Tässäkö tämä nyt oli? Onneksi meillä on vielä Vladivostok, mietimme kun astumme viimeistä kertaa ulos Trans-Siperian junasta.
Vladivostok on Venäjän Kauko-Idän tärkein kaupunki Tyynenmeren rannalla. Se on myös Tran-Siperian radan päätepiste ja sinne päättyy meidänkin kuukauden kestänyt junamatkamme Venäjällä.
Vladivostok on kaukana kaikkialta
Juna pysähtyy aamuvarhaisella lokakuun puolivälissä Vladivostokin asemalla. Olemme reissanneet pisimmän yhtämittaisen taipaleemme tällä matkalla, kolme yötä Ulan-Udesta lähdön jälkeen.
Vladivostok herättää suomalaisissa varmasti ensimmäisenä mielikuvan, että se on jossain kaukana.
Ja kaukana se onkin, rautateitse 10 000 kilometriä Helsingistä.
Matkan taittaa kahdeksassa päivässä, jos sen tekee yhtä soittoa.
Siinä ei tietenkään ole mitään mieltä ja me käytimme matkantekoon koko viisumimme voimassaoloajan eli kuukauden.
Keräämme viimeistä kertaa kimpsumme ja kampsumme makuupaikoiltamme kolmannen luokan vaunusta ja hyppäämme laiturille. Olo on epätodellinen: tässäkö tämä nyt oli? Eikö enää yhtään yötä unettavasti keinuvassa hiljaisessa junassa, mukavan pehmeillä patjoilla?
Eikö enää keskusteluja muiden matkalaisten kanssa, pysähdyksiä öisillä asemilla, Siperian loputtomien erämaiden tarkkailua junan ikkunasta päivisin, pikanuudeleita syöden ja kahvia juoden? Ei hieman hankalia aamupeseytymisiä vaunun vessassa ja kuivaamista lipun hintaan kuuluvaan pieneen pyyhkeeseen?
Katsomme kilometripylvästä, joka näyttää etäisyyden Moskovasta: 9288 kilometriä. Kuulostaa jo turvalliselta välimatkalta.
Matkan varrella olemme pysähtyneet Jekaterinburgissa, Krasnojarskissa ja Irkutskissa ja Ulan-Udessa. Olemme käyneet Baikalilla, nähneet vaunun ikkunasta tai paikan päällä kaikki Siperian suuret joet, lähes hipaisseet Kiinan ja Mongolian rajoja.
Emme voi sanoa nähneemme Siperian, mutta olemme nähneet Siperiaa.
Mutta meidän Venäjän-matkamme ei ole vielä ohi. Ennen Japaniin siirtymistä pitää katsastaa Vladivostok.
Täällähän tapaa tuttuja!
Aikamme tunnelmoituamme jätämme aseman hieman vastahakoisesti. Suunnittelemme kuitenkin jo palaavamme takaisin Siperiaan, vähintään Baikalille. Emme tiedä sitä vielä, mutta tämä on ehkä viimeinen kerta, kun astelemme venäläisellä rautatieasemalla. Ainakin se on sitä hyvin pitkään aikaan. Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa on neljä vuotta, neljä kuukautta ja yksitoista päivää.
Lähdemme suunnistamaan Ulitsa Aleutskajaa pitkin kohti hostelliamme, Hostel IZBAa kaupungin keskustassa. Matkalla ohitamme todennäköisesti maailman itäisimmän Hesburgerin. Emme kaipaa suomalaisia perinneruokia kuitenkaan niin paljon, että pistäytyisimme aterialle.
Hostelli löytyy pienen etsimisen jälkeen sieltä mistä pitääkin ja astelemme respaan. Petimme eivät ole vielä valmiit, onhan vasta aamu, mutta meitä kehotetaan odottamaan oleskelutilassa ja ottamaan vaikka ilmaista teetä.
Teemme työtä kehotettua ja asetumme pöytään, kun naapuripöydästä hypähtää ylös joku ja tervehtii meitä iloisesti. Listvjankassa tapaamamme sveitsiläisen nuorenparin mies! Myös pariskunnan toinen puolisko ilmestyy pian paikalle.
Käy ilmi, että olemme matkanneet Vladivostokiin samassa junassa ja jopa viereisissä vaunuissa ja nyt olemme vielä samassa hostellissa!
Mahtava yhteensattuma kerrassaan. Sovimme menevämme illalla yhdessä ulos.
Sitä ennen meillä on kuitenkin ohjelmassa päivälepo, kunhan saamme punkat allemme.
Hostelli on siperialaiseen tapaan siisti. Punkat ovat kapselityyliä, eli niissä on verho, jonka taakse vetäytyä ylhäiseen yksityisyyteen.
Yksi kämppiksistämme heittäytyy juttusille. Erittäin hyvin puhutun englannin ääntämyksestä ja toki osin ulkonäöstäkin päättelen uuden tuttavani olevan kiinalainen ja päättely osuu oikeaan: hän on Harbinista eli läheltä Venäjän rajaa. Nuori mies kertoo hänelle olevan kunnia tavata joku Suomesta. Olen otettu, enkä itsekään ole tietääkseni ennen tavannut ketään harbinilaista.
Sveitsiläistä seuraa ja ranskalaisia juustoja
Ehdimme päivänokosten jälkeen tehdä pyörähdyksen kaupungilla. Tanja löytää netistä ravintolan, joka tarjoilee ranskalaisia juustoja ja viinejä. Nimi on tyhjentävästi Sir & Vino eli Juustoa ja viiniä.
Olemme matkalla Japaniin, jossa kunnon juustoista ei ole tietoakaan, ainakaan meidän budjetilla, joten juustoillallinen on must.
Tapaamme sveitsiläisystävämme sovittuun aikaan hostellin aulassa ja lähdemme liikkeelle. Mukaamme tulee myös ranskalainen nuorimies, jonka sveitsiläiset ovat hostellilla tavanneet. Ehdotuksemme juustoravintolasta ensimmäisenä pysähdyspaikkana hyväksytään.
Muu seurue tyytyy siellä kuitenkin pelkkiin juomiin. Vaikka omakaan budjettimme ei ole kummoinen, muilla se on vielä pienempi ja ravintola on toki Venäjän mittapuulla kallis. Eiväthän ranskalaiset juustot Ranskan ulkopuolelle erityisen edullisia ole ja ranskalaismies voi popsia niitä kotimaassaankin.
Jatkamme kuitenkin matkaa vielä toiseenkin ravintolaan. Olemme yhdessä katsoneet kartalta mukavalta vaikuttavan Old Fashioned Gastrobarin, jossa pitäisi nimestä päätellen saada myös syötävää. Pienen harhailun jälkeen oikea osoite löytyy ja asettaudumme pöytään takkatulen viereen.
Tilailemme oluita, viiniä ja pizzoja, meilläkin on vielä juustojen jälkeen vähän nälkä. Kolea syyssääkään ei varsinaisesti vähennä ruokahalua. Vladivostok on leveyspiiriinsä nähden kylmä paikka ja tuntuu ilmastonsa puolesta puhtaasti Siperialta, joka puolestaan näin lokakuussa alkaa jo tuntua – Siperialta.
Ilta vierähtää rattoisasti. Sveitsiläiset ovat näin illallakin yhtä mukavaa seuraa, kuin listvjankalaisessa hostellissa aamiaisen jälkeen ja ranskalainen solahtaa mutkattomasti seuraan.
Suuntaamme hauskan illan jälkeen takaisin hostellille, jonka edessä meitä odottaa yllätys. Keskellä katua seisoo uhmakas rapu sakset ojossa!
Vladivostokissa tämä ei ole harvinaista, sillä meriravut nousevat syksyisin maalle myös täällä keskellä kaupunkia.
Sveitsiläiset ovat näystä kuitenkin sen verran kauhistuneita, että päättävät ranskalaisen avustuksella palauttaa saksekkaan mereen.
Me taas vetäydymme yöpuulle, toivotamme onnea tehtävään ja hyvät yöt.
Myös sveitsiläiset ovat jatkamassa matkaa Japaniin, pohjoiseen laskettelemaan. Olemme myöhemmin vielä yhteyksisssä Japanissa, mutta enää polkumme eivät valitettavasti kohtaa.
Taikinanyyttejä rantapuistossa
Seuraavana päivänä, joka on perjantai, nukumme pitkään ja pesemme pyykkiä.
Lauantaina iltapäivällä on aika jättää hyvästit Venäjälle ja lennähtää kahden vuoden tauon jälkeen takaisin Japaniin, kolmen kuukauden työntäyteiselle rupeamalle tällä kertaa.
Olimme harkinneet matkata Japaniin lautalla Vladivostokista, mutta hinta on meidän budjetillemme liikaa. Lisäksi lähipiirimme Suomessa on kovasti huolissaan Pohjois-Korean ohjuskokeista, joiden tulokset tipahtelevat Japaninmereen, joten päätämme ottaa satasen lennot Tokioon siperialaisella lentoyhtiöllä.
Illalliseksi haluamme syödä jotain vähän erikoisempaa. Olemme tehneet hieman tutkimusta etukäteen ja löytäneet sopivan oloisen paikan lähellä merta. Georgialainen ravintola Supra on 50 metriä merenrannasta ja rantapuiston laidalla.
Päätämme kokeilla, saisiko paikasta pöydän perjantai-iltana ilman varausta. Onnistumme!
Joudumme odottamaan hetken baarin puolella, mutta sen jälkeen meidät ohjataan suurten, puistoon antavien ikkunoiden edessä olevaan pöytään. Näköala on hieno, mutta ikkunoista hohkaa ikävästi kylmää. Mutta ehkä ruoka lämmittää.
Kiinnostavin ruokalaji täällä meidän näkökulmastamme ovat hinkalit, täytetyt saamelaiskodan muotoiset taikinanyytit. Hyviä ovat. Samantapaisia mausteisia nyyttejä löytyy myös näiltä seuduilta ja monille tuttujahan ovat hieman vastavat kiinalaiset dumplingit. Ruokakulttuurit leviävät usein kautta maanpiirin ja yllättäviä samankaltaisuuksia saattaa löytyä tuhansien kilometrien välimatkojenkin päässä.
Tämäkin ilta sujuu mukavasti hyvän ruuan ja juoman ääressä. Viereisen pöydän naiset heittäytyvät juttusille huomatessaan meidän olevan ulkomaalaisia.
Vaikka Vladivostokin voisi ajatella olevan kansainvälinen kaupunki, eivät ulkomaalaiset täällä kuitenkaan kai aivan jokailtainen näky ole naapuripöydässä.
Jää hyvästi, Siperia
Aamulla on edessä enää pakkaus, hostellin aulassaan tarjoama aamutee ja uloskirjautuminen ennen suuntaamista lentokenttäbussille. Pysäkki ei ole kaukana. Bussin tulo tuntuu kestävän, mutta olemme ajoissa liikkeellä, joten hermopaine ei nouse turhan korkeaksi.
Aikamme Venäjällä on ohi ja hyvin toisenlainen maa Japani odottaa lyhyehkön lennon päässä.
Kuukausi tuntui hujahtavan, vaikka teimme matkaa hitaasti ja leppoisasti.
Mieleen jäivät Uralin itäpuolelta varsinkin upeat maisemat ja enimmäkseen ystävälliset ihmiset.
Siperia on kokemuksena sopivalla tavalla eksoottinen, välillä hyvinkin.
Myöhemmin meitä on alkanut hieman kyllä askarruttaa yksittäinen kohtaaminen, jossa meidät suomalaiset kuitattiin natseiksi, vaikkakin ilman minkäänlaista vihamielisyyttä.
Venäjä väittää puhdistavansa parhaillaan muka natseja Ukrainassa ja että kaikki sen hallinnon vastustajat ovat natseja tai fasisteja, mikä on fasistiselta hallinnolta aika paksu väite.
Onko siis meidät suomalaisetkin leimattu natseiksi jo ajat sitten, vai tuliko tuo leima kyseisen miehen mieleen toisen maailmansodan saksalaisyhteistyön myötä?
Siperian matkallamme emme vielä tiedä, että muutama vuosi myöhemmin juuri näiltä seuduilta, etenkin Burjatiasta, värvätään eniten miehiä sotimaan Ukrainaan. Ehkä mekin olemme ohimennen tavanneet jonkun heistä, tai heidän vanhempansa.
Palaammeko Siperiaan enää koskaan, jää nähtäväksi. Lähivuosina se tuskin ainakaan tapahtuu.
Sääli sinänsä. Siperia ei varmaankaan kaipaa meitä, mutta me jäimme kaipaamaan sitä.
Lue tästä kuinka paljon matkamme maksoi:
Vladivostok onkin kaikesta kaukana. Siitä on aika monta vitsiä olemassa. Mutta onhan se niin, että strategisesti se on aina ollut varsin tärkeä tukikohta. Japanista katsottuna se onkin lