enää kaipaa niinkään liikkeellä olemista.
Sen sijaan eri maiden ruokia, uusia ja ennestään tuttuja herkkuja, sekä eksoottisia makuelämyksiä himoitsen jatkuvasti.
Ruoka itsessään on jo syy matkustaa.

Ruokamatkailijan pelkokerroin: Kanaa monissa muodoissa siellä missä sitä ei pitäisi syödä

Portugalin kielen ensimmäisiin alkeisiini kuului aikoinaan ”galinha e arroz”, kanaa ja riisiä.

Työkeikalla Mosambikissa istuimme työparini ja haastateltaviemme kanssa 38 tunnin matkan ja neljän lennon jälkeisen työpäivän päätteeksi maaseuturavintolaan ansaitulle illalliselle.
Ylpeä ravintoloitsija toi monisivuiset ruokalistat pöytään.

Teimme päätöksemme, itse kukin tahollaan. Ei kun tilaamaan!

”Ottaisin…”
”Se on loppu”
”Ah, no otan sitten…”
”Se on loppu”
”No jos vaikka…”
”Sitäkään ei ole”
”Hmm… Mitä teillä mahtaisi olla?”
”Galinha e arroz!”, kanaa ja riisiä, huudahtaa ravintoloitsija iloisesti.

No mutta sitäpä sitten.
Koipi, puolikas vai kokonainen kysyy mies ammattitaitoisesti.
Kukin noin kymmenpäisestä seurueestamme päättää minkä verran itselle maittaisi.
Siihen tarjoilija tokaisee, ettei kyllä löydy niin paljon, mutta sopisikohan jos hän toisi pöytään riisiä ja kaiken kanan mitä häneltä löytyy.

Tottahan toki! Vai oliko muitakin vaihtoehtoja?

Tuolla reissulla tuli syötyä toisenkin kerran kanatuotteita, paistetun munan muodossa.

En keksinyt epämääräisen munakkaan piilottamiseen mitään helppoa keinoa.
Harkitsin sen tiputtamista lattialle, mutta entä jos se olisi nostettu sieltä takaisin lautaselleni?

Tuli myös juotua vahingossa ei-niin-puhdasta kaivovettä.
Olimme myös kertoneet ostavamme juomavetemme itse. Vieraanvarainen majoittajamme taas oli tulkinnut pulloveden juomisemme haluksi juoda pullosta, sisällöstä viis.

Miten opastat paikallista olematta vaatelias eurooppalainen ja miten suojelet itseäsi loukkaamatta vieraanvaraisia ihmisiä?

Nyt epäonnistuimme: Emäntämme oli pullottanut vanhoihin vesipulloihin Maputon kaatopaikkojen läpi virtaavaa kaivovettä. En vitsaile tai liioittele.
Valistuneemmat paikallisetkaan eivät tuota vettä käytä, minä sen sijaan ehdin huitaista lasillisen naamaani ja varoittaa työpariani.
Ruokamatkalijan pelkokerroin oli tuolloin aika korkea.

Salmonella seuranani raahustin työkeikoille ja sain sittemmin siihen myös sopimattoman antibioottikuurin, vieläpä yliannostuksen kera.
(Auroran sairaalan trooppisten tautien osaston lääkäri kuvaili sitä norsun annokseksi.)

Muutimme Maputon keskustassa sijaitsevaan hotelliin ja muistan kuinka ihanan viileiltä lattialaatat tuntuivat selän alla kun niillä makoilin töiden väliset ajat vessan edessä.

Kotimatkalla pääsin välilaskulla Etelä-Afrikassa sairaalaan saamaan vasta-aineet, jonkin nukahduslääkepistoksen helpottamaan pitkää lentoa, sekä luvan lentää Eurooppaan.
KLM:n matkustamohenkilökunnalla oli tiedossa tilanteeni ja kehoitus vain tarkkailla vointiani herättämättä.

