Matka Matkaan ja pikapysähdys Pristinassa

Seisomme Durresia halkovan tien varressa reppujemme kanssa. Nukuttaa. Kello on viisi aamulla ja uni olisi vielä maittanut. Pian kohdalle jarruttaa auto ja kuski viittoilee meitä kyytiin. 

Vilkaisemme Ismon kanssa toisiamme kulmakarvoja kohottaen, mutta kun tuo ventovieras mies tietää meidän olevan matkalla Pristinan kautta Skopjeen, hyppäämme autoon. 
Katsotaan mitä tapahtuu.

Olemme jumittaneet Balkanin-kierroksemme jokaisessa kohteessa suunniteltua pidempään.
Etelämmäksi Ohrid-järvelle menemisestä olemme jo luopuneet. 
Työt jo odottavat, emmekä ehdi matkustaa maitse Suomeen asti. 
Olemme varanneet lennon Sofiasta Helsinkiin, eikä sen lähtöön ollut enää kuin päiviä.

Tarkoituksenamme on matkustaa Durresista Skopjeen yöbussilla, mutta toisin kuin aikataulu väittää, sellaista ei lähdekään. Eikä muutakaan suoraa yhteyttä ennen seuraavaa iltaa.

Lipunmyyntitoimisto kuitenkin reitittää meidät seuraavan aamun vuorolla Pristinan kautta Skopjeen ja tarjoaa yösijan toimiston yläkerrasta. Myyjä kehottaa meitä olemaan aamulla viideltä tien varressa.
Jäämme siihen uskoon, että bussi pysähtyy toimiston edessä.

Emme olleet uskossamme vahvoja, koska albanian ja italian sekoituksella annetusta ohjeistuksesta olimme ymmärtäneet ne oleellisimmat asiat. 
Eli lähinnä sen milloin pitää olla missäkin.

Siispä seisomme toimiston edessä tien varressa kuin tatit hyvissä ajoin, ettemme jää kyydistä ja päädymme kenen lie kotteron kyytiin pohtimaan minne olemme matkalla.

Olemme huojentuneita kun auto kaartaa linja-autoaseman eteen ja kuskimme huitoo kohti edessämme olevaa bussia sanoen jotakin odottamisesta. Tämä bussi on sittenkin olemassa ja jopa lähdössä pian.

Henkilökuntaan kuuluva mies viittoo meidät valitsemaan ensimmäisenä parhaat paikat autosta.
Kuskimme hyppää ratin taakse ja starttaa auton. Kyllä, sama kuski, joka on tuonut meidät asemalle. Asia alkaa selvitä. Sitä ne kaikki illalla lipunmyyntitoimistosta soitetut puhelut tiesivät. Miksipä laittaa meidät ottamaan taksi asemalle kukonlaulun aikaan, kun töihin ajava bussikuski voisi yhtä hyvin poimia meidät matkalta kyytiin.

Kaikkien reissuvuosien jälkeen olen aina yhtä ihastunut siitä vieraanvaraisuudesta, jota matkaajille osoitetaan lähes kaikkialla maailmassa, ja samaan aikaan myös kiusaantunut etuoikeutetusta asemasta. 
Mutta niin se vain menee. Parhaiten reissuista jääkin mieleen ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys.

Matkaan Matkaan!

Pristinassa on luvassa vain puolen tunnin vaihto, joten kaupunki jäisi tällä kertaa näkemättä. Laitan kuitenkin viestin Mikille, jonka kanssa olen ystävystynyt muutamaa vuotta aiemmin työmatkalla Kosovossa. Josko hän ehtisi tavata meidät pikaisesti asemalla.

Kurvailemme upeissa vuoristomaisemissa, enkä korkeanpaikankammoisena totisesti toivoisi kuskin ajavan yhtään lujempaa, mutta kello käy armotta.
Tajuamme, että matkaa on jäljellä aivan liikaa aikaan verrattuna, jotta ehtisimme pitää kahvitaukoa Pristinassa. 
Hyvä jos ehdimme saada kiinni jatkoyhteytemme. 

Yritän viestiä ystävälleni, mutta verkko on vuoristossa olematon. 
Lopulta ajokkimme kaartaa Pristinan bussiaseman laituriin niin, että meillä on vielä aikaa ehtiä Skopjen bussiin. 
Mutta Mikiä ei näy, ei kuulu.

Seisomme laiturilla vielä viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. Lopulta nousemme reppuinemme bussiin. Tuijotan ikkunasta ulos pettyneenä. 
Moottori on jo käynnissä kun näen tutut kasvot väkijoukossa. 
Miki juoksee tuulispäänä tukka hulmuten kohti bussiamme perässään poikansa.
Ryntään saman tien takaisin laiturille. 

Kiljumme ja halaamme ja puhumme tuhat sanaa minuutissa. 
Kun nousen takaisin bussiin, muut matkustajat hymyilevät. Niin tekee myös kuljettaja, joka katsoo taustapeilin kautta, sulkee auton ovet ja peruuttaa laiturista.
Matka kohti Pohjois-Makedoniaa on alkanut.

Saavumme Skopjeen iltapäivällä, mutta vielä ei ole aika jäädä pääkaupunkiin. 
Seuraavat patikointimaastot jo odottavat, joten hyppäämme asemalla suoraan taksiin ja jatkamme vielä 18 kilometriä keskustasta kohti lounasta.
Matka Matkaan on päivän viimeinen etappimme. (Matka muuten tarkoittaa makedoniaksi kohtua.)

Päivän kuski numero kolme ei ole käynyt Matka-kanjonissa aiemmin, vaikka se onkin varsin suosittu päivämatkakohde Skopjen kävijöiden keskuudessa. Hän pysähtelee pikkuteiden varsilla kyselemään neuvoja paikallisilta. Useimmat saapuvat tänne omalla autolla.

Perillä kuljettaja jättää meidät täydelle parkkipaikalle, josta lähdemme kävelemään kohti ennalta varaamaamme hotellia. 
Kanjonin vartta kävellessämme meitä alkaa hiukan epäilyttää, onko paikka mikään aito patikointikohde ensinkään.
Ohittelemme vaelluskamppeissamme korkokengissä sipsuttavia kiinalaisneitoja ja lukemattomia muita selvästi vähän lyhyempää kävelyä suunnittelevia lomalaisia.

Hotelli on mukava, mutta se ei vaikuta varsinaisesti miltään patikoitsijoiden base campilta, vaikka se sellaisena itseään mainostaa. Edessä olevien kahden ravintolan terassit ovat täynnä väkeä ihailemassa maisemia oluttuoppiensa äärellä. 
Maisemat ovatkin upeat.

Päivä on jo pitkällä, eikä maastoon enää ehdi. Aikainen herätys ja pitkä matka painaa silmäluomia.
Istahdamme siis mekin terassille nauttimaan illallista.
Patikoinnin aika on vasta huomenna.