Patikointivinkkejä pahimmille vihamiehille

Työnnän huoneemme puiset ikkunaluukut auki. Päivästä on tulossa kuuma.
Hikoilua ei vähennä vuorenrinteeseen kiinnitetty valtava varmistuslenkki, muistomerkki pudonneille patikoitsijoille.
Patikointi Pohjois-Makedoniassa on antoisaa, mutta myös, noh, haastavaa.

Välillä epäilimme pääsevämme osaksi muistomerkkiä. 
Onneksi emme. Lue tästä vinkit, joilla välttää harhautuminen reitiltä. 

This article is also available in English: Hiking tips for worst enemies

Ylös, ulos ja patikalle!

Olemme tulleet Skopjen laitamilla sijaitsevaan Matka-kanjoniin pariksi yöksi ja parille päiväpatikalle. 
Vaeltaminen Pohjois-Makedoniassa on tosiaan parhaimmillaan antoisaa, mutta ei välttämättä ihan helppoa.
Ainakaan, jos maastot eivät ole ennestään tuttuja.

Nykyään julkisen liikenteen varassa reissaavina valitsemme myös mahdollisimman helposti tavoitettavia kohteita.
Ei kaukaisia korpitaipaleita, vaan paikkoja, joihin pääsee kätevästi kaupunkien bussiasemilta kävellen tai paikallisbusseilla. Hätätilassa vaikka taksilla, joskus myös liftaten. 
Matkaan matkasimme juurikin taksilla Skopjen bussiasemalta saavuttuamme sinne Albaniasta Kosovon kautta.

Discovering Macedonia -sivusto kuvailee kanjonipatikointia: ”The hiking trail stretches for several miles ahead, and it is neither dangerous nor demanding.” – Siis että patikointipolku on muutaman mailin mittainen, muttei vaarallinen tai vaativa.

Aivan, aivan. Tuo on siis se mainitsemani kanjonia myötäilevä, käytännössä tasamaata kulkeva polku, jolla kerroin monien sipsuttavan korkkareissa ihailemaan kanjonin maisemia jommalta kummalta ravintolan terassilta. 
Terassit sijaitsevat vain parin sadan metrin päässä parkkipaikalta, eli jos kävely ei kiinnosta ollenkaan, se ei ole mitenkään pakollista. 

Vanhaan paikalliseen kulttuuriinkin voi perehtyä ennen oluelle tai makedonialaiselle viinille istahtamista: Hotellin ja ravintolan pihapiirissä sijaitsee kaunis vanha luostari.

Mutta me siis olemme tulleet Balkanille nimenomaan patikoimaan.
Ja sitä saa mitä tilaa. 

Varustautumista base campissa

Kuka ikinä tuo Discovering Macedonia -sivuston artikkelin kirjoittanut onkin, ei hän ole edes löytänyt niitä Matka-kanjonin oikeita patikointireittejä. 
Enkä ihmettele. 

Tuota sivustoa selailin vasta tätä juttua kirjoittaessani. 
Ennen matkaamme olin sen sijaan yrittänyt googlailla tietoa poluista vakavasti otettavilta sivustoilta.
Onnistuin löytämään tasan kaksi patikointiblogia, joissa on kirjoitettu Matkan vaellusreiteistä.
Kumpikin kokeneista vaeltajista oli eksynyt siellä.

Ensimmäinen mainitsi, ettei toivoisi pahimman vihamiehensäkään päätyvän patikoimaan Matkaan.
Toinen taas kirjoitti, että reittiä pahempi olisi ainoastaan pystysuora pudotus suoraan kuolemaan. 
Now that is promising. 

Aamiainen kitusiin ja varusteita hankkimaan. 
Into piukeana säntäämme kartan ostoon kohti base campiksi kutsuttua lautamajaa. 

Hotellin kanssa samassa pihapiirissä sijaitseva perusleirihökkeli saattaa vaikuttaa ulkoasultaan jotakin Himalajan tai Kilimanjaron base campia, mutta sisään astuttuamme hämmentää. 
Lähes tyhjässä mökissä istuu tyyppi pelastusliivien ja muutaman postikortin välissä. 

Pelastusliivien? – Öö… tarvittaisiin tuota vaelluskarttaa, takellan. 
Tyyppi katsoo meitä takaisin yhtä hämmentyneenä. 
He kuulemma järjestävät vain venekuljetuksia tekojärven toiselle puolelle, pisteeseen, josta voi kavuta kahdessakymmenessä minuutissa toiselle kauniille luostarille.
Mutta kajakkejakin saisi kyllä vuokrata. 

– Ahaa… no, tuota… ehkä me sitten ostamme vain muutamia vesipulloja. 
– Meillä ei ole, mutta tuolta ravintolasta voi ostaa, toteaa sinänsä ystävällinen mies, joka luultavasti näkee ensi kertaa jonkun, joka haluaa ns. oikeasti patikoimaan.
Tai sitten hän säälii meitä reppanoita, jotka eksymme ilman karttaa sillä tekojärven uomaa seuraavalla aidatulla polulla.

Google Maps ei auta. Tällä kohtaa ei lataudu kuin suuri vihreä läntti.
Se maastokartta olisi nyt tarpeen. 
Mutta niin on juomavesikin, jos aikoo kolmenkympin helteessä tarpoa vuoristossa. (Hanavesi ei ole Matkassa juomakelpoista.)
Pakitus hotellin ravintolalle, se noin 20 metriä.

Ostettaisiin vettä mukaan patikoinnille, vaikkapa neljä kappaletta puolentoista litran pulloja, kiitos.
– Meillä on vain tämän kokoisia, vastaa tarjoilija riiputtaen kädessään kolmea desin pikkupulloa.
Hintaa yksi euro per kipale.
Kympin litra. Luoja auttakoon. 

Kirkko auttakoon

Ostamme vettä aivan liian vähän tarpeeseen nähden ja käännymme kirkon puoleen. 

Olemme nyt kävelleet pihapiirin muutaman kymmenen metrin säteen pyhän kolminaisuuden väliä jo niin pitkään, että pakanapatikoitsija minussa alkaa katsella kelloa hermostuneehkosti.

Jos emme olisi pian polulla, emme tulisi ikinä hengissä alas. 
Viimeinen tsekkaamaton rakennus on siis saman pihan luostarin kirkko. Astumme sisään itsemme jo kovin pieniksi tuntevina ja nöyrinä. 

Pappi katsoo meitä lempeästi ja pahoittelee; kartat ovat päässeet loppumaan. 
Sytytämme kynttilät ja toivotamme itsellemme hyvää matkaa. 
Herran haltuun. 

Tässä kohtaa kamppailen itseni kanssa.
Patikoitsijan kokemus jyskyttää päässä: 
Et nyt helvetissä lähde sinne vieraaseen maastoon ilman karttaa. 
Ilman riittäviä varusteita. 
Ilman riittävää määrää vettä.
Rohkeus, piru tai itsepäisyys olalla sanoo, ettei sua oo ennenkään pysäytetty. 
Sinne vaan! Soitellen sotaan! 
Haluan nähdä nimesi pudonneiden patikoitsijoiden muistomerkissä!

Katsomme vielä kerran ylös. Jättimäinen rautalenkki on tukevasti kiinni vuorenrinteessä.
Paljon tukevammin kuin ne vuoren rinteeltä pudonneet tyypit, joilla ei ollut turvalenksuja tukenaan.

Eipä siellä tosin vielä meidän aikanammekaan ollut. – Jos mä lipeen, niin tosi mahtista, että muistomerkki on jo valmiina!
Viimeisin kuolemaansa pudonnut vaeltaja näki nämä upeat maisemat vajaata vuotta aiemmin.
Onhan siellä reittimerkit, viis kartasta, järkeilen.
Ei muuta kuin matkaan! 

Paluu lähtöpisteeseen

Polun alkupäässä on vielä useita kulkijoita, kulkukoirakin lähtee seuraamaan meitä. 
Hyväkuntoinen polku seurailee edelleen tekojärven laitamia parin metrin korkeudessa. 
Muistan jommassa kummassa vaellusblogissa mainitun, että reitti jyrkkenee jo alkuvaiheessa. 
Hetken päästä alkaa epäilyttää. Vieläkin tasamaata. 
Me olemme lähteneet väärälle reitille. Tämä on se rauhalliseen sunnuntaikävelyyn tarkoitettu polku.

”Hiking on the edge of a cliff. The hiking trail stretches for several miles ahead, and it is neither dangerous nor demanding. It provides a garden variety of panoramic photography opportunities, and a unique way to appreciate the scenery. The cliffs are huge and equally steep, though lush, with green vegetation. The trail walks their very edge. All in all, it is a sensory overload of another kind…” 

Discovering Macedonian artikkelissa reitti kuulostaa kauniilta. Sitä se onkin, mutta jyrkänteet ovat melkoista liioittelua. Tuo kuvailtu reitti on siis aidoin varustettu rantapolku jokusen metriä tekojärven yläpuolella.
Ehdottomasti kävelemisen arvoinen polku kyllä, eikä vaadi peruslenkkareita tai sandaaleita kummempia kamppeita. 

Kello käy ja emme ole vielä alkulämmittelyä pidemmällä. Palaamme polun alkuun eli hotellimme pihamaalle. Henkilökunnasta ei ole apua. Ei hotellissa, ei ravintoloissa.
Kukaan ei ymmärrä mistä reitistä puhumme. 

Lopulta silmäni iskeytyvät hotelli- ja ravintolarakennuksen päädyssä, aivan sen rantareitin alussa, olevaan puuaitaan ja siihen maalattuun haaleaan merkkiin, joka vihjaa tästä lähtevän patikointipolun! Jihaa!

Tosipatikoitsijoidenkaan ei tarvitse pettyä

Avaamme ränsistyneen oven ja kurkimme pihalle. Siellä on kasapäin tyhjiä pahvilaatikoita ja muuta epämääräistä.
Piha toimii jonkinlaisena hotellin ja ravintoloiden kaatopaikkana. 
Mutta tänne se reittimerkki osoitti, joten rohkeasti kiipeämään laatikkovuorta. 

Kun se on ylitetty, lähdetäänkin kapuamaan ihan oikeaa vuorta.
Polku todellakin jyrkkenee jo heti alussa.
Tai se, mikä on joskus ollut polku. Machete olisi tarpeen. 
Onneksi maastossa on jonkinlaisia merkkejä siitä, että täällä on muinoin kulkenut joku muukin. 

Tiheä pusikko alkaa harveta, mutta maasto ei varsinaisesti muutu helpommaksi kulkea. 
Seuraavaksi on vuorossa jyrkkää nousua louhikossa. Irtokivet pyörivät jalkojen alla ja jokaista kahta askelta ylös seuraa yksi askel valumista alaspäin. 

Loppuuhan tämä pian ja helpottuu?
Loppuuhan se. Helpottuukin hetkeksi.
Alkaa mukavien ja keskivertotasoisten metsäpolkujen reitti. Vaativuudeltaan suunnilleen kolmosluokkaa.
Ihan sellaisia, jotka tunnistaakin selkeästi poluiksi. 
Emme siis ole ainakaan eksyksissä.

Ehdimme jo iloita, että nythän tämä lähti rullaamaan jouheasti.
Kunnes vastassamme on lähes pystysuora sileä kallio. 
Ei reitti voi mennä tästä, eihän? Jos menisi, niin kai tässä olisi edes joku vaijeri, josta pitää kiinni? 

Mutta polku päättyy kallion alle, eikä lähistöllä näy mitään vihjettä toisesta vaihtoehdosta. 
Korkeanpaikankammoni alkaa nostaa päätään. 
En kykene tähän.
Maailmastani puuttuu kahvat!

Hetken jo mietin luovuttamista, mutta kun tähän asti on jo tultu, niin sisu ei anna periksi.
Jalat luistavat, sormet eivät löydä koloja, joista saisi kunnon otteen. 

Ismo tulee perässäni. Mukavaa, että perässä on varmistaja. 
Mutta entä jos lipeän ja me molemmat pudotaan? Sitäpaitsi mitä siellä ylhäällä odottaa?
Paheneeko tämä vaan jatkuvasti? Miksei edellä ole ketään kertomassa? Mitä jos en uskalla jatkaa enää tämän kohdan jälkeen, enkä pääse tästäkään enää takaisin alas muuta kuin heittäytymällä?

Hengitä ja kiipeä. Itsehän halusit. Ei tähän kuole.
Kai. Toivottavasti.
Ja sitten ne hyökkäävät. Ampiaiset. Ne tunkevat iholle.
Olen allerginen ampiaisille. 
Mietin annanko ampiaisen pistää kaulaani vai irrotanko otteeni kalliosta suojautuakseni ja putoan jyrkänteeltä.

Nyt alkaa jo iskeä paniikki ja itkettää. 
Ikinä enää en patikoi, jos täältä hengissä selviän! Tai no, tuskin sitten ainakaan, jos en selviä.
Vihaan itseäni. Miksi mä aina tungen itseni johonkin tällaiseen?

Kirkko on aina kylän korkeimmalla paikalla

Lopulta olemme ylhäällä. Pakko pitää pieni tauko. 
Uskallan jo katsoa taakse päin maisemia. Onneksi en katsonut aiemmin. 
Huimaa.
Paitsi korkeuden vuoksi, niin janosta ja uupumuksesta.

Vielä yksi jyrkänne ja alkaa helpottaa. Saavumme vanhan luostarin raunioille. 
Jo tämän takia kannatti kiivetä. Nyt on taas kivaa ja upeaa! 

Vilkaisemme jyrkänteen reunalla lojuvaa lakkia ja mietimme missä sen omistaja mahtaa olla. 
Ketään ei ainakaan ollut pudonnut kiivetessämme ohitsemme, joten varmaankaan kukaan ei makaa apua kaivaten louhikossa.

Näkemisen arvoinen luostari on se tämän reitin puolimatkan krouvi, joten nyt olemme kai jo paluumatkalla.
Ei se lopulta niin paha ollutkaan. Reitti oli ollut siihen asti vaativa, mutta ei erityisen pitkä. 
Noh, aika loogista vuorilla: pitkä ja loiva tai lyhyt ja äkkijyrkkä. 

Eteenpäin!

Loivahkosti paluumatkalle

Polku kääntyy kauemmaksi jyrkänteen reunasta ja lopulta metsän siimekseen. Täällä on selvästi tallattu enemmänkin. Maasto on helppokulkuista ja reittimerkintöjä on maalattu kiviin tasaisin välimatkoin.
Vastaan kävelee jopa toinen pariskunta. 
Lasten leikkiä! 

Mitä nyt kello kertoo, että alkaisi olla jo kiire palata takaisin alas. Aurinko alkaa painua puiden taakse ja metsässä hämärtää jo paljon ennen auringonlaskua.
Mutta mitäs hätiä tässä helpolla reitillä, nyt vain vaelluskenkää toisen eteen ja mieluiten vauhdikkaasti.
Etenemme puolijuoksua jo ihan siitä ilosta, ettei tarvitse enää kontata seinämillä. 

Yhtäkkiä havahdun. Pysähdyn ja kysyn Ismolta milloin tämä on nähnyt edellisen reittimerkin.
Ei sellaisia ole ollut vähään aikaan.
Muistatko oliko polulla jossakin kohtaa risteys? 
Ei, ei siinä ollut. 

Jatketaan eteenpäin ja katsellaan vähän matkaa. Kyllä siellä varmaan pian on uusi merkki. Ne ei vain ole viitsineet merkata niin tiheästi, kun ei tässä ole eksymisen vaaraa. 

Patikointi Pohjois-Makedoniassa on tanssiaskelia

Polku kapenee ja metsittyy. Nyt ei vaikuta hyvältä. 
Palataanpa vähän takaisin. 
Ei merkkejä. Ei kivissä, ei kannoissa, ei puiden rungoissa.
Eikä ristinsielua missään.
Pakko sen on olla tämä polku, mikä muukaan se voisi olla?

Uusi yritys. Ja polku päättyy jollekin mystiselle vesiputkelle. 
Sitäpaitsi meidän pitäisi kaartaa takaisin alas kohti rantaa, eikä jatkaa yhä vain syvemmälle metsään.
Turvaudutaan siihen kännykän karttaan. Vaikka se ei polkuja näytäkään, niin näyttää se sentään ilmansuunnan ja lähimmät kylät, järkeilemme.

Jos jatkamme tästä metsän läpi suoraan, niin päädymme kenties johonkin kylään, josta voimme palata tietä pitkin kanjoniin?
Google Maps näyttää karun totuuden: Viivasuoraan eteenpäin umpimetsää ja heti kohta 60 kilometrin päässä on lähin kylä. 

Jälleen pakkia. 
Löydämme edellisen reittimerkin. Kyllä vain se osoittaa, että eteenpäin tulisi jatkaa, mutta kun se suunta on jo katsottu. 
Sahaamme edestakaisin merkin luona. 
Eteen, eteen, oikealle… ja taakse.

Ehdotan Ismolle, että palaisimme varmuuden vuoksi vielä toisiksi edelliselle merkille. 
Ja sitten taas eteenpäin paluusuunnan sijaan.
Tällä kerralla huomaamme jyrkästi alas oikealle viettävän polun vähän ennen sitä viimeistä merkintää.
Ainakin suunta olisi oikea, vaikka maalitäplä kivessä toista väittää.

Pian jo näemme uuden merkin, seuraavan ja sitä seuraavan…
Olemme jälleen oikealla polulla! 

Lähestymme lopulta autotietä. Nyt pitäisi lähteä alas kohti kanjonin tekojärveä, eikä jatkaa tietä kohden.
Mutta yllätys yllätys, missään ei näy merkkiä polun jatkumisesta. 
Löydämme kyllä polun, mutta ilman merkintöjä emme uskalla sille enää illan hämmärtyessä lähteä.
Varsinkaan kun ei erityisesti houkuttele ajatus laskeutua säkkipimeässä jotakin look mama no hands – jyrkännettä.

Merikarhun kyyti ja nesteytystä

Valitsemme siis autotien. Tylsän, mutta turvallisen. 
Minä tulin viidakosta, ojasta ja allikosta… Tuolla biisillä on jo kulttimaine pienperheessämme.

Tien varrella on kilpikonnia ja juomavetemme on loppunut jo aikaa sitten. Pohdin kolkuttaisinko jonkin maatalon ovelle ja pyytäisin lisää vettä. Sen sijaan pistämme vauhdikkaasti tossua toisen eteen. 
Kilometrit taittuvat. Alkuperäiset kaksitoista ovat vaihtuneet kahdeksikymmeneksi. 
Kun niitä on jäljellä enää muutama, kohdallemme jarruttaa auto.

Vanha mies tarjoaa kyytiä Skopjeen. Kerromme suuntaavamme Matkaan, jolloin hän kehottaa meitä hyppäämään autoon edes hetkeksi.
Patu kysyy puhummeko puolaa. Valitettavasti emme, mutta kyllä tällä miehellä muutkin kielet luistavat. 

Selviää, että hänkin on eläkkeellä oleva merikarhu, aivan kuten ensimmäisen Kotorin majapaikkamme isäntämmekin.
Kilometrin eli muutaman minuutin verran lepoa ja mukavaa juttuseuraa. 
Jo seuraavassa risteyksessä tiemme erkanevat.
Merikarhu jatkaa vasemmalle kohti Skopjea, me matkaamme oikealle takaisin Matkaan. 

Jäljellä on enää pari kilometriä tasamaataaperrusta ja olisimme vihdoin takaisin hotellilla. 

Vain joitakin satoja metrejä ennen määränpäätä on pieni kyläkauppa. 
Sieltä saa isoja juomapulloja pikkurahalla. 
Ensimmäiset puolentoista litran pullot kulahtavat alas kurkusta jo kaupan pihassa. 

Seuraavaksi istahdamme kyläbaarin terassille nauttimaan lasilliset.
Viinilasin ääressä vannon palaavani joskus reitille maalipurkin kanssa korjaamaan virheelliset merkinnät.
Patikointi Pohjois-Makedoniassa ei jää tähän!

Kun nousemme terassilta, näemme sivutielle johtavan kyltin. 
Siinä kerrotaan patikointireitin alkavan tästä.

Seuraavana iltana tapaamme Skopjessa kipsijalkaisen balettitanssijan. Jalkavammansa ei jaksa sattuneesta syystä yllättää, muttei myöskään hänen balkanilainen avuliaisuutensa.