Viimeinen ruokamuistoni tuolta reissulta onkin kun lennolla heräsin hetkeksi siihen, että muut syövät jäätelöä, miksi mulle ei tarjoilla mitään?

Kauheaa, voiko joku syödä koiraa?

Ilmeisesti aika moni.

Onhan sitä tullut joskus mietittyä erinäisissä Aasian maissa, että mitähän lihaa tässä nyt tulee popsittua.

Mistä tuli koira? Mun tapauksessa Pekingistä.
Istuimme lapsuudenystäväni kanssa pekingiläisisessä ravintolassa vuonna nakki ja pihvi, eli muistaakseni 2002, joka on meille herkullisen ankan muistovuosi.

Kokeilimme siis kuulua pekingin ankkaa maineikkaassa ravintolassa.
Ikkunan takana kerjäläinen viittoili meille nälissään.
Samaan aikaan me pröystäilimme valkoisten liinojen ääressä odottaen jännityksellä mitä pöytään tulee.

Vähitellen meille valkeni, että se ankka on syötävä kokonaan.
Oi missä olet toulouselainen ankankoipi?

Sovimme Tiinan kanssa, että toinen syö aivot, toinen liemen.
Olin ehkä ovela valitessani aivot, koska eiväthän ne kovin suuret ankalla ole.
Eivätkä ne lopulta paljon kummempia olleet kuin pari läskinpalaa.
Tiina-paralla sen sijaan oli nieltävänä litranverran keitinlientä, mikä luultavasti maistui lähinnä tiskivedeltä.
Anteeksi vaan kaikille tuon ruokalajin arvostajille.
Siinäpä Tiina sitten tokaisi, ettei aio niellä keitostaan.
Siis mitä että, sen jälkeen kun olin kakonut alas rasvaiset aivokääryleet?

Samalla reissulla söimme joitakin mainioita lihasoppia pohtien onkohan tässä nautaa vai kenties..?
Parempi olla miettimättä liikaa. Lopulta se liha maistuu samalta ja se on joka tapauksessa kuollut eläin, joka siinä lautasella makaa.

Kuten varmastikin on käynyt selväksi, olen kulinaristi ja syön myös lihaa hyvällä ruokahalulla.
Lihansyöntini määristä, ruuan arvostuksesta, eettisestä tuotannosta ym voin kertoa jossakin toisessa postauksessa.
Enkä välttämättä juuri täällä matkabloginini puolella.

Jos mietityttää liikaa, niin on parempi pysytellä kasviksissa. Niin kuin usein teenkin, jos ruuan alkuperä on epäselvä. Eipä sen eurooppalaisenkaan ravintolaruuan eettisyydestä useinkaan takeita ole.

Karmeimmat ruokakokemukset

Ruokakokemuksia maailmalta riittää, mutta mikä oudointa, yrjökokemukseni ovat sieltä mistä kukaan ei varoittele.

Ranskassa pistelin nassuuni vanhalta sukalta maistuvaa pihviä ja valittelin sitä seuralaisilleni, siskolleni ja siipalleni.
Kehottivat jättämään lautaselle, mutta en uskonut.
Nääh, kyllähän mun vatsa kaiken kestää.
Yrjö tuli kylään.

Monissa liemissä keitettynä teräsvatsana pahimman ruokamyrkytykseni olen saanut suomalaisen marketin valmisalaatista.
Lopetin oksennuskertojen laskemisen nro 13:n jälkeen eteisen lattialla maatessani.

Onneksi kirjaimellisesti kakkamaisia ruokakokemuksia on hyvin vähän.

Italian eri keittiöt – ei trippa tapa, eikä tomaattikastikkeeseen huku

Aina kun kuulen jonkun valittavan surkeaa italialaista ruokaa, muistuu mieleeni teini-iässä viettämäni vuosi Kaliforniassa.

Kaipailin kovasti italialaista ruokaa ja paikallinen tuttavani tokaisi, että sehän on ihan kamalaa.
En ollut uskoa korviani, kunnes kävin syömässä siinä vetistä spagettia tarjoavassa ”ravintolassa”, jossa tuttavani oli tutustunut ”italialaiseen ruokaan”.

Niin karmeaa keittoa en itsekään halunnut maistaa toistamiseen.
Mainittakoon, ettei sen sapuskan ollut tarkoitus olla keittoa.

Sittemmin olen syönyt italialaista ruokaa luultavasti tuhansia kertoja.
Parhaimmat, yllätys yllätys,
Italiassa.

Suomalaisiin pizzoihin tottuneena olin ensimmäisellä, Rooman matkallani (yli kaksikymmentä vuotta sitten), hämmentynyt: Siis vain yksi täyte juuston ja tomaattikastikkeen lisäksi?
Tilasin pizza prosciuotton.
Olipa muuten paras siihen asti syömäni pizza.

Myöhemmin olen nauttinut italialaista ruokaa ympäri Italian.
Italialainen ruoka on edelleen yksi intohimoistani.
Mutta mikä ihmeen italialainen ruoka?
Ei sellaista olekaan. Jokaisella maakunnalla, kaupungilla ja pikkukylällä on omat erikoisuutensa.

Italiassa saa herkutella – ja nirsoilla.

Lievästi tomaattiallergisena en ole tomaattipohjaisten kastikkeiden fani.
En kyllä muutenkaan kastikkeiden.
Etenkään silloin kun ruoka uitetaan sellaisessa niin, ettei raaka-aineiden makua erota.
Joskus se on tarkoituskin.

Inhoan haisevia kaloja.
Veneton kovin kalaisat kalat vaativat siis totuttelua, mutta varmasti ovat terveellisiä, mikäli mausta voi päätellä.
Toscanalaisten trippa uppoaa pakon edessä, mutta ei siihen himoa ole syntynyt.

En siis voi sanoa pitäväni italialaisesta ruuasta.
Ja siltikin sanon, koska rakastan roomalaista ruokaa.
Latva-artisokkaa ja yksinkertaisia pastoja.

Kaikista keittiöistä löytyy hyviä ja huonoja esityksiä.

Mutta mitä jos se antaa mulle öögaa?

Ehkä suurin pelkonikin matkaillessani liittyy yhteen suurimmista intohimoistani: Ruokaan.

Kannustan kokeilemaan paikallisherkkuja kaikkialla.
Kuten sanottu, maistelen uusia ruokalajeja uteliaasti.
En välttämättä toista kertaa.

Yhden asian kohdalla menee raja.
Pelkään kuollakseni, että jonakin päivänä SE tapahtuu.

Että saan suurena kunnianosoituksena lampaansilmän.
Syötäväkseni.

Sitä välttääkseeni olen valmis jopa käyttäytymään vähän huonosti, etten moista herkkua ikinä saisi.
No en, mutta yritän silti tarpeen tullen piilottaa pahan silmän johonkin kukkaruukkuun.

Millaisia kokemuksia sinulla on maailman keittiöistä?
Mikä ihastuttaa tai kauhistuttaa?
Mitä et suostuisi laittamaan suuhusi toista kertaa tai edes ensimmäistä?
Mitä voisit syödä aina vain uudelleen tai jokaikinen kerta tiettyyn paikkaan mennessäsi?
Jaa vinkkisi mitä mitä eksoottista ruokalajia jokaisen pitäisi testata edes kerran!

P.S. Unohdin kokonaan rottakokemuksen. On niitä monistakin maista, mutta Vietnamissa söimme työparini kanssa ravintolassa ja havaitsimme samalla rotan nassuttavan keittiössä samaa lihaa mitä juuri pistelimme nassuihimme. Mutta lisää tästä sitten vaikka kokonaan eri postauksessa.