En lentänyt yli vuoteen! Se on jo melkoinen saavutus ihmiseltä, joka on lentänyt pahimmillaan 50 lentoa vuodessa.
Eikä lentämätöntä vuotta ole tälle vuosituhannelle aiemmin osunutkaan.
Puolitoista vuotta sitten kävin Suomessa ja kohti Suomea suuntautui matkani myös toissa viikolla.
Ismo ei lentänyt vieläkään, vaan jäi kotiin Neron kaveriksi.
Jotenkin totuin jo reissaamattomuuteen ja kun kuitenkin ollaan edelleen tällä 6,5 vuotta kestäneellä matkalla, en ole edes kaivannut enää maiseman vaihtamista.
Rehellisesti sanottuna ajatus Suomeen lentämisestä ja lentämisestä ylipäänsä tuntui tosi rasittavalta.
Juna olisi ollut ihan jees.
Mutta lentäminen.
Mennä kentälle pari tuntia ennen lentoa, kukonlaulun aikaan, kulkea läpi kaikenmaailman turvatarkastukset ja muut säädöt. Yök.
Ja sitten kun pääsin sinne kentälle ja olin hoitanut ne pakolliset rutiinit, tunsin yhtäkkiä olevani kotona.
Lentokentät olivat vanhassa elämässäni olohuoneitani. Mikseivät olisi olleetkin, kun vietin niillä enemmän aikaa kuin kotona, kuten ystäväni usein muistuttivat.
Kotoisa olo jatkui koko matkan, kaikki tuntui niin tutulta.
Nyt tuntuu vähän siltä, että tätä reissutahtia tarvisi taas tiivistää.
Anteeksi ilmakehä, mutta kyllä vaan tuntui niin ihanalta lentää!
Paluu vanhaan mukavaan lentämiseen uudella teknologialla?
Belgradin kentällä on uudet turvatarkastuslaitteet, samanlaiset kuin Helsingissä.
Ei tarvitse kuin heittää kassi hihnalle ja poimia se toisesta päästä ulos. Mitään ei tarvitse ottaa pois laukusta, eikä laukkua tarvitse avata.
Edes puolen litran vesipullo laukun sisällä ei aiheuttanut lisätarkastusta.
Jospa tämän uuden teknologian myötä palaisimme hitusen kohti mennyttä aikaa, jolloin hammastahnatuubeja ei tarvinut pakata minigrip-pusseihin ja esitellä turvatarkastajille.
Aikaa, jolloin lentäminen oli vielä mutkatonta ja mukavaa.
Välilaskulla Istanbulissa turvatarkastus on melkoista häslinkiä ja perinteistä vesipullojen tyhjentämistä, kenkien riisumista ja laukun tyhjentämistä.
Kenttä on uusi, mutta tekniikka vanhaa.
Jonojen sujuvuutta edistetään lähinnä huutamalla.
Tyypillisesti välilasku Istanbulissa menee juoksuksi, eikä vähiten siksi, että jostakin syystä siellä jatkolento tuntuu lähtevän aina tismalleen toisesta päästä terminaalia kuin mihin olet laskeutunut.
Aikoinaan olemme onnistuneet pääsemään Istanbulissa jopa portin turvatarkastuksesta läpi ja istuskelemaan rauhassa boordausta portilla odotellen, kunnes henkilökunta on havainnut, ettemme olekaan matkalla Roomaan vaan Helsinkiin ja tullut kertomaan portin vaihtumisesta.
Turkish delight.
Nykyään turvatarkastusta ei tehdä enää porteilla, vaan kaikille yhteisillä linjastoilla, joita on useita. Muutamalla vierekkäisellä turvatarkastusalueella kaistoja on yhteensä ehkä muutama kymmenen, joista nyt avoinna oli arviolta neljäsosa ja se näkyi jonojen pituudessa.
Odotusaika oli silti maltillinen.
Vanhasta muistista olin jättänyt vaelluskenkien nyörit valmiiksi auki, jotta sain potkaistua ne jaloista sekunnissa ja siirrettyä muovikaukaloon. Sille turvatarkastaja väläytti leveän hymyn.
Istanbulin uusi kenttä on varsin selkeä ja käytävät leveitä. Välimatkat edelleen melko pitkiä.
Varsinkin jos oma jatkolento ei satu lähtemään samasta siivestä kuin edellinen lento.
Sain maistaa vanhan Istanbulin kentän meininkiä: Saapumis- ja lähtöportit osuivat aivan eri puolille kenttää.
Kiireessä juoksu kentän päästä päähän, saapuen hiki virraten portille viisi minuuttia ennen boordausta, ainoastaan kuullakseni portin vaihtuneen.
Entistä ripeämpää juoksua kohti uutta porttia. Ja perillä tieto, että lento on myöhässä puolisen tuntia.
Paras reitti kohti Suomea kulkee etelän kautta pohjoiseen
Kahdeksan tuntia kotoa lähdön jälkeen olen jälleen Belgradin yllä. Järjettömältähän se tuntuu lentää ensin etelään ja sitten taas pohjoiseen.
Mutta parempaakaan reititystä ei ole.
Ehdimme nauttia Air Serbian suorista lennoista Belgradin ja Helsingin välillä vajaan vuoden verran, kunnes pandemia pisti reitin tauolle. Eikä sitä ole palautettu, vaikka Air Serbia on kasvattanut kalustoaan voimakkaasti ja tänäkin keväänä avataan uusia reittejä pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.
Ei Istabulin kautta lentäminen sentään ainoa vaihtoehto ole. Usein olemme matkanneet Suomeen lentämällä Wienin kautta Tallinnaan ja tulleet sieltä loppumatkan laivalla. Suorin reitti on Saksan kautta Lufthansalla ja sitäkin olemme suosineet.
Hintaeroa näillä reitityksillä ei juurikaan ole. Joskin Turkish Airlines on yleensä hiukan muita edullisempi, jos tarvitsee ruumaan laitettavan matkalaukun.
Onneksi päädyin nyt valitsemaan Turkish Airlinesin, sillä juurikin lentopäivänäni Lufthansa perui valtavan määrän lentojaan tietojärjestelmäongelmien vuoksi.
Tuoreimman tiedon mukaan yhtiö peruu tältä vuodelta jopa kymmeniä tuhansia lentoja, joten en aio omia reissujani heidän varaansa laskea.
Turkishia olen vältellyt viime vuosina lähinnä poliittisista syistä, mutta yhtiö itsessään on oikeinkin mainio. Voisin lentää sillä pelkästään lentokoneruokien vuoksi.
Paperille printatut menut kolmine vaihtoehtoineen ovat mennyttä, mutta edelleen ruoka on laadukasta ja sitä on riittävästi.
Näillä lennoilla ei tarvitse nakertaa kuivaa sämpylää, vaan lämpimän pääruoan lisäksi on alku- ja jälkiruoka, myös se sämpylä ja ruokajuomat. Siis ilman eri maksua myös karvalakkiluokassa.
Lyhyemmällä välillä tarjoillaan aamiainen tai iltapala, joka sekin sisältää sämpylän lisäksi lihaisan salaatin ja kakunpalan juomineen.
Onpahan siinä syömisessä ajankulua kun katselee kotikaupunkinsa maisemia toistamiseen samana päivänä. Leffa ja pari BBC:n matkadokkariakin tuli katseltua.
Lentäenkin tämä reissu sujui blogin slow food & slow travel -meiningillä.
On kiitotien vieressä pimeää ja lunta
Auringon jo laskeutuessa laskeutui myös Turkish Airlinesin lento Helsinkiin.
Kiitoradan vieressä lumi valaisi pimenevää alkuiltaa. Ainakin jos tilanteeseen yritti suhtautua hieman romantisoiden.
Helmikuu ei ole varsinaisesti lempiajankohtani Suomen visiitille. Onneksi olin varautunut makuupussitoppatakilla.
Alkuun Helsinki International – tai mikä HEL tuo Helsinki-Vantaan kenttä nykyään onkaan – vaikuttaa tutulta, mutta laukun noudettuani – tällä kerralla en poikkeuksellisesti ollut liikkeellä pelkillä käsimatkatavaroilla – lähden reippaasti tuttuun suuntaan vain todetakseni kävelleeni umpikujaan.
Uloskäynti onkin vaihtanut paikkaa.
No mutta, tullin jälkeenhän ulko-ovet ovat heti siinä takana.
Paitsi etteivät olekaan.
Löysin kyllä nopeasti Alepan ja hain karjalanpiirakat aamiaiseksi. Pääsin samalla kunnon suomalaisena torjumaan ruokahävikkiä punalaputetuilla tuotteilla!
Hain vielä Ärrältä SIM-kortin puhelimeen.
Sen jälkeen olin valmis matkaan Tampereelle.
Mitä nyt pyörin vielä hetken aulassa ennen kuin oivalsin, että bussit lähtevät ihan Alepan kulman takaa, aivan terminaalin edestä.
Sinne vain pakkaseen odottelemaan kyytiä Tampereelle.
Miksi lensin Suomeen juuri nyt?
Vuosi sitten tammikuussa ostimme pienen sijoitusasunnon Tampereelta.
Sittemmin meitä alkoi kutkutella ajatus asua siinä itse jonkin aikaa, kun kerrankin olisi mahdollisuus ihan uuteen asuntoon.
Pitkästä aikaa ylipäänsä elämään omassa kodissa, omien tavaroiden keskellä.
Erityisesti vähien tavaroiden kanssa, eikä vuokranantajien runsaan omaisuuden keskellä.
Nyt se asunto on vihdoin valmistumassa, kolmentoista kuukauden odotuksen jälkeen.
Lensin Suomeen tekemään muuttotarkastuksen ja pian me jo suuntaamme sinne pidemmäksikin aikaa.
Meistä siis tulee jälleen tavallisia matkustajia, jotka lähtevät reissuun omasta kodista – ja palaavat sinne reissun jälkeen.
Eiköhän tämän kuuden kuukauden reissun venyminen kuudeksi ja puoleksi vuodeksi riitä muutenkin tältä erää?
Miten matkustustapamme muutos näkyy blogimme lukijoille?
Tulemme antamaan entistä enemmän vinkkejä matkustamiseen pois Suomesta ja Suomeen.
Eli kirjoitamme kohteista alkaen siitä miten sinne pääsee Suomesta, sekä tarjoilemme aiempaa enemmän juttuja kotimaan kohteista, erityisesti Tampereelta ja tietenkin tamperelaisesta ruuasta ja ravintolatarjonnasta.
Keväällä matkustan vielä Serbian ja Suomen väliä muuttokuormaamme kuljettaen – siinä syy miksi en nyt lennä pelkillä käsimatkatavaroilla.
Pääsen siis tekemään poikkeuksen tässäkin ja kertomaan miten ruumatavaroiden kuljetus sujuu ja tulevatko laukut perille ajoissa.
Vinkki:
Turkish Airlines sallii jopa 30 kg ruumatavaraa ilman eri maksua ja päälle kahdeksan kiloa käsimatkatavaraa.
Minulla oli nyt kaksi käsimatkatavarakokoista laukkua, joihin sain mahdutettua yhteensä jopa 24 kiloa tavaraa, lähinnä kirjoja ja joitakin talvivaatteita.
Laitoin molemmat ruumaan kevyemmän välilaskun vuoksi. Istanbulin kentän tuntien se on ja oli järkevä ratkaisu.
Laukut tulivat hyvin perille yhtiönkin hoitamina.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin hiukan jopa toivoin kenttähenkilökunnan lakon alkamista ja sen myötä laukkujen toimittamista kentältä suoraan kotiin ilman että olisi tarvinut kiskoa niitä itse lumihangessa.
P.s. Jos sinulla on toiveita mistä aiheista haluaisit meidän kirjoittavan Tampereelta, kerro kommenteissa!
Yhteistöitä taas voi ehdottaa suoraan yhteydenottolomakkeen kautta.
Luin kiinnostuneena kokemuksiasi muutoksista lentokentillä. Meillekin on tullut useita välivuosia lentämisessä, emmekä aiemminkaan lennelleet kuin kerran, korkeintaan kaksi vuodessa, jos sitäkään. Vantaalla kävimme viime kesänä useitakin kertoja noutamassa tai saattamassa jotakuta, ja silloin jo odotustiloissa ja parkkipaikkojen sijainnissa näkyi valtava muutos. Nuo turvatarkastusmuutokset ovat jänniä. Ehkäpä kaikki vähitellen sujuvoituu vielä laajemminkin. Tervetuloa Suomeen, Tampere on hyvä, meillekin hyvin tuttu, koska se on Juhan lapsuuden ja nuoruuden kaupunki. Odotan kirjoituksiasi siitä, miten Tampere muuttuu. Nyt siellä on raitiotie, keskustaan rakennetaan valtavasti ja kaikkea muutakin tapahtuu. Aila
Helsingin on kyllä muuttunut valtavasti viime vuosina! Kiitos paljon, juttuja tulee kyllä, minähän olen myös Tampereelta kotoisin.
Olen itse melkoinen ilmailunörtti, eli rakastan lentomatkailua koko sydämestäni. Pidän lentokenttien tunnelmasta, lentokoneista ja maisemien tiirailusta yläilmoista käsin – vaikka tiedostan mainiosti, että lentäminen on nykyään syntiä. Melkoinen saavutus tuo vuosi ilman lennon lentoa siis, kuulostaa omaan korvaan aika mahdottomaltakin. Pitäisi kai kuitenkin kokeilla…
Mä kans tykkään lentää ja nautin siitä tunteesta kun voi vain olla ja tuijottaa pilviä. Mullahan oli lapsuuden ja nuoruuden haaveenakin tulla hävittäjälentäjäksi, mutta sitten tajusin, että valokuvaajana näen oikeasti enemmän maailmaa.
Mutta kummasti sitä vain onnistui olemaan yli vuoden lentämättä. Toisaalta meillä oli myös tiedossa, että tullaan lähtemään Serbiasta, niin ihan mielellään pysyy nyt näillä kulmilla.
Oi samaistun niin näihin lentokenttä fiiliksiin! Meillä kun oli kans lähes 2-vuoden tauko lentämisestä ja sinä aikana ollaan matkustettu vain omien aikataulujen mukaan autolla. Kun tultiin lentokentälle, niin turhautti niin paljon kaikki se jonottaminen ja odottaminen. Joka paikkaan piti jonottaa, laukkutiskille, turvatarkastukseen, passintarkastukseen, lentokoneeseen, lentokoneesta pois, odottaa laukkuja, odottaa bussia ja paluumatkalla jonot ei varsin nopeasti edes edenneet. Todettiin, kuinka helppoa onkin matkustaa omalla autolla, ei tarvi mihinkään jonotella tai mitään odottaa. Silti siinä tosiaan on kuitenkin sitä kutkuttavaa tunnetta, joka täälläkin heräsi henkiin, tunne jonka oli melkein kokonaan jo unohtanut. Oi, maailma kuinka onkaan ollut ikävä! Tervetuloa suomeen! 🙂
Kiitos Elina! Joo, just tuo jonotus, yök! Mutta sitten just se lähtemisen tunne, hei maailma, täältä tullaan taas!
Ilmeisesti tauko lentämisessä saa tosiaan havainnoimaan kokemusta aika lailla toisin kuin mitä vaikka me normaalista vaikka n. 10 lentoa käsittävällä muutaman viikon kiertomatkalla 🙂
Kun Suomeen asetutte, niin yritetään tavata jossain vaiheessa – tulette Espooseen kylään tai Maailmanmatkaajien kokoukseen joskus!
Kyllä! Jotenkin silloin kun se oli rutiinia, sitä vain kulki kenttien läpi sen kummemmin miettimättä. Tosin oon tykännyt aina itse siitä lentämisestä. Se on jotenkin rauhoittavaa kun saa vain olla. Usein vain istun ja katselen ikkunasta.
Ehdottomasti meidän pitää nähdä livenä kun sinne kunnolla asetumme!
Ymmärrän niin hyvin tuon lentokenttiin ja lentämiseen liittyvän tunteen: toisaalta se on reissun pakollinen paha ja ärsyttävä osuus, mutta toisaalta turvatarkastuksesta päästyä lentokentällä ollessa on aivan omanlaisensa fiilis. 🙂
Tervetuloa Suomeen! ❤ Mahtavaa päästä lukemaan mm. teidän minikodista.
Se just, kun asiat on hoidettu tulee se kutkuttava lähtemisen fiilis ja samalla tosi rentoutunut olo. Tykkään lentämisessäkin siitä, että se on suunnilleen ainoa paikka missä saa vain olla.
Kiitos ❤️ Minimaattoriin tulee sit juttua!
Tervetuloa Suomeen. Pitkä reissu teillä on ollutkin ja sitä on ollut ihan mahtava seurata.
Kiitos Mare <3 Onhan tämä puolen vuoden reissu päässyt vähän venähtämään, mutta kiva kuulla että on ollut kiinnostavaa seurattavaa! Jatkossa sitten taas vähän erityylisiä juttuja :)
Pidän lentokentistä silloin kun kaikki sujuu mukavasti. Muuten inhoan sitä kiirettä ja jonottamista ja mitä näitä on. Pisteet tuolle turvatarkastukselle Helsingissäkin missä mitään ei enää pussiteta ja esitellä. Tamperetta on niin kehuttu viimeisen päälle ruoan, kulttuurin ja milloin minkäkin vuoksi, että mielelläni kuulisin näistä uusista tuulista. Omasta visiitistä on tovi ja varmasti paljon tapahtunut sen jälkeen.
Sepä se, ne jonotukset ja kiirehäsläykset saisi jäädä väliin, muuten lentokentät ja lentäminen ovat mukavia. Tuo uusi turva on kyllä tosi paljon sujuvoittava!
Tampere kehittyy kyllä huimaa vauhtia ja itse tietenkin suosittelen sitä ruokamatkailukohteena. Ravintolatarjontaa on runsaasti ja laadukastakin ruokaa saa tavallisen ihmisen kukkarolla. Näistä ainakin tulen kirjoittamaan lisää ja edellisellä Suomen reissulla kirjoitinkin Tamperradasta, joka on jopa Pohjoismaiden paras Pintxofestari!
Esim. täältä löytyy: https://pleasebeseatedfortakeoff.com/31-makupalaa-tamperradaa/
Itselläni oli kyllä monta lenttämätöntä vuotta. Ensimmäiset 12 vuotta elämästäni lensin ainakin kerran vuodessa. Sitten tuli lama, eikä tullut matkustettua lainkaan kun yliopistolle ja kotiin, tai, noh, paljon tuli koluttua kotinurkkia, hieno seutuhan se on.
Sitten pääsin saamaan kaikki ilo irti avautuneesta maailmasta, mutta vastoinkäymisiä riitti vielä tielläni. Sairastelun vuodet meni kotona tiiviisti istuen, koronan aikana ei päässyt juuri mihinkään, puhumattakaan lentämisestä. Nyt vasta alamme palaamaan normaaliin rytmiin.
Minä kun uskoin jo, että olen ainoa, jolla on Istanbulin kentällä ongelmia. Jouksukenttä se oli omassakin tapauksessa. Vaihtoaikaa oli 2h ja edellinen lento oli 1.5h myöhässä. Sitten vielä se sisäinen turvatarkastus, josta onneksi minut päästettiin läpi (tai siis olen rynnännyt sen läpi huutaen kun palosireeni) ja kun oli jatkolennon lähtöportilla, sain tietää, että sekin lento on 45 min myöhässä. Kuntoiluksi meni.
Musta tuntuu, että Serbia Air ei palauttanut lentojaan Suomeen, koska Suomi ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä kohde. Ei sinne lennetä. Virolaiset ja venäläiset turistit tulevat busseilla ja laivoilla, mutta muuten Suomi ei houkuttele ketään sinne. Ehkä juuri ja juuri muutama japanilainen fani ja kiinalainen seikkailija eksyy Muumilaaksoon. Jotain asialle pitää tehdä, näin periaatteessa.
Mullakin oli nuorena vuosia, ettei ollut varaa lentää, se oli just sitä laman aikaa. Meillä kävi nyt pandemian jälkeen niin, että aloimme tottua paikallaan olemiseen ja kun samalla onnistuimme kehittelemään jonkin verran töitä, joita voi tehdä matkustamatta, niin sitä oli jotenkin helppo muuttua mukavuudenhaluiseksi ja pysyä paikoillaan.
Haa, mahtavaa kuulla, ettemme ole ainoita, jotka aina juoksevat Istanbulin kenttää ristiin rastiin kieli vyön alla! Ja just tuosta samasta on kokemusta: portin vaihdon myötä hirveällä juoksulla ja turvatarkastus ei meinaa päästää läpi. Yritämme siinä hokea, että voisimmeko ohittaa kun meillä on jo viimeinen kuulutus päällä. Tyyppi pyytää hitaasti liput katsottavaksi, maleksii näyttötaululle ja palaa juosten ja huutaa: – Teillä on kiire, portti sulkeutuu, juoskaa, menkää äkkiä! No ai jaa…
Air Serbian ekana vuonna Belgrad-Helsinki -lennot oli aina niin täynnä, ettei onnistuttu lentämään noilla kuin kerran menopaluun. Meillä oli myös iso ryhmä tulossa tänne opastettavaksemme, mutta niin vain jäivät lennot lentämättä. Mutta onhan se selvää että esim. Italian ja Espanjan reiteille on huomattavasti isompi kysyntä, kuin myös USAn kohteisiin, joissa asuu paljon serbejä.
Itselläni taisi olla vuoden paussi vuonna 2021, todennäköisesti ainoa laatuaan aikuisiällä. Itse en varsinaisesti koskaan ole tykännyt lentämisestä enkä pidä vieläkään, en myöskään lentokentistä. Mutta se on oikeastaan ainoa tapa päästä moniin upeisiin kohteisiin, joista sitten taas todella nautin. Turkishista olen samaa mieltä, miellyttävä yhtiö kyllä.
Ja tosiaan, iso muutos tulossa!
Luulen että monella meistä hevitravellereista se eka pitkä paussi tuli tässä pandemian aikana, vaikka osa onnistui matkustamaan tauotta tämänkin ajan. Mulle lentäminen on jopa rentouttavaa, mutta inhoan sitä turvatarkastussählinkiä ja jonottamista.
Juuh, kyllä tässä totuttelua on!