Irkutsk – jälleennäkemisiä passin ja vanhan ystävän kanssa

Irkutsk on monille matkalaisille portti Baikal-järvelle. Angara-joen varrelle kasvanut kaupunki on itsessäänkin persoonallinen vanhoine keskustan puutalokortteleineen, toreineen, sekä hyvine ravintoloineen ja baareineen.
Meille Irkutsk oli myös jälleennäkemisiä vanhan ystävän, sekä hukatun passin kanssa.

Silta hostelliin yli leveän virran

Astumme matkallamme kolmatta kertaa Siperian-junasta asemalle Moskovasta lähdön jälkeen.
On aamupäivä syyskuun lopulla 2017.
Olemme saapuneet Krasnojarskista 850 kilometriä kaakkoon, Etelä-Siperian Irkutskiin.

Baikal-järven rantaan on noin 70 kilometriä, Mongolian rajalle etelään satakunta. Moskovaan on matkaa yli viisi tuhatta kilometriä, eli olemme puolivälissä matkalla Vladivostokiin.

Lähdemme raahustamaan pikku reppujemme kanssa sillan yli keskustan puolelle. Tarpomista riittää, sillä Angara-joki allamme on 580 metriä leveä. Se kuljettaa Baikalin vesimassoja 1800 kilometrin päähän kohti yhtä Siperian mahtavimmista joista, Jeniseitä, ja sen kautta aina Jäämereen asti.

Määränpäämme on Baikaler-hostelli, josta tulee Irkutskin-tukikohtamme. Baikalerin omistaa Tanjan ystävä Jack (Jevgeni) Sheremetoff, joka on luvannut meille ilmaisen majoituksen!
Ei Baikalerin hintataso muutenkaan päätä huimaa, petipaikka siististä dormista irtoaa kahdeksalla eurolla. Tyrkytämme maksua, mutta Jack kehottaa meitä oleskelemaan niin pitkään kuin haluamme, luonnollisesti ilmaiseksi.

Hostelli sijaitsee suunnilleen samassa kohdassa, jossa Irkut-joki yhtyy Angaraan, muttei kuitenkaan aivan rannassa. Se löytyy pienen etsimisen jälkeen, mutta ovikellon soittoomme ei vastata. Pihalle kerääntyy muitakin Siperian syksyn koleudesta sisään kaipaavia.

Yksi odottajista soittaa ovessa olevaan puhelinnumeroon ja arvoitus selviää. Respa on joutunut lähtemään asiakkaan kanssa poliisiasemalle hoitamaan jotain kiireellistä, joskaan ei onneksi erityisen vakavaa ongelmaa. Pian hän kuulemma tulisi ja näin myös tapahtuu. Saamme kerrossängyn mukavan makuusalin laidalta.

Siperian-matkamme kohokohdaksi olemme suunnitelleet käyntiä Baikalilla.
Aiomme viivähtää Irkutskissa, Olhonin saarella ja Baikalin rannalla sijaitsevassa Listvjankassa yhteensä noin viikon verran kuukauden matkastamme.

Koska Irkutsk on Baikalin portti, on majapaikoista helppo varata matkoja maailman syvimmälle järvelle eri matkanjärjestäjien kautta. Jackin firma Baikaler on matkanjärjestäjistä yksi, joten mikä onkaan kätevämpää, kuin varata reissu Jackin yrityksen toteuttamana hänen omistamastaan hostellista. Valitsemme kolmen yön retken puolihoidolla ja bussikyyteineen Baikalin suurimmalle saarelle Olhonille.

Karkotetut kohottivat Irkutskin kukoistukseen

Ehdimme kuitenkin tutustua hieman myös Irkutskiin. Asetuttuamme hostelliin lähdemme vaeltelemaan keskustan katuja ja ihailemaan sen puuarkkitehtuuria.

Vuoden 1812 dekabristikapinasta lähtien tänne karkoitettiin sadan vuoden ajan tsaarinvallan vastustajia aatelisista bolshevikkeihin. Hyvin monet karkotetuista kuuluivat älymystöön. Niinpä vuonna 1661 Venäjän vallan etuvartiolinnakkeeksi perustettuun syrjäiseen kaupunkiin alkoi nousta karkotettujen asumuksikseen rakennuttamia koristeellisia puutaloja, näyttäviä kirkkoja ja erilaisia kulttuurilaitoksia.
Kulttuurielämä ja seuraelämä ylipäätään oli vilkasta ja Irkutskia alettiin kutsua Siperian Pariisiksi.

Vaikka ilmaston lämpeneminen on muuttanut Etelä-Siperian Irkutskin ilmaston subarktisesta mannerilmastoksi, Pariisin lämpötiloista ollaan kesäkauden ulkopuolella kaukana. Niinpä alamme pikku hiljaa etsiä ravintolaa, jossa voisi lämmitellä tukevien siperialaisruokien tai vastaavien äärellä.

Melkoisen vaeltelun jälkeen valinta osuu Gril-Bar Antrekoteen, joka sijaitsee ulica Karla Marksalla eli Karl Marxin kadulla, sen ja Mongolian vallankumoussankarin mukaan nimetyn ulica Sukhe-Batarin risteyksessä.

Kapitalistista viiniä sosialismin ytimessä

Kuten sosialismin historiaa huokuvista katujen nimistä voinee päätellä, olemme ydinkeskustassa.
Karla Marksa on yksi pääkaduista ja sen varrelta löytyy myös täällä päin tuiki tärkeä Leninin patsas. Ultrakapitalistisella Venäjällä ei suotta haluta hävittää kapitalismin kriitikon ja porvariston hävittäjän muistoja. Tuovathan ne mieleen vanhemman väen ja myös valtion nykyjohdon haikaileman neuvostosysteemin. Stalinin patsaita ei ihan vielä ole kehdattu pystyttää uudelleen.

Antrekot osoittautuu sen verran hyväksi valinnaksi, että syömme siellä toistekin, emme tosin entrecotea kummallakaan kerralla. Illallinen kahdelle viineineen maksaa euroissa reilut kaksikymppiä, ruoka on varsin hyvää ja palvelukin pelaa.

Mielenkiintoista on, että vaikka Venäjälle on asetettu pakotteita Krimin valtauksen takia jo kaksi vuotta aikaisemmin, listalta löytyy espanjalaista punaviiniä hintaan 9 €/pullo.
Ehkäpä ravintola tai maahantuoja on vain osannut varautua hyvin ja hankkinut kunnon varastot…

Matkallamme törmäämme usein myös venäläiseen punaviiniin. Ihmettelemme, mistä lähtien nyky-Venäjästä on tullut viinintuottajamaa. No ei tietenkään mistään lähtien. Etikettiä kun tarkastelee, paljastuu tuotantoalueeksi Krim.

Illallisen jälkeen käymme vielä Harat’s pub-ketjun baarissa (Ulitsa Sedova 2). Valitsemamme paikka on kotoisa, muutenkin kuin seinällä roikkuvan Finlandia Vodka -mainoksen takia ja paikalliset heittäytyvät mielellään juttusille. Livebändikin soittaa hyvin.

Kadonneen passin metsästys

Seuraavana päivänä olemme lähdössä kaupungille, kun alan tunnustella rutiininomaisesti takkini povitaskuja. Lompakko on, kännykkä on, passi… ei ole!

Paniikki iskee. Passin hukkaaminen täällä viiden tuhannen kilometrin päässä Moskovasta ja Suomen suurlähetystöstä olisi kohtalokasta. Juniin, saati lentokoneeseen, ei pääse ilman henkilötodistusta, eli meidän ulkomaalaisten tapauksessa passia.

Tanjan siis pitäisi matkustaa Moskovaan ja takaisin hakemaan minulle väliaikainen passi, jos hän sellaisen ilman läsnäoloani edes saisi. Ja aika viisumeissamme alkaa käydä vähiin.
Siispä passinetsintäoperaatio käyntiin. Kun sitä ei löydy dormipunkastani, lähdemme etsimään eilisillan paikoista.
Antrekotista vedämme vesiperän. Ei ole kenenkään passia löytynyt, valittelee henkilökunta. Tai onhan se sinänsä ihan hyvä asia.

Ainoaksi toivoksi jää siis eilisillan baari. Sydämeni pamppailee, kun lähestymme sitä. Polvia heikottaa.
Entä jos passia ei ole sielläkään? Mitä me sitten teemme?

Lähestymme baaria, jonka edessä on asiakkaita tupakalla.
Vedän syvään henkeä ja valmistaudun astumaan sisään kuulemaan kohtaloni. Silloin tupakoitsijoiden joukosta kuuluu ääni:
– Meillä taitaa olla jotakin sinulle kuuluvaa.

Puhuja on baarin tarjoilija, joka on savukkeella niin ikään.
Passi oli löytynyt lattialta tuolini vierestä. Se oli tipahtanut povitaskustani ja tavoistani poiketen en kokeillut taskujani baarista lähtiessämme.
Tanja hyppää kiitollisuudesta tarjoilijan kaulaan. Itse tyydyn kättelemään ja kiittelemään vuolaasti.
– Älkää suotta kantako passia mukananne. Venäjällä se ei ole pakollista, tarjoilija muistuttaa.

Osoitamme kiitollisuutemme myös jäämällä baariin juomille. Kotiin lähtiessämme olen visu siitä, että passi on mukana.

Välttäkää Moskovaa – kyllä kiitos

Toisena iltana näemme Jackin, minä ensimmäistä kertaa, Tanja lähes kahdentoista vuoden tauon jälkeen.
Venäläiset nimet ovat ulkomaalaisille usein vaikeita. Jevgenin lempinimi Jack onkin hänen opastamansa pohjoisamerikkalaisen kuvausryhmän antama, sittemmin pysyväksi jäänyt. Tanja taitaa olla ainoa joka kutsuu miestä hänen ristimänimellään.
Jevgeni oli Tanjan kämppis Beirutissa 2005-2006, ja nyt on aika lunastaa Libanonissa annettu lupaus käydä vierailulla hänen hostellissaan.

Tapaamme päivällisen merkeissä. Jackilla on mukanaan myös pieni poikansa Leo, jonka olemme noutaneet yhdessä päiväkodista.
Aika kuluu rattoisasti kuulumisia vaihdellen. Kerromme ongelmistamme Moskovassa ja Jackilla on neuvo.
– Välttäkää Moskovaa kun olette Venäjällä, niin kaikki menee hyvin, hän hymähtää.

Olimme ajatelleet tarjota aterian Jackille ja hänen jälkikasvulleen kiitokseksi majoituksesta, mutta käykin toisin päin.
Jack maksaa muitta mutkitta meidänkin osuutemme. Venäläinen vieraanvaraisuus ei todellakaan ole vain myytti, kuten olemme matkamme aikana jo huomanneet, ja tulemme huomaamaan.

Hyvin nukutun yön jälkeen hyppäämme pikkubussin kyytiin ja suuntaamme kolmensadan maantiekilometrin päähän Olhonille, jossa vierähtää muutama kylmä, mutta hieno ja mieleenpainuva päivä.

Baikalin portilta Baikalin rantaan Listvjankaan

Palatessamme Irkutskiin emme etsiydy takaisin hostelliin, vaan hyppäämme jälleen pikkubussin kyytiin, tällä kertaa reittivuoroon. Jatkamme matkaa takaisin Baikalin rannalle Listvjankan kylään.

Astumme bussista kylän keskustassa, mutta emme jää tuijottamaan järveä, jota olemme katselleet jo edelliset pari päivää lähes taukoamatta. Alamme tarpoa majapaikkaamme, Jackin täällä omistamaan hostelli Belkaan eli Oravaan.

Parin tuhannen asukkaan taajama sijaitsee Angara-joen alkupäässä 70 kilometriä Irkutskista ja on melko suosittu turistikohde.
Angara on 626 kilometriä pitkän ja lähes 34 000 neliökilometrin laajuisen Baikal-järven ainoa laskujoki.

Listvjankasta, tai tarkemmin sanottuna Angaran toisella puolella sijaitsevasta Port Baikalista, lähtee museorautatie Circum-Baikal Express. Sillä ajamista olimme miettineet.
Aikataulut eivät kuitenkaan sopineet, juna kun kulkee vuoropäivin suuntaansa, eli Sudjankan kylään tai sieltä Listvjankaan.
Osa vuoroista ajetaan lisäksi höyryjunan sijasta tavallisella sähköjunalla.

Näkemättä siis jäivät radan 28 tunnelia ja 248 siltaa tai viaduktia, mutta Belgrad-Bar -rata sekä Šargan Eight -museorata Serbiassa, jotka sittemmin olemme kokeneet, vetänevät tälle kyllä vertoja.

Lähellä Listvjankaa tie kulkee aivan Angaran viertä. Joki on jo täällä aivan lähtösijoillaan majesteettinen huikeassa leveydessään ja tyynen rauhallisessa virtauksessaan.
Listvjankan edustalla aukeaa puolestaan Baikal niin pitkälle kuin silmä siintää ja vähän kauemmaskin: vastarannalle on seitsemänkymmentä kilometriä. Baikalin ja Angaran yhtymäkohta on kuin meri liittyisi järveen.

Mökistä Majakkaan käy matkalaisen tie

Kipuaminen rannasta ylämäkeen palkitaan lopulta, kun vasemmalla puolella näkyy rykelmä perinteiseen tyyliin rakennettuja hirsitaloja. Astelemme aidatun pihamaan läpi päärakennukseen ja kysymme huonetta. Jack on luvannut sellaisen täältäkin käyttöömme maksutta.

Respa ei ole kuullut asiasta. Jackilla riittää kiireitä muutenkin, jotta hän ehtisi soitella maidän majoituksistamme hostelleihinsa. Sanaamme ei kuitenkaan epäillä ja ilmaisemme lisäksi ihastuksemme kuullessamme, että Jack on tulossa käymään seuraavana päivänä. Jos olisimme huijareita, kärähtäisimme silloin.

Respa kysyy, kelpaisiko meille erillinen mökki päätalon edustalla? Jaa että kelpaako, no mikäpä ettei! Olisimme hyvin tyytyneet täälläkin dormipaikkaan.
Mökissä on kaksi sänkyä, pöytä ja tuoli, eli kaikki tarvittava. Kylpyhuoneet ovat tietysti päärakennuksessa, mutta se ei haittaa.

Emme ole ehtineet hankkia illallistarpeita, joten lähdemme valumaan alamäkeä takaisin kylään.
Ravintolavaihtoehtoja ei ole pilvin pimein ja päädymme syömään kylän tunnetuimpaan hotelliin, Majakiin eli Majakkaan.
Sen torni todella muistuttaa majakkaa ja Majak onkin Listvjankan keskeinen maamerkki.

Turistisesonki on ohi, joten ruokasalissa on hiljaista. Tarjoilijoilla on aikaa palvella meitä ja kokkikin panee parastaan.

Aamiaisella tapaa mukavia ihmisiä – ja Saatanan

Olemme haaveilleet Listvjankassa pulahtavamme Baikalissa. Tarkoitus oli myös patikoida ympäröivillä metsäisillä kukkuloilla.

Aamulla kuitenkin molempien olo on kuumeinen Olhonilla palelemisen seurauksena, joten ajatuksesta pitää luopua.
Könyämme päärakennuksen oleskeluhuoneeseen hintaan kuuluvalle aamiaiselle, vaikka ilmaus meidän tapauksessamme onkin hieman epätarkka.
Meidän ei tarvitse kuin istua muiden asukkien seuraksi pöytään ja eteemme lapataan täytettyjä munakkaita, joiden seuraksi saa leipää, voita ja teetä – ja teetä me flunssaiset todella juomme.

Aamiaisen jälkeen osa porukasta jää istuksimaan ja juttelemaan.
Muut vieraat ovat aika nuoria. Yksi pariskunta on Ranskasta ja suunnittelee patikointia. Mainio ajatus, kieltämättä.
Korealainen nainen puolestaan kertoo opiskelevansa venäjää yliopistossa. Hostellimme ehtoisa emäntä päättääkin antaa hänelle kielikylvyn heti ruuanlaittovelvollisuuksista selvittyään ja korjaa samalla ystävällisesti korealaisen virheitä.

Ranskalaiset lähtevät toteuttamaan suunnitelmaansa ja me vaihdamme teetä lipittäessämme enemmänkin ajatuksia sveitsiläisparin kanssa. Erotessamme mietimme, mahdammeko noitakaan mukavia ihmisiä enää nähdä koskaan.

Muiden lähdettyä jatkamme vielä teenjuontia ja tutkailemme vaihtohyllyn kirjavalikoimaa. Tanja tekeekin löydön: Master and Margarita eli Saatana saapuu Moskovaan englanniksi. Yksi lempikirjoistani on meillä suomeksi, mutta Tanja ei ole koskaan ehtinyt sitä lukea.
Siperian-junassa ei muuta olekaan kuin aikaa ja hän on vakuuttunut, että etenkin Moskovan-kokemuksemme jälkeen tämä on juuri oikeaa luettavaa Venäjällä.

Tapaamme Jackin vielä kerran Irkutskissa

Illansuussa tapaamme Jackin, joka on saapunut tekemään joitain pieniä korjauksia majatalolle.
Kehumme vuolaasti reissuamme Olhonille, mutta puheeksi nousee myös melko tyly kuskimme. Jack oli itse mukana todistamassa käytöstä, kun sattumoisin törmäsimme eräällä taukopaikalla. Hän pudistelee päätään ja kysyy, minkä matkanjärjestäjän kyydissä oikein olimme. Kun kerromme, että Baikalerin, hän suorastaan järkyttyy.

Ystävällämme ei ole ollut aavistustakaan, että olimme varanneet retken hänen suosittelemaltaan yritykseltä (mistä hän tietysti on mielissään), mutta vielä vähemmän siitä, että hänen kumppaneillaan on niin epäkohteliasta henkilökuntaa.
Jack sanoo ottavansa asian puheeksi kuskin työnantajan kanssa.

Kahden yön jälkeen odottaa paluu Irkutskiin. Jälleen seitsemänkymmentä melko vauhdikasta, vaan ei kovin tasaista kilometriä, ennen kuin pikkubussi jättää meidät kyydistä jossain keskustan laitamilla.

Meillä ei ole tarkkaa käsitystä siitä, missä olemme, eikä Venäjän datamaksuilla viitsi juuri Google Mapsia käyttää ilman wifiä.
Tanjan ulkomaandataraja on täyttynyt jo Moskovassa.
Lähdemme oikeaksi olettamaamme suuntaan. Vaellamme läpi ison torin ja löydämme ostoskeskuksen, jonka vessoja hyödynnämme. Kun maamerkit sen jälkeen alkavat näyttää tutuilta, onnistuu myös suunnistaminen kohti Baikaleria.

Juna kohti burjaattien maata ja edelleen Kauko-Itään

Seuraavana päivänä on vielä aikaa katsoa kaupunkia ja ostaa eväitä, tällä kertaa vain lyhyttä, yhden yön mittaista matkaa varten. Hyppäämme illansuussa keskustassa 20 eurosentin hintaiselle ratikkamatkalle ja rautatieasemalla pois.
Ostamme liput yöjunaan Burjatian pääkaupunkiin Ulan-Udeen, Baikalin toiselle puolelle.

Se on viimeinen etappimme ennen kuukauden junamatkamme päätöstä Tyynenmeren rantaan ja Venäjän Kauko-Itään, Vladivostokiin.

Lue seuraavaksi tarinamme Baikalilta:

Saapuminen shamaanien pyhälle saarelle