Ex-nomadi, ulkosuomalainen, etäyrittäjä. Tätä minä nyt olen. Mutta mikä on ammattini?
Matka nomadista etäyrittäjäksi on lyhyt, mutta miten se edes määritellään? Ja miksi pitäisi?
Jostakin syystä meillä on aina tarve luokitella itseämme ja toisiamme.
Diginomadiudellekin on olevinaan tarkat määritelmät; kuinka kauan saa pysyä paikoillaan, että voi kutsua itseään nomadiksi?
Via per aspera ad astra -blogin Nadinekin pohti taannoin tätä nomadiuden määritelmää.
(Olikohan siitä kokonainen postauskin? Nyt en sitä löydä, mutta linkkaa Nadine kommentteihin, jos huomaat tämän.)
Katsokaas kun joidenkin mielestä nomadi ei voi vaihtaa maata vain kerran vuodessa, toisten mielestä raja menee siinä, haetaanko oleskelulupaa tai asuinpaikkaoikeutta. Tämän raja on yleensä 90 päivää.
Miksi me haluamme lokeroida ihmisiä eri ryhmiin kuuluviksi?
Jokaisen omalla kohdalla kyse on varmastikin siitä, että koemme itse olevamme eri elämänvaiheissa ja tilanteissa eri yhteisöjen jäseniä.
Se on aivan normaalia. Me kaikki haluamme kuulua johonkin ryhmään ja löytää hengenheimolaisiamme.
Kotona ja maailmalla.
Haluamme ymmärtää keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne olemme matkalla.
Niin, matkalla.
Voiko reissunainen tottua reissaamattomuuteen?
Omaa eläämääni on määritellyt vahvasti matkustaminen.
Se on ollut koko elämäni.
Työ ja huvi.
Toimeentuloni ja nautintoni lähde.
Pandemian alkuvaiheessa, maaliskuussa 2020, asetin toivoni maailman avautumiseen saman vuoden syksylle.
Ajattelin positiivisesti, että eiköhän sitä jo kesällä palata normaaliin, mutta parempi varautua olemaan syksyyn asti paikoillaan. Siten pettymys ei ole niin karvas, jos tilanne venyy.
No niin.
Alkuvaiheessa reissaamattomuus tuntui kauhistuttavalta. Kuka minä olen jos en matkusta?
Identiteetin uudelleenmäärittelyn lisäksi pahinta oli tulojen loppuminen.
Oli opeteltava uutta, etsittävä töitä, joita voi tehdä matkustamatta ja täysin etänä.
Olin aivan varma, että sitten kun tuo kurja elämän lopettava virus poistuisi, matkustaisimme kahta kauheammin.
Toteuttaisimme kaikki peruuntuneet reissut ja keksisimme lisää kohteita, joissa emme ole vielä ennättäneet käydä.
Palaisimme kaikkiin meille tärkeisiin, tuttuihin paikkoihin.
On paikkoja, joihin kaipaan kovasti. Pelkkä ajatus siitä, etten pääsisi enää ikinä Japaniin, itkettää.
Italiaan ja Maltalle olisi kiva palata. Kokea myös uusia paikkoja.
Hetken hengähtäminen on silti hyväksi ja se myös tuntuu hyvältä.
Kuka minä olen, jos en journalisti?
Pandemiaa ei ollut saatu edes selätettyä vielä – jos nytkään – kun helmikuussa 2022 alkoi Ukrainan sota.
Paljon matkustanut ja ulkomaillakin asunut ystävämme joutui matkalle, jolle hän ei olisi halunnut. Hän pakeni kotoaan Ukrainasta muualle Eurooppaan.
Mietin hetken lähdenkö töihin Ukrainaan. En mennyt. Läheiseni esittivät toiveen, etten lähtisi.
Totesin itsekin, etten enää halua tehdä tämäntyylisiä työmatkoja.
En ainoastaan siksi, että nuo matkat ovat äärimmäisen raskaita ja Ukrainan tapauksessa vaaralllisiakin, vaan myös siksi, että olin pohdiskellut suhdettani rakkaaseen työhöni, ulkomaanjournalismiin, ja journalismiin yleensäkin.
Työn kuluttavuuden lisäksi koin, että haluan tehdä jotakin sellaista, mikä ilahduttaa ihmisiä, luo toivoa ja auttaa uuteen.
Maailma on täynnä negatiivisia uutisia ja ihmisillä on paha mieli. Monen mielenterveys on koetuksella.
On raskasta kulkea kriisistä toiseen.
Ihmiset tarvitsevat jotakin sellaista, joka luo hyvää mieltä ja saa ajatukset irti negatiivisista asioista.
Monella on taloudellisia huolia, on tarvetta opiskella uutta ja löytää uusia toimeentulon lähteitä. Monet yrittäjät ovat olleet pitkään ahdingossa. Varsin tuttua itsellenikin.
Yhdessä asiassa halusin palata vanhaan: takaisin valmentamaan ja sparraamaan yrittäjiä ja bloggaajia. Sitä olen tehnyt taas parin vuoden ajan.
Onneksi kouluttaminen onnistuu nykyään etänäkin.
Maailmaa voi muuttaa kotisohvaltakin, tietoa voi jakaa liikkumatta mihinkään.
Istun Belgradin kotimme sohvalla ja tajuan yhtäkkiä, etten oikeastaan edes halua matkustaa mihinkään.
Se tuntuu ajatuksenakin rasittavalta. Pakkaaminen, lentokentälle aamuyöllä lähteminen, aikaerorasitus.
Nomadista etäyrittäjäksi siirtyminen sopii tähän hetkeen.
Tässä ja nyt on hyvä.
Muutoksen aika
Palaset loksahtelevat paikoilleen. On aikaa kuulostella mitä haluaisin oikeasti tehdä.
Mikä on tärkeää ja arvojani vastaavaa.
Viime aikojen uutiset ovat vieraannuttaneet minua rakkaasta ammatistani journalismin parissa. Häpeän joidenkin kollegojeni käytöstä. En tunne kuuluvani enää joukkoon.
Minulle journalismi oli keino parantaa maailmaa, keino kertoa epäkohdista, että ihmiset heräisivät auttamaan toisiaan. En tunnista sitä viime aikojen uutisoinnista.
Journalismi on ehkä muuttunut enemmän kuin minä. Ja minun on aika uskaltaa sanoa, että olen entinen journalisti. Median nykyinen toiminta ei vastaa arvojani.
Teen edelleen töitä muutamalle hyvälle asiakkaalleni, mutta en usko, että tulen enää palaamaan täysin vanhan työni pariin.
On helppo sanoa, että olen ex-nomadi, mutta termi entinen journalisti tekee vielä kipeää.
Samalla sen ääneen sanominen tuntuu helpottavalta.
On aika päästää irti vanhasta ja mennä kohti uutta.
Olen sitä yrittänyt aiemminkin ja aina palannut koulutustani vastaaviin töihin.
Sen pariin, mitä olen parhaiten osannut. Ehkä aika on nyt kypsä lopulliselle muutokselle.
Se mitä osaan, ei katoa ammattinimikkeen myötä.
Tietoa voi etsiä ja jakaa kovin monessa eri roolissa. Viis titteleistä ja ammattinimikkeistä.
Kun taas matkustan, teen sen eri roolissa kuin aiemmin. Omassa blogissani minulla on aina vapaus tuoda esiin asioita positiivisista näkökulmista, jakaa tietoa maailmasta ja auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan, lähtökohdista riippumatta.
Oikeus matkustaa
Sota ja energiakriisi. Siihen päälle ilmastonmuutos. Matkustaminen, erityisesti huvin vuoksi reissaaminen tuntuu nyt väärältä. Mikä oikeus minulla on tuhlata energiaa matkustamiseen, kun toisilla ei ole varaa lämmittää kotejaan?
En koe oikeudekseni sanoa, että koska olen muuten minimalisti, ei se haittaa, vaikka vähän lentelisinkin ympäriinsä.
On helppo luopua asioista, jotka eivät ole itselle tärkeitä.
On vielä helpompaa sanoa muille, että lopeta sen tai tämän asian tekeminen, jos se ei ole itselle merkityksellistä.
Itselle rakkaista asioista luopuminen on aina äärimmäisen vaikeaa.
Elämältä katoaa merkitys, jos kaikki tärkeä katoaa.
Mutta jotta se kaikki tärkeä ei katoaisi, meidän jokaisen pitää tehdä muutoksia omassa elämässämme. Se muutos lähtee liikkeelle peiliin katsomalla.
Oikeus olla osa yhteisöä
Siitä lokeroinnista ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, hengenheimolaisten löytämisestä.
Eräänä päivänä törmäsin YouTubessa Belgradissa asuvaan jenkkiin.
Katselin hänen videonsa ja hämmästyin kuinka samankaltainen hänen tarinansa on ja ristennyt meidän polkujemme kanssa.
Hän oli elänyt nomadielämää, viettänyt aikaa Balilla ja Thaimaassa.
Jep, oleskelimme toisiamme tuntematta Balin pienellä saarella ja päädyimme Belgradiin.
Kommentoin Bradin videota kertoen yhteensattumista, siitä kuinka olimme päätyneet Kaakkois-Aasiasta Belgradiin ja ihastuneet kaupunkiin niin, että olemme jämähtäneet tänne koskaan mitään muuttopäätöstä tekemättä.
Mitä vastaakaan Brad: hän tietää varsin hyvin kuka olen, hän on lukenut blogistani ohjeet Serbian oleskeluluvan hankkimiseen ja seuraavana vuonna käyttänyt artikkeliani muistilistanaan siitä mitä dokumentteja luvan uusiminen vaatii.
Päätimme että on aika mennä lounaalle.
Brad kertoo videollaan, kuinka hän muuttui nomadista aidoksi yrittäjäksi Belgradiin tultuaan. Uusi bisnes kukoistaa ja kaupungin ilmapiiri luo yhteenkuuluvuuden tunteen. Täällä on helppo olla ja kokea kuuluvansa joukkoon.
Allekirjoitan.
Belgrad on entisten nomadien ja etäyrittäjien kaupunki. Täältä löytyy meille oma heimo.
Siksi en täältä haluaisi lähteäkään. En välttämättä edes matkoille.
Täällä on myös kissaneitimme Nero, entinen kulkuri myöskin. Silmäterämme tahto kuulua laumaan on niitä kova, että hän haluaisi mukaamme kaupungillekin. Ruokakauppaan Nero seuraakin Ismoa.
Reissumme rajautuvat nyt lähikortteleihin.
En ole enää nomadi, olen ex-nomadi. Olen siirtynyt nomadista etäyrittäjäksi.
Olen ulkosuomalainen ja paljon muuta.
Ilman lokerointia ja lukkoonlyötyjä rooleja.
P.s.
Koen tärkeäksi lisätä tähän vielä tämän kappaleen.
Kirjoitettuani tämän postauksen luonnoksen sain tietää, että ”my Californian dad” Russ on menehtynyt tänään 2.9.
Kalifornian vaihto-oppilasvuoteni “host dad” oli ihminen, joka kannusti minua valokuvaajaksi jo silloin kun Suomessa moista ammattia pidettiin hassutteluna, ei oikeana työnä. Russ opetti kehittämään kuvia ja kohtaamaan sen ihmeen kun kuva ilmestyy paperille.
Samalla kun kirjoitin, että olen valmis luopumaan vanhasta ammatistani, menehtyi ihminen, joka minua siihen kannusti.
Russ oli yksi niistä mainitsemistani ihmisistä, joka pyysi, etten lähtisi työkeikalle Ukrainaan.
Kirjoitin hänet sisään tähän postaukseeni jo ennen kuin tiesin hänen menehtymisestään.
Russ tunsi liian hyvin “lainatyttärensä” ja lähetti heti sodan alettua viestiä, että et kyllä suunnittele yhtään mihinkään Ukrainaan lähtemistä.
Vakuuttelin, etten ole menossa minnekään, mistä ihmeestä (kröhöm) tällainen ajatus olisi voinut edes syntyä?
Sitten hän itse lähti sille pisimmälle mahdolliselle matkalle kohti tuntematonta.
Ehkä tämä oli juuri oikea päivä päästää irti vanhasta.
Yhden aikakauden loppu.
Lepää rauhassa Daddy-O.
Suunnitteletko elämänmuutosta tai unelmoit etätyöstä?
Lue seuraavaksi artikkelini Miten tienata nomadina.
Blogin nykyinen harva ilmestymistahti ei suinkaan johdu reissaamattomuudesta, – listallani on hirmuisesti kirjoittamattomia juttuja – vaan yksinkertaisesti siitä, että olen touhunnut niin innolla näitä uusia työkuviota, ettei aikaa blogien kirjoittamiselle ole liiennyt.
Tässäpä tuli sitten julkaistua kerralla moninaiset ajatukset kuukauden ajalta.
Itse en oikein mitään tuollaista “lokerointia” edes ymmärrä enkä näe sille mitään tarvetta.
Itseni olisi muuten hyvä ymmärtää, että olemme Marikan kanssa varsin onnekkaita siinä mielessä, että pandemia ei käytännössä vaikuttanut meidän töihin mitenkään muuten kuin että erinäinen joustavuus lisääntyi. Monilla ei tietenkään ollut näin. Muutenkin töiden suhteen olemme pitkälti varsin tyytyväisä nykytilaan.
Ei, kokonaista postausta aiheesta en ole kirjoittanut, mutta olen asiasta maininnut useaan otteeseen. Kaikista etinen olen aihetta puinut tässä artikkelissa: https://viaperasperaadastra.com/2021/02/18/henkilokohtainen-paratiisi-eli-diginomadi-kutsumusammattina/
Polemiikki syntyi silloin Facessa, ettemme kelpaa diginomadiksi, koska emme etene tarpeeksi kovaa vauhtia.
Täytyy sanoa, että tiukka diginomadin määritelmä on olemassa vain suomalaisten keskuudessa (🤔 ollaan liian tiukkapipoisia ja halukkaita lokeroida kaiken, vai?), mutta itse kun istuin samassa pöydässä monien eri expattien ja diginomadien kanssa, huomasin, että sen yhteisön sisällä saa olla kukin mitä haluaa. Jotkut diginomadit ovat pysyneet Balilla tai Krabilla vuosia. Toiset ovat siirtyneet paikasta toiseen. Että tämä elämäntapa onnistuu, jokaisen on löydettävä oma tahti. Totesin, että menestyneimmät ja pitkäaikaisimmat diginomadit etenevät maailmalla hyvin hitaasti. Pari-kolme kertaa vuodessa maisema vaihtuu. Se antaa syvällisemmän käsityksen paikasta, jossa oleskelee.
Perheelliselle 90 pv rajaa on turhan vaikeaa. Lapsen on käyttävää koulua jossain, ja Suomesta käsin etäelämä ei onnistu, koska Suomi heittää omista järjestelmistä pihalle 180 pv jälkeen. Sen takia ollaankin kirjoilla vain Virossa ja Maltalla.
Maailmalla trendinä on myös se, että etäyrittäjiä kutsutaan diginomadeiksi.
Ja kiitos jälleen kerran maininnasta!
Kiitos Nadine! Muistelinkin, että olisiko tämä keskustelu lopulta käyty vain Facebookissa.
Olet kyllä niin oikeassa, että tämä lokerointi koskee vain suomalaisia tai siis että siitä keskustellaan vain suomalaisten keskuudessa.
En ole kuullut missään muualla tällaisista rajoista.
Diginomadi on se, joka työskentelee maailmalta läppärin varassa, viis siitä kuinka kauan missäkin aikaa viettää. Kukin määritelköön itse itsensä halutessaan, turha siihen on ulkopuolisten puuttua. Eipä sillä, mulla olisi tonneittain esimerkkejä siitä miksi en ole kuulemma aito minimalisti. Hauskimpiin kuuluvat esimerkiksi se, että mulla on kihlasormus (se ei kyllä mahdu sormeen), en elä alle dollarilla per päivä, enkä asu teltassa. Näistä kommenteista saa kyllä revittyä huumoria, mutta välillä tulee tosissaan mietittyä kuinka paljon viitsii antaa omaa elämäänsä muiden räävittäväksi. Toistaiseksi olen jaksanut tehdä sitä sillä, että tiedän monen ilahtuvan vinkeistä.
Mun on helppoa sanoa olevani etäyrittäjä, yrittäjä kun olen ollut koko tämän vuosituhannen, mutta eiväthän kaikki diginomadit ole yrittäjiä, vaan saattavat työskennellä muilla muodoin. Yhteisenä tekijänä on ainoastaan se, että työ kulkee mukana, missä tahansa kulloinkin ollaan.
Hauskaa on sekin, että taannoin mainitsin yhdessä keskustelussa olevani maahanmuuttaja itsekin. Siitähän se riemu repesi, koska olen kuulemma hyväosainen expat, enkä voi ikinä kutsua itseäni maahanmuuttajaksi. Ehkä näinkin, mutta itse en sellainen miellä olevani, koska en ole missään vauraamman maan työnantajan lähettämänä ja tälläkin hetkellä Belgradissa asuessani tuloni ovat reippaasti alle serbialaisten keskipalkan. Noh, serbialaisesta näkökulmasta olen mamu, silti oman elämäni kustantaen.
Allekirjoitan myös täysin tuon, että on antoisaa olla yhdessä paikassa pidempään ja tutustua paikalliseen kulttuuriin ja elämäntapoihin kunnolla. Puhumattakaan siitä, että pitää huomioida lasten koulunkäynti ja jo sekin, että lapsille on tärkeää rakentaa pitkäkestoisia ystävyyssuhteita.
Silloin kun työreissuni kestivät vain viikoista max muutamaan kuukauteen, kaipasin sitä paikallaan olemista, oikeaa asumista, eikä jonakin heittopussina oloa. Vaikka työni olikin juuri siinä, että piti perehtyä syvällisesti paikalliseen elämään, tapoihin ja kulttuuriin, niin se vaati erittäin intensiivistä opiskelua ja ziljoonan ihmisen tapaamista ja haastattelua.
Nomadina on mahdollisuus elää sitä tavallista, hidasta arkea ja löytää se paikallinen rytmi ihan vain elämällä mukana siinä.
Huh, tästä kommentistani olisi saanut jo kokonaan uuden postauksen!
Niinpä tekisi mieli joskus repäistä ja sanoa ääneen kaiken, mitä ajattelen vaikka juuri tällaisessa postauksessa😂. Hassuinta on se, että ne “diginomadit”, jotka joskus hyökkäsivät minunkin kimppuun ovat nyt kuka mitäkin. Yksi mainostaa keto-kursseja Hesan keskustasta omassa diginomadi-blogissaan, toinen istuu kotonaan koiransa kanssa… Kuka ei omaa tappotahtia oikein kestänyt.
Kiva lukea tarinaasi, töistä ja valinnoistasi. Olet varmasti inspiraation lähde monelle nomadielämästä kiinnostuneelle. Belgrad ei kuulosta lainkaan hassummalta paikalta ja kuinka hauskaa, kun tuttavapiiri vain kasvaa (brad). Ei kai se paikalleen jääminen tapa…voi matkustella muulla ja palata. Ymmärrän toki, että tarkat nomadi määritelmät eivät täyty näin toimiessa, mutta..🤷♀️. Olipa surullinen uutinen, osanottoni host dadin poismenon johdosta.
Kiitos Tiina, kiva kuulla!
Tavoitteenani on sparrata ihmisiä omannäköiseen elämään, juuri siihen, ettei antaisi ulkopuolisten lokeroida itseään, eikä yrittäisi väkisin sopeutua oletettuihin muotteihin.
Hyvin usein ne oletukset ovat omassa päässä, noudatetaan normeja, joiden uskotaan olevan yleispäteviä.
Itse en tuosta lokeroinnista perusta, ennemminkin kummastelen sen “tarpeellisuutta”. Tärkeintä siinä kai on se, että tuntee itse itsensä, tietää mitä tekee ja mihin tuntee kuuluvansa.
Belgrad on kyllä mainio kaupunki asua, mutta täytyy tunnustaa, että ystäväpiirimme on varsin paikallista, vasta näin vuosien jälkeen alamme tutustua muihin ulkkareihin. Olen pitänyt aina tärkeänä sujahtaa juurikin paikalliseen elämään ja se on tietyllä tavalla aiheuttanut sen, että olen jättäytynyt expat-piirien ulkopuolelle.
Kiitos vielä suruvalittteluista, tiesin Russin sairaudesta, mutta toivoa piti olla. Suruviesti pääsi siksi yllättämään <3