Itä-Serbian roadtrip on luolamiesten touhua

Kuumien vesien kallioluolasto, hylätty kaivosluola ja taas pari luolaluostaria. Niistä on Itä-Serbian roadtrip koottu.
Luolat näyttelevät näemmä tälläkin päiväreissulla merkittävää osaa.
Nyt mennään kahdeksan pysähdyksen taktiikalla.

Palatessamme edelliseltä päivämatkaltamme Länsi-Serbiasta Toma pohtii jo seuraavan reissun kohdetta.
Esitän kainon ehdotuksen Itä-Serbian roadtripistä. 
Ystävämme muistuttaa maan itäosien teiden olevan huomattavasti heikommassa kunnossa kuin muualla Serbiassa.
Vaikka kilometrejä ei kertyisi kovin montaa sataa, aikaa kuluisi ja merkittävä osa päivästä menisi ajaessa nähtävyyksien katselun sijaan. 

Totta, olisi varmastikin järkevämpää ajella minne tahansa muualle.
Totean, ettei meille oikeasti olisi mitään väliä, kohde kuin kohde, kaikki uusi kiinnostaa.
Siksipä tuleekin yllärinä, kun muutaman päivän päästä Toma viestii kysyen haluaisimmeko lähteä seuraavaksi Itä-Serbian roadtripille!

Yhden päivän Itä-Serbian roadtrip

Itä-Serbian roadtrip vaatii vähän enemmän aikaa ja viitseliäisyyttä kuin ajeleminen muualla maassa.Vuoristoseuduille lähtiessä kannattaa myös varautua vähän tehokkaammalla autolla ja jos ihan takamaille lähtee, niin luonnollisesti nelivedostakaan ei ole haittaa.
Tiet eivät tosiaan ole ihan parhaassa kunnossa ja etenkin kevättulvat pätkivät teitä usein.

Vuokra-auton kunto kannattaa tsekata ennen sen vastaanottamista, kuten tietysti muulloinkin, mutta auton tai vaikka renkaan hajotessa jonnekin metsäpolulle jääminen ilman vararengasta ei ehkä ole mukavin matkakokemus.

Suositeltavinta olisi yöpyä matkan varrella, ihan jo ehtiäkseen viettämään aikaa patikoidessa tai vaikkapa kalastellen.
Päivämatkakin Belgradista kuitenkin onnistuu, kuten todistamme.

Haasteena vain on myös se, että kaikkien kohteiden löytäminen ei ole aivan yksinkertaista, joten matka-aika saattaa venähtää eksymisenkin vuoksi. 
Kaikilla tieosuuksilla ei tule vastaan autoja pitkiin aikoihin ja kylissä neuvoa kysyvän on hyvä osata serbiaa. 
Kunnon kartta on myös syytä olla matkassa. Ota mukaan myös vesipullo ja hyvät kengät.

Reissun 8 pit stoppia

• Kamenovo
• Blagoveštenjen kallioluostari
• Gornjakin luostari
• Krupajsko vrelo
• Valja fundata
• Majdenpak
• Jasikovo
• Golubac

Tämän jutun kaikki kohteet ovat pääsymaksuttomia.

Hunajainen Kamenovo

Heinäkuu on vaihtunut elokuuksi ja jälleen kerran Toma, Ivana ja Hyundai odottavat kotiporttimme edessä. Patikointia ja luostareita on tiedossa tälläkin reissulla. 

Moottoritie A1:lle eli E-75:lle siis ja nokka kohti itää.
Moottoritien kääntyessä kohti etelää me vaihdamme kantatie 33:lle vielä vähän idemmäksi ja vasta sieltä kohti etelää VT 161:aa pitkin.

Kulinaristiporukkamme jarruttaa pikaisesti Kamenevossa.
Tämä kylä on tunnettu laadukkaasta niittyhunajastaan. Toisin sanoen täällä päin Serbiaa on vielä puhtaita villiniittyjä yrtteineen.
Siispä ostoksille.
Toma tietää mikä on paras tila saada varmasti aitoa, sokeritonta hunajaa.
Purkit kyytiin ja katsastamaan vielä mehiläispatsas. 
Sitten taas etiäpäin. 

Ajelemme pysähtymättä söpöltä vaikuttavan Petrovaćin läpi. Jos paikka kuulostaa tutulta aiemmista blogiteksteistäni, niin kyse ei suinkaan ole jooga- ja patikointikohteestamme, Montenegron Petrovać na Morusta eli ”Petrovaćista meren rannalla”, vaan Petrovać na Mlavista, ”Petrovać Mlavan luona”.
Samannimisiä kyliä ja kaupunkeja riittää Balkanilla, siksi nimessä on usein sijaintiin viittaava pääte. Nyt siis pysyttelemme Mlava-joen vaikutusalueella Serbian sisämaassa ja erityisesti maan itäisillä alueilla, sekä Tonavan rantamilla. 

Blagoveštenjen kallioluostari

Seuraava pysähdyspaikkamme on Blagoveštenjen luostari, kallioon kaiverrettu ja rakennettu, mutta sittemmin kuulemma epäkäytännöllisenä hylätty luostari. 

Varmaan joo on epäkäytännöllistä asua kallionkoloissa, mutta oikeasti miettikää, koti luolassa, vähänkö mahtavaa!

En ollut tajunnut olevani luolaihminen. Hmmmph…? 
Yhtäkkiä huomaan kirjoittavani teille innoissani milloin mistäkin luolaluostarista. 
Saamanne pitää, taas tulee lisää.

(Ai niin, täytyypä muistaa kirjoittaa myös eräästä jääluolasta, johon liukastelimme taannoin.
Täällä Serbiassa sekin.)

Niin, siitä luolamiesten touhusta: Vuorilla asuva metsästäjä-keräilijä sopisi kyllä, mutta että synkät ja ryömittävän ahtaat luolat, ei kiitos. 
Ehkä se ero onkin tuossa vuoreen maltillisesti kaivertamisessa, ei niinkään innostuksesta joihinkin kostean kylmiin koloihin.

Joskus teini-ikäisenä kävin perheeni kanssa jossain Kanarian saarilla ”luolaihmisten” kodeissa.
Se oli sellainen turreille järkätty juttu, tiedättehän: Mennään pällistelemään luolassa asuvan mummon kotia tyyliin, katsokaa, tuossa se nukkuu ihan oikeassa sängyssä, ooh, sillä on telkkarikin!

Minimalistiminä oli silti jo silloin autuaan innoisssaan. Kuinka ihanaa olisikin asua kallioon kaiverretusta pienessä pesässä, jossa olisi vain kaikki mitä tarvitsee, eikä yhtään enempää. 
Omassani ei olisi sitä telkkariakaan. Ei sitä ole nykyisessä kaupunkiasunnossammekaan.
Sitäpaitsi se mummon luola oli valkoiseksi kalkittu ja valoisa.
Oviaukolta näki koko maailman. Tai ainakin sen edessä siintävän laakson ja meren sen takana. 

Mutta se Blagoveštenjen luostari. Se on tyhjillään, kun näemmä munkit eivät pidä mahdollisuutta asua luolassa yhtä isona munkkina kuin minä. 
Pällistellä saa rauhassa, mutta ei sortumisuhkaisen luostarin sisällekään kannata ehkä yrittää. Ihastele läheltä, mutta himpun sivummalta. 

Etäiseksi ovat jääneet myös luostarin taustat. Lukuisista tutkimuksista huolimatta sen arvoitus ei ole selvinnyt. Kuka luostarin rakensi ja miksi juuri tänne, sitä ei tiedetä.

Mysteeristä huolimatta, ja myös sen vuoksi, Blagoveštenjen luostari on Itä-Serbian nähtävyyksien ehdoton helmi. 
Vaikka olisit vain läpiajomatkalla Serbiassa, pysähdy silti tänne edes muutaman minuutin jaloittelulle. Ei tämän katsomiseen kauempaa kulukaan, mutta vauhdilla ohi ajava menettää paljon. 

Gornjakin luostari

Ajelemme tutustumaan seuraavaan luostariin, Gornjakiin, jonka voisi kääntää hyvin vapaasti ”vuoriseksi”. (Gora = vuori, gornji = ylempi, kuten yläkaupunki.)
Tämäkin luostari on vuorten ympäröimä, vaikkei ihan kiveen hakattu olekaan. 

Tännekö ne munkit sitten muuttivat Blagoveštenjen luostarin hylättyään? 
Se on vielä vähemmän kiveen hakattua.
Kuten Blagoveštenje, myös Gornjakin luostari on peräisin 1300-luvulta. 

Toki voihan se olla, että munkit totesivat ensimmäisen asumuksensa kelvottomaksi välittömästi ja päättivät pykätä uuden heti samalla vuosisadalla, eikä jättää tuota perillisten, hetkinen, siis seuraajien tehtäväksi.
Eihän kukaan nykyäänkään lämpene ajatuksesta, että jollain tulevalla sukupolvella vuokrakämpän lämpöpatterit toimivat, joten kituutetaan tässä nyt sitten vaan lopun elämää.
Ai niin, nykyään tämä on nunnaluostari. 

Gornjakin luostarin nykyiset rakennukset ovat pääosin 1700-1800 -luvuilta varhaisempien tuhouduttua tulipaloissa ja erinäköisissä kahakoissa. 
Nämäkin kärsivät molemmista maailmansodista, mutta ovat sittemmin kunnostettuja.
Täälläkin voi ihailla 1800-luvun puolivälin freskoja, kuten monissa aiemmissa jutuissa mainitsemissani luostarikirkoissa. 

Tällä kerralla emme sytytä kyntttilöitä, mutta ostamme kannatuksen vuoksi ja muistoksi pari postikorttia. 
Kirkon vierestä lähtee portaat ylös pikkiriikkiseeen kappeliin. 
Se on kuin onkin kaivettu kallioon!

Luostarissa olisi tarjolla myös majoitusta, mutta me jatkamme matkaamme vieläkin idemmäksi. 
Kävellessämme takaisin parkkipaikalle ylitämme vielä Gornjakin rotkossa virtaavan Mlava-joen, joka kulkee myös luostarialueen läpi. 
Gornjak on siis paitsi luostarin, niin myös laaksoalueen ja siellä puhaltavan tuulen nimi.

Krupajsko vrelon kuuma luolalähde

Jo edellisellä viikolla Länsi-Serbian reissullamme olimme äimistelleet kuinka muutaman tunnin ajomatkalla tuntuu siltä kuin vaihtaisimme maata, eikä vain maata, vaan myös maanosasta toiseen.

Krupajsko vrelon vesien äärelle saapuessamme tulee taas hämmentävä fiilis Kaakkois-Aasiaan palaamisesta. Niin turkoosia vesi täällä on. Ympäröivän metsän kasvusto kaartuu lähteen ylle veteen kurkotellen.

Homoljen vuoristoalueelta löytyvä Krupajn lähde on kummallinen luonnonoikku.
Kuuma vesi pulppuaa syvältä maan uumenista pintaan 26-asteisena.

Seuraamme kallion reunamaa, yli kala-altaiden, kohti veden alkulähdettä. Päädymme osittain veden peitossa olevan kallioluolan suuaukolle.
Sieltä vesi virtaa kaiken kansan ihailtavaksi pieneen lampeen lukuisissa turkoosin eri sävyissä.

Nyt odotatte milloin pulahdan. En pulahda.

Luolien verkosto on niin mittava, etteivät kokeneetkaan sukeltajat ole päässeet perehtymään sen kaikkiin salaisuuksiin. 
Yritystä kuitenkin riittää, kenties siksi, että tarujen mukaan jossakin vuoren kätköissä olisi mittava kulta-aarre. Kenties jopa itse vuori olisi nielaissut aarteen. 
Legendan mukaan sitä vartioi itse vedenhenki Tartor, jota paikalliset kutsuvat myös ”Vanhaksi mieheksi”.

Sukeltajat ovat päässeet 123 metrin syvyyteen asti ja kertoneet perillä olevan mustan kuilun. Mihin se johtaa, sitä ei tiedetä.
Paikalliset kuitenkin välttelevät veteen menemistä, jottei vanha ukko nappaa. 

Me nappaamme vain pikaiset kahvit lähteen vierellä olevan ravintolan terassilla ja lähdemme ajelemaan kohti seuraavaa kohdetta. 
Alamme olla jo iltapäivän puolella ja ajomatkaa on vielä paljon edessä.

Valja fundatan kanjoni

Luontoretkeily jatkuu. Ajelemme etsimään Valja fundatan kanjonia. 
Majdanpekin jättimäisen kuparikaivoksen takamailla on kuulemma valtava luola, entinen kaivostunneli.
Sen läpi kävelemällä pääsisi kanjoniin, joka johtaa maisemaltaaan vieläkin yllättävämpään paikkaan.

Tomaa on naurattanut kaikilla reissuillamme ihmettelymme siitä, kuinka Serbiasta löytyy kaiken maailman maisemat. Niinpä hän haluaa esitellä meille vielä yhden erikoisuuden; hiekkadyynit.

Jätämme auton parkkiin pikkukylän keskelle. 
Kyläläinen mies lähestyy huitoen. Mietimme jo hetken haluaako hän hätistää meidät kokonaan pois.
Mitä vielä. Hän kertoo tiellä kaahattavan siihen malliin, että meidän olisi syytä parkkeerata vähän kauemmaksi mutkasta, jottei kukaan törmäisi Toman autoon.

Dobro, hyvä, asia selvä. Samalla kysäisemme reittiä kanjonille. Tulvat ovat aiheuttaneet hiukan ongelmia, siksi perille ei pääsisikään ajaen. Lähdemme kävelemään ohjeiden mukaisesti maalaistietä. 
Pian vastaan tuleekin joki, keskellä tietä. Sen yli on onneksi rakennettu tilapäinen puusilta, jota pitkin pääsemme ylittämään virran jalkaisin. 
Poimimme jälleen puista pieniä luumuja haukkapaloiksi ja taaplaamme tietä eteenpäin.
Seuraamme ohjeiden mukaisesti jokea. Siis aivan oikeasti jokea, ei sellaiseksi muuttunutta tietä. Normaalisti joen rantaa kulkisi autotiekin, nyt se on pelkkää savivelliä.

Kaivos löytyy, mutta tämä ei ehkä ole etsimämme luola. Se ei myöskään vaikuta siltä, että sisään kannattaisi lähteä harhailemaan. Valtava se kyllä on.
Päätämme unohtaa hiekkadyynien etsimiset tältä reissulta ja jatkaa matkaamme. Palaamme autolle jälleen mudassa liukastellen. 
Matkalla näemme vanhan miehen kalassa toisella puolella jokea, yksin keskellä metsää. 
Hänellä on maski naamallaan. 

Huutelemme vielä häneltä ohjeita ja kyllä se oikeakin luola olisi jossakin sillä suunnalla, missä kävimme. Emme kuitenkaan yritä uudelleen. Vanhus neuvoo meitä nousemaan joen rannasta pellolle, siellä olisi kuivempaa.

Majdanpekin kaivos

Saavumme autolla Majdanpekin kuparikaivoksen toiselle puolelle. Avolouhos on niin järkyttävän suuri, että pyydän Tomaa pysäyttämään auton päästäkseni ihmettelemään ja kuvaamaan. 

Reunalla seistessä mittakaavat vääristyvät niin, että huimaa. Yritän hahmottaa kaivoksen kokoa siinä oikein onnistumatta. Lopulta tajuan, että reunamilla eteenpäin ryömivät, hädin tuskin erottuvat muurahaiset ovat maansiirtokoneita. 

Jasikovon vesiputous

Krupajn lähteellä ja Valja fundatan luolalla käymiset ovat pikaisia piipahduksia, jotka eivät vaadi sen kummempaa urheilua. 
Koronavuoden liikkumattomuuden jälkeen kroppa janoaisi pidempääkin maastoretkeilyä.

Päätämme piipahtaa vielä Jasikovon kylässä vesiputouksella. Iltapäivä alkaa olla jo pitkällä ja nälkäinen Ivana on ensin sitä mieltä, että hän jää odottamaan autoon.
Saamme sittenkin houkuteltua hänet mukaamme. Toma lupaa, että matka on lyhyt. Ivana tivaa pituutta ja Toma sanoo, että noin kuusisataa metriä. Hyvä on, toteaa nainen.

Kun olemme kävelleet jo hyvän tovin, Ivana kysyy kuinkas pitkä se matka oikein olikaan..? Hän alkaa epäillä tulleensa huijatuksi.
Ohitamme juuri kyltin, joka osoittaa tarpomista olevan jäljellä vielä 1,8 kilometriä. Mietin viitsinkö näyttää sitä.

Polku on jälleen kurainen ja tuskastunut ystävämme huudahtaa: ”Oh, there is mud, because why not!”.
Mutta edellisen reissun mutakylvystä viisastuneena Ivanalla on tällä kerralla jalassaan mustat lenkkarit. Eipä sillä, että ne valkoiset enää edellisen patikoinnin jäljiltä uutuuttaan hohkaisikaan.

Minulle stoppi tulee aivan loppumetreillä. Maastossa käveleminen on ihanaa, mutta erittäin liukas jyrkänne pysäyttää korkeanpaikankammoisen kuin seinään. Pudotus ei olisi montaa metriä, mutta jalat eivät tottele kun kapea polku viettää reunaa kohti.
Jään keräämään rohkeutta ja annan muiden edetä putoukselle. Hetken seisoskeltuani hiivin varovasti perässä.

Putous on hieno nytkin, mutta keväällä lumien sulaessa vuorilta se olisi taatusti upea!
Toma kertoo putouksen takana sijaitsevan luolan. But of course!
Jotkut kuulemma sukeltavat putouksen läpi vaeltamaan luolaan asti.

Kotimatkalle grillin kautta

Ilta alkaa jo hämärtää ja meidän on aika lähteä paluumatkalle Belgradiin. Suunnittelemamme lounas on jäänyt väliin ja olemmekin päättäneet vaihtaa sen illalliseksi kotimatkan varrella. 

Nuuskin savun tuoksua. Olenko vain jo niin nälkäinen, että kuvittelen, vai haistanko jossakin sytyteltävän illallisgrillejä?
Toma valistaa tämän olevan perinteistä grillihiilenpolttajien aluetta.

Täältä siis tulevat ne lukemattomissa serbialaisissa ravintoloissa perinteiseen tapaan valmistettaviin ruokiin tarvittavat grillihiilet!
Työ on tarkkaa. Matalaa tulta pidetään yhtäjaksoisesti yllä parin viikon ajan. Se ei saa päästä sammumaan missään vaiheessa.

Me käännämme nokkamme kohti Tonavaa, jonka vartta seuraisimme lopun matkaa, vielä muutamiin valtatien tunneleihin sukeltaen.
Jarrutamme ensin tauolle. Pysähdymme vähän Golubacin linnoituksen jälkeen ja istahdamme Kafana Zlatna Ribicaan eli ravintola Kultaiseen kalaan.

Koska olemme pyörineet päivän Mlava-joen viinialueella, esitämme toiveen paikallisesta viinistä. Ruuaksi tilaamme luonnollisesti grillattua kalaa. 
Jaamme leivän, kalan ja viinin.