Kipsijalkaisten tanssijoiden ja kitsch-patsaiden kaupunki Skopje

Nišissä vietetyn viikonlopun jälkeen jatkamme matkaa Makedonian Skopjeen.
Tai nykyäänhän se on jo Pohjois-Makedonia.

Takanamme neljän tunnin bussimatkalla istuu 75-vuotias makedonialaisherra katsellen meitä uteliaana.
Puolimatkan jälkeen hän ei enää malta mieltään, vaan kysyy mistä olemme kotoisin ja kaivaa meille eväslaukustaan vohvelikeksit.

*Sisältää kaupallisen yhteistyön Booking.comin kanssa

Loppumatka kuluukin rupatellessa hänen kanssaan.
Juttelu on hieman haasteellista, koska serbiantaitomme on edelleen alkeistasolla ja herra tietysti puhui makedoniaa, mikä onneksi muistuttaa riittävässä määrin serbiaa.
Ymmärretyiksi tulemme ja saamme keskusteltua niin hänen perheestään, kuin politiikastakin.

Raja-asemalla seisomme hetken hiljaa passintarkastuksessa, todeten kauhuksemme, ettemme saaneet passeihimme sen enempää Serbian lähtöleimaa kuin Pohjois-Makedonian saapumisleimaakaan.

Tarvitsemme leimat Serbian viranomaisia varten, koska meillä ei ole vielä mahdollisuutta saada pysyvää oleskelulupaa, vaan joudumme poistumaan viranomaisten ohjeiden mukaisesti maasta aina kolmen kuukauden välein.
Oleskelulupamme on umpeutumassa seuraavana päivänä ja sen vuoksi olimme yhdistäneet Skopjessa käynnin Nišin reissuun.

Paluusta on kuitenkin turha murehtia sillä hetkellä, olemmehan vasta menomatkalla Skopjeen.
Niinpä jatkamme matkaamme mukavan ukon kanssa jutellen.
Hän kertoo olleensa Serbiassa tapaamassa siellä asuvia poikiaan.
Mies tokaisee lähteneensä kotoaan Makedoniasta, mutta palaavansa nyt Pohjois-Makedoniaan. – Perhanan kreikkalaiset!
Bussin kaartaessa ensimmäiseen kaupunkiin rajan toisella puolella herra viittaa kädellään ulos ikkunasta tokaisten:
– Tämä on Kumanovo. Vai pitäisikö sanoa Pohjois-Kumanovo!

Saavumme Skopjen majapaikkaamme seitsemän aikoihin illalla.
Olemme varanneet saman asuntohotellin huoneen kuin vajaat kolme vuotta sitten Balkanin-kierroksellamme.

Nytpä tiesimme miten avaimien nouto tapahtui ja mistä!
Kas kun edellisellä kerralla olimme harhailleet etsimässä asuntoa pitkin kyliä sateessa ja katujen tulviessa.
Meidät Skopjen lähistöllä sijaitsevasta patikointikohteesta tuonut taksikin oli joutunut jättämään meidät keskustan ulkopuolelle poliisien blokattua kadut mellakoiden vuoksi.

Kej eli quay eli laituri, mutta miten pitkältä pätkältä löytää sen oikean kohteen

Pyörittyämme aikamme varaussivustolla mainitussa osoitteessa sijaitsevan kerrostalon rappukäytävässä, menemme kysymään neuvoa alakerran kioskista.
Tuolloin emme vielä osanneet balkanilaisia kieliä, eikä kauppias muuta kuin äidinkieltään.
Saimme avuksemme kioskille asioimaan tulleen paikallisen balettitanssijan.
Hän sekä soitti asunnon omistajalle että lähti viemään meitä oikeaan paikkaan huolimatta työtapaturman vuoksi paketoidusta jalastaan.
Balkanilaisten ystävällisyys!

Ilmeni, että *Anja Apartmentsissa homma toimii siten, että menet tietyssä osoitteessa olevaan ravintolaan, josta soitetaan majoittajalle.
Samalla osoitteella joenrannassa vaan on useampikin ravintola.
Emmekä me tienneet mikä niistä oli oikea.
Onneksi ballerina jo tiesi tässä vaiheessa minne mennä, joten homma hoitui sutjakkaasti ja me jäimme pitelemään sadetta ja odottelemaan avaimien tuojaa ravintola Soul Kitchenin katoksen alle.

Siinä seistessämme näimme tuskastuneen näköisen, likomärän, reppuselkäisen pariskunnan ohittavan meidät jo toistamiseen.
Huudahdin heille kysyvästi, että ettehän vain etsi *Anja apartmentsia.
Pariskunta pysähtyi tuijottamaan meitä kuin olisimme taivaasta pudonneita enkeleitä tai muuten vain outoja tapauksia.
Kyllä, samalla asialla.
Odotimme yhdessä.

Saimme pienen huoneemme ja painelimme saman tien illalliselle Soul Kitcheniin, josta olimme kontaktoineet asunnon omistajaa.
Pljeskavicat masussa riittivät meille sillä kerralla Skopjen riennoksi.
Olimme jatkamassa matkaa jo seuraavana aamuna kohti Sofiaa.
Päätimme palata jonakin päivänä tutustumaan kaupunkiin paremmin, etenkin sen kuuluisaan vanhaan basaarialueeseen.

Paluu tuttuihin kohteisiin

Olemme melkein voitonriemuisia kun palaamme Skopjeen ja osaamme marssia suoraa tietä, kirjaimellisesti, asemalta majapaikkaamme.

Astumme reippaasti sisään Soul Kitcheniin ja ilmoitamme määrätietoisesti kirjautuvamme Apartments Anjaan.

Tarjoilija lähtee soittamaan omistajalle ja pyytää meitä istumaan odottamaan.
Toinen tarjoilija tulee kysymään haluaisimmeko tilata jotakin.
Vastaamme, että ei kiitos, me vain odotamme asunnon omistajaa.
Hän kohottaa vähän kulmiaan hämmästyneen näköisenä ja poistuu.

Illallisaika on alkamassa ja me odotamme juuri siinä pöydässä, missä kesällä 2016 olimme illastaneet.
Kyllähän tämä paluu pitää uusia istumalla samassa pöydässä!
Tavoitamme toisen tarjoilijan ja kerromme hänelle, että haluaisimme varata pöydän ihan tuohon puolen tunnin päähän.
Sopii.
Varattu-kyltistä huolimatta.
(Balkanillakin on yleistä laittaa pöytiin varauskyltti, ettei ihmiset tupsahtaisi pöytiin ilman ohjausta. Olisi varsin ikävää jos pariskunta veisi isot pöydät hetkeä ennen ison seurueen saapumista).

Saamme huoneen, viemme laukut, maksamme, ja palaamme melkein kolmen vuoden takaiseen pöytäämme.
Ennestään tutut paikat ovat välillä mukavia, etenkin kun elämä on ollut viimeisen vuosikymmenen verran jatkuvaa paikan vaihtamista ja uusien asioiden alituista selvittelyä.
Juuri nyt kaipaamme rutiineja, joitakin tuttuja kuvioita.
Uutuudet ei aina jaksa viehättää.

Saatan usein tilata tutussa ravintolassa saman suosikkiruokani, listaa katsomatta.
Vielä tutummissa antaa tarjoilijan tuoda ”jotain mistä tykkään”.
Mutta tällä kerralla emme syö pljeskavicaa, sitä saamme tarpeeksi Serbiassakin.

Halpa majoitus ja vähän halpa fiilis

Edellisen Skopjen-käyntimme jälkeen olen aloittanut kaupallisen yhteistyön Booking.comin kanssa. Varatessasi majoituksen linkkini kautta, saatan saada siitä pienen provision.
Huoneen hinta on kuitenkin sinulle tismalleen sama kuin muutenkin.
Valitsen ja maksan yöpymiseni itse, eikä majapaikka tiedä majoittuessani, että arvioin heidän palvelunsa.

Koska meillä on nyt enemmän aikaa kuin viime kerralla, eikä heti kiirettä nukkumaan, käymme illallisen jälkeen vielä jälkiruokajuomilla samalla joenvarsikadulla sijaitsevassa baarissa Casa Cubanassa.

Pistäydymme myös tutulla kioskilla. Sama nainen sitä edelleen pitää, mutta emme kertoneet olevamme kolmen vuoden välein käyviä kantiksia.

Pohdimme lähtisimmekö jo seuraavan päivän yöjunalla takaisin kotiimme Belgradiin.
Päätämme viipyä kaksi yötä ja ihmetellä kaupunkia rauhassa.

*Anjan huoneet ovat todella perustasoisia, mutta niistä löytyy oma kylpyhuone, sekä hyvin toimiva wifi ja jopa jääkaappi.
Viimeiseksi mainitulle tosin ei ole varsinaisesti käyttöä ilman keittotilaa, mutta kesähelteillä joku saattanee nauttia juomien viilennysmahdollisuudesta.
Tämänkertaisessa huoneessamme on jopa parveke, edellisellä kerralla ovi suoraan kauppakeskuksen takapihalle.

Ainoa miinus on vessanpytyn varsin hidas vesisäiliön täyttyminen.
Vesihanaa ei saa käännettyä isommalle, joten veto onnistuu tunnin-parin välein.
Eipä tämä iso ongelma ole, ellei reissussa ole vatsatautista porukkaa.
Varsinkin kun sijainti on paras mahdollinen ja hinta tänä ajankohtana 12 euroa yöltä.

Hinta luonnollisesti vaihtelee jonkin verran sesongin mukaan.
Huonetyyppikin vaikuttaa: Jokinäkymällä hinta olisi ollut huikeat 14 euroa.
Me säästimme tuonkin erotuksen, koska kuvittelimme yöpyvämme vain yhden yön verran, eikä maisemista olisi ollut mitään iloa pimeällä.
Eipä me muutenkaan vietetä erityisesti aikaa majapaikoissa, silloin kun olemme vain lyhyillä reissuilla.

Seuraavana päivänä lähdemme viimein tutustumaan basaarialueeseen, joka osoittautuu meille pettymykseksi.
En tullut edes ottaneeksi yhtään kuvaa sieltä.

Olimme mielikuvitelleet turkkilaishenkisiä maustepuoteja, kahviloita ja istuskelua mukavissa perinneravintoloissa.
Basaarissa on kuitenkin lähinnä moderneja vaatekauppoja ja pikaruokaravintoloita.
Minimalisteina shoppailu ei meitä kiinnosta ja ulkona syödessämme suosimme mieluiten pieniä tunnelmallisia ravintoloita.
Kiertelemme silti illan hämärtyessä basaarin kujat ristiin rastiin.
Kauppojen sulkeutumisen jälkeen kun on helpompi aistia menneen ajan tunnelmia.

Paluu sillan ja rajan taa

Palaamme vain muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan keskusaukion – ja majapaikkamme – tuntumaan etsimään illallispaikkaa, josta saisi perinteisempää makedonialaisruokaa.
Yllättäen sellaista tarjosi italialaiseksi itseään mainostava ravintola.

Seuraavana aamuna heräämme molemmat flunssaisina.
Tarkoituksenamme oli palata Belgradiin sillä päivän ainoalla junalla, joka lähtee Skopjesta kello 22.19.
Yöjuna kun on mainio tapa taittaa pitkään kestävä matka, mutta istuessamme jälleen tutussa ravintolassa aamiaisella vilunväreisinä, päätämme kuitenkin ottaa jo iltapäiväbussin kotiin.

Bussinkin lähtöön on vielä muutama tunti, joten teemme rauhallisen kävelylenkin vanhan kivisillan ympäristössä ihmettelemässä alueelle pykättyjen suurten monumentaalisten patsaiden määrää.
Kitsch-patsaiden kaupunki Skopje, todellakin.
Patsaat olivat jääneet mieleen jo aiemmalta visiitiltä kaupungin silmiinpistävänä ominaispiirteenä.
Jugoslavian ajan mahtipontisuutta, samaan aikaan toisaalta viehättäviä, mutta vähän hupaisaakin kitschiä.

Patsaat ovat itseasiassa varsin tuoreita, eivätkä erityisesti edes paikallisten mieleen.
Tai ehkä vähiten heidän.
Viis tyyliseikoista, mutta massiiviset ja oletettavasti varsin kalliit, veronmaksajien rahoilla rakennetut patsaat luovat väkisinkin melkoisen kontrastin niiden ja tavallisten asumusten välille.
Vanha kivisilta on kuitenkin kaunis, kuten tavallaan ne patsaatkin.

Pieni tihkusade ja flunssa saa kaipaamaan sisätiloihin, joten käymme vielä uudelleen Casa Cubanassa nauttimassa juomat ennen lähtöä.
Ismo ottaa oluen, minä punaviinin, kuten yleensäkin baarissa käydessämme.

Sitten onkin aika hilautua kohti asemaa ja aloittaa kahdeksan tunnin kotimatka.
Tällä bussimatkalla ei pidetä taukoja, joten vedenjuontia on syytä välttää.
Luotamme lähtiessämme parin tunnin välein pidettäviin taukoihin, kuten tulomatkalla oli tehty.
Turhaan siis.
Onneksi Nišissä on pikainen auton vaihto ja vessa laitureiden vieressä.

Ennen sitä ylitämme taas rajan. Pohjoismakedonialainen rajavartija tarkastaa passin ja on jo ojentamassa sitä takaisin.
Serbian viranomaiset mielessäni hymyilen hänelle ja pyydän kauniisti josko voisi saada muistoksi leiman.
Onnistuuhan se.
Back-up plan checked.
Vähän matkan päässä serbirajavartija lyö leiman pyytämättäkin.
Saamme taas pysyä kotona muutaman kuukauden.

Kun kotona pääsen taas netin äärelle, puhelimeen kilahtaa viesti Booking.comilta.
siinä kerrotaan ohjeet Skopjen asuntoon pääsemiseen: ”Sisäänkirjautuminen suoritetaan Casa Cubana -baarissa, mistä saat avaimet…”