Raakaa hevosta ja käryävää karitsaa tuhansien ravintoloiden Tokiossa

*Sisältää Booking.comin affiliatelinkkejä

Tuhansien ravintoloiden Tokiossa valinnanvaraa riittää. Kaupungin parasta antia ovatkin lukemattomat ruokapaikat.
Löytyypä sieltä pari leffoista kuuluisaakin raflaa.

Tokiossa vietän usein viikon verran aikaa Japaniin saapuessani tai sieltä poistuessani.
Siis silloin kun lennän maahan Tokion kautta.
Se ei silti ole lempikaupunkejani Japanissa: Nautin enemmän pienistä perinnekylistä ja vuoristoseuduista.
Yksi syy maan nykyisessä pääkaupungissa piipahtamiseen kuitenkin on, ja se on ruoka.
Toinen on siellä asuvat ystävät.

Ranskalaista rotisserie-kanaa, currya ja hawaijilaista olutta

Huddle Curry Dining

Akabanebashin kulmakunnan ravintolat ovat käyneet vuosien varrella tutuiksi.
Taannoisen “kotini”, toimintansa ilmeisesti kokonaan lopettaneen hostelli Zabuttonin naapurissa sijaitsevassa rotisseriessa kävin einehtimässä (tai ahnehtimassa) joulukuussa 2015 äitini lähetettyä minulle joululahjarahaa ja suurin piirtein komennettua tuhlaamaan sen kunnon ruokaan muutaman kuukauden nälkätaiteilijuuden jälkeen.
(Myöhäistä, keuhkokuume iski sittemmin aliravitulle, mutta ruoka oli hyvää!)

Tällä yksinkertaisella kanagrillillä on pysyvä paikka sydämessäni. Tulin paitsi pitkästä aikaa kunnolla ravituksi, niin täällä jätin myös hyvästit maalle ensimmäisen pidemmän Japanin reissuni jälkeen.
Huddle Curry Dining -nimellä toimiva paikka tarjoilee grillatun kanan lisäksi nimensä mukaisesti currya ja muita herkkuja. Olutvalikoima on persoonallinen ja kansainvälinen. Annosten hinnat ovat noin 1000 jenin luokkaa (tätä kirjoittaessani n. 7 €).

Kanaravintolaan oli ihan pakko palata lokakuussa 2017, pitihän ravintola esitellä Ismollekin. Hänelle kerta oli ensimmäinen, ei Japanissa, mutta Tokiossa.
Rotisserie oli kuitenkin vasta kolmannen illan ruokailupaikkamme. Saapumisiltanamme se oli suljettu, joten suuntasimme toisaalle. Onneksi tuhansien ravintoloiden Tokiossa riittää valinnanvaraa, kylääkin vaihtamatta.

Ranskalaista on käryävä karitsakin

Bistro Chick

Kanagrilli ei ole ainoa tuttu ravintola, johon haluan näissä kortteleissa palata. Kun rotisseriessa ei onnista, suuntaamme parin korttelin päähän Bistro Chickiin.
Lähellä Azabu-Jubanin asemaa ja samannimistä risteystä sijaitseva ravintola on jännä yhdistelmä Ranskaa ja Japania.
Ei fuusiokeittiö täällä mikään erikoisuus ole. Tokio toisintaa eurooppalaisten keittiöiden parhaimmistoa – ja tekee sen usein alkuperäisiäkin paremmin.

Jos olet lähdössä Japaniin ensimmäistä kertaa, kannattaa pysyä paikallisissa ruuissa ja maistella niitä rohkeasti. Maassa paljon aikaa viettävälle suosittelen myös kansainvälisiä keittiöitä.
Kun japanilaiset kopioivat muiden maiden keittiöitä, he vievät sen astetta pidemmälle. Tokiossa ei tarjoilla halpoja kopioita.
Japanissa pyritään aina täydellisyyteen ja hyvin onnistutaankin. Raaka-aineiden laatu on aina priimaa.

Yksinruokailija joutuu tavallisesti ruokailemaan baaritiskillä, sinne minutkin on ohjattu aiemmin Bistro Chickissä käydessäni.
Ravintoloissa on usein ahdasta, joten edes kahden hengen pöytää ei mielellään anneta yksinäiselle kulkijalle. Toisaalta henkilökunta pitää tiskillä seuraa yksinäiselle ja siinä pääsee usein katselemaan kokkien työskentelyä, niin myös täällä.
Baaritiskillä ruokaileminen on Japanissa muutenkin yleistä, erityisesti kansankuppiloissa.

Kaksin saamme oman pöydän ja lueskelemme herkullisen kuuloista listaa hartaasti. Päädymme tyypilliseen tapaamme samoihin annoksiin, tällä kerralla karitsanpotkaan.
Nautiskelemme odotellessamme punaviiniä ja alkupaloja.

Karitsa saapuu pöytään savuavana. Ei sentään itse liha, vaan lautasille on asetettu pienet savuavat paperikääröt.
Kurkistan tuoksuvan pussin sisälle: Siellä on sytytetty rosmariininoksa, jonka tehtävänä on tuoda mukavaa savuisen yrttistä makua lihaan.

Tapaaminen uskollisen Hachiko-koiran luona

Tokio on meille jälleen läpikulkupaikka matkalla muualle Japaniin. Viivähdämme tällä kerralla neljä yötä, mutta otamme jo toisena iltana pienen varaslähdön muihin maisemiin.
Ystävämme Narumi on kutsunut meidät illalliselle Tokion ulkopuolelle.

Olemme tutustuneet Narumiin ja hänen ystäväänsä Rikoon Helsingissä. Nuoret naiset majoittuivat olohuoneessamme hieman ennen nomadielämämme alkua. He olivat silloin ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja me taas viimeisiä hetkiä kodillisia.

Sittemmin Riko on jo ehtinyt asettua asumaan Eurooppaan, Narumin kanssa sovimme tapaamisen Shibuyan rautatieasemalle, Hachiko-koiran patsaan luokse, tietenkin. Se on uskollisen ystävyyden symboli, mikä olisikaan osuvampi paikka jälleennäkemiselle.
Patsas on muutenkin erittäin suosittu kohtaamispaikka ja sen ympärillä tulvehtii tänäkin iltana väkeä niin, että ystävämme löytäminen väkijoukosta on vaikeaa.

Onnistumme ja junailemme kolmistaaan Kawasakiin.
Narumi haluaa esitellä meille perheensä jo vuosikausia suosiman ravintolan kotikulmillaan.
Japaninkielen taitoni rajoittuu suppeaan sanavarastoon, lähinnä latinalaisilla aakkosilla kirjoitettuihin sanoihin ja muutamiin hassuihin kanjeihin, joten ravintolassa emme ymmärrä hölkäsen pöläystä ruokalistoista.
Täällä ei ole edes isoista kaupungeista tuttuja muovisia annosmalleja.

Sujuvaa englantia puhuva Narumi kyllä tulkkaisi, mutta me toivomme hänen suosittelevan ja tilaavan lempiruokiaan koko porukalle, me olemme valmiita maistelemaan kaikkea.
Ja paljon maistelemmekin!

Ruoka on kalapainotteista ja uusia kulhoja kannetaan pöytään jatkuvana virtana.
Loppulasku on silti maltillinen.
Mikä tämän ravintolan nimi on? Siitä meillä ei ole hajuakaan, mutta se on helppo löytää Kawasakin aseman liepeiltä, jossa tosin on melkoisen iso ravintolakeskittymä muutenkin.

Illan päätteeksi irkkumeininkiä turkulais-newyorkilaisella twistillä

Narumi jää yöksi Kawasakiin, me palaamme Tokion Akabanebashiin, Minaton liepeille.
Ikuinen Tokion metrokuulutusten aiheuttama korvamatoni ”Roppongi Roppongi” houkuttelee meitä jättämään metron vaihdon tekemättä ja kävelemään täältä kotiin.
Azabujubanin ravintolakadulla näemme pienen Irkkupubin ja muistan käyneeni täälläkin joskus muinoin viskilasillisella.
Päätämme oitis poiketa vielä yömyssyillä.

Tutustumme New Yorkista kotoisin olevaan, Tokioon muuttaneeseen amerikanjapanilaiseen mieheen.
Se ei ole harvinaista, mutta pian koittaa yllätys; hän kertoo kansallisuutemme kuullessaan myös baaripirkon olevan suomalainen. Olemme puhuneet juomanlaskijan kanssa tiskillä englantia, emmekä ole tunnistaneet toisiamme suomalaisiksi.

Leffafanin must-mestat Tokiossa

Tokio on meille kokoelma hauskoja sattumuksia, usein ruuan äärellä.
Myös New York liittyy edes nimen verran muihinkin Tokion kokemuksiimme kuin irkkubaarissa tapaamaamme tyyppiin.
Onhan siellä pari sellaistakin ravintolaa, joissa erityisesti länkkärileffojen fanienkin kannattaa vierailla.
Tai sanotaanko niin, että omasta mielestäni ne eivät ole erityisesti käymisen arvoisia, mutta kivahan ne on kerran kokea.

Kumpi lienee suositumpi, Kill Billistä tuttu Gonpachi vai Lost in Translationin tapahtumapaikka Park Hyatt Tokyo hotellin New York Bar?
Riippunee ainakin lompakon paksuudesta.

Gonpachi

Kill Billistä tuttu Gonpachi (Gonpachi Nishi-Azabu) ei ole mahdottoman kallis, eikä ruuassakaan ole moittimista.
Omaan makuuni se on kuitenkin liian turistinen. Ehkä sitä ei huomaa, jos sinne matkaa suoraan lännestä tai on viipyillyt Japanissa niin pitkään, että kaipaa jo äänekkäämpää menoa.

Kävin tässä ravintolassa joulukuussa 2015 muutaman kuukauden Japanissa oleskelun jälkeen.
Yksi kerta muutamankin länkkärituristin oluen innostamaa mekkalaa riitti, tulipahan käytyä.

Park Hyatt Tokyo/New York Bar

Viiden tähden hotellin yläkerran baari on tuttu Lost in translastion -leffasta. Ensimmäisen kerran tänne kävellessäni ostin matkalla jopa uudet kengät. Olin hiihdellyt pitkin Japania vaelluskamppeissa, enkä kehdannut yrittää sisäänpääsyä lenkkareissa.

Vaihdoin uudet korolliset nilkkurit jalkaani metroaseman vessassa ja livuin hissillä ylös maisemabaariin yrittäen näyttää vauraalta länsimaiselta turistilta, enkä pitkin Japania nälkäbudjetilla hiihdelleeltä kirjailijalta.
Lasillinen shampanjaa maksoi euroissa parisenkymppiä, joten kokemus ei ollut ihan halpa.
Oli se silti mielestäni koko rahan arvoinen.

Palasimme paikalle parin vuoden kuluttua yhdessä Ismon kanssa.
Tai yritimme palata. Ovimies kertoi, ettei sisällä olisi tilaa, mutta epäilemme vahvasti oikean syyn olleen kengissämme. Nyt meillä ei ollut ihan ykkösiä päällä. Eikä sitä ihan joka vuosi viitsi uusia kenkiä ostella, saati kannella korkkareita repussa pitkin maailmaa.

Ei se mitään, useampi kymppi säästyi ja samaa maisemaa sai tiirailla aulan ikkunoista.
Sitä hetken ihmeteltyämme hiippailimme muualle.

Jos takataskusta löytyy ylimääräistä, niin *Hyatt Park Tokyo -hotellissa voi yöpyä noin tonnilla per yö. Siis euroissa.
Edellisessä postauksessani mainitsemani *Book & Bed -ketjun Shinjukussa sijaitsevassa ”kirjahyllyssä” voi muuten yöpyä noin 20 kertaa edullisemmin. Tähtiluokituksessa on toki eroa (2 ja 5), mutta kukin taaplaa tyylillään.
Mutta mennäänpä vielä yhdelle illalliselle Tokiossa, ennen kuin on aika suunnata kohti perinnekyliä.

Nielen muutaman palasen hevosta

Käytyämme kamerakaupoilla Shinjukussa päätämme jäädä sinne myös illalliselle.
Kävelemme muiden shoppailijoiden rykelmässä illallispaikkaa kauppojen neonvalojen loisteen keskeltä etsiskellen.
Vaihtoehtoja riittää ja nälkä jo kurnii. Lopulta vain kapuamme yhdet portaat ylös ja päätämme että tässä se on, illallismestamme.

Valinta osuu kohdilleen. Japanilaisten ruokien valikoima on laaja, Ismo valitsee mustekalaa, omat silmäni iskeytyvät välittömästi hevossushiin. Valinta on nopeasti tehty. Tätä on kokeiltava!
Tiedän, että hevosenlihan syöminen ylipäänsä on monelle suomalaiselle ehdoton no no, saati että koskisi raakaan hevosenlihaan.
Minä teen nyt juuri niin. Hevosta olen ahminut monesti aiemminkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun syön raakaa hevosta.

Kypsentämätöntä lihaa en maistelisi kovinkaan monessa paikassa ravintolan tasoa tuntematta, mutta Japanissa voi olla luottavaisin mielin niin raa’an lihan kuin kalankin suhteen.
Maku on jälleen mainio.
Tuhansien ravintoloiden Tokiossa valinnanvaraa riittää, mutta pelkästään tämänkin ravintolan listalla oli kymmeniä vaihtoehtoja niille, jotka hakevat vähemmän eksoottisia makuelämyksiä.

Kun masumme ovat täynnä, on aika ottaa metro untenmaille.
Siirrymme kotikortteliimme Akabanebashiin ja kiipeämme kirjahyllyyn nukkumaan.
Seuraavana aamuna on lähtö Yamanouchiin ja Shibu Onseniin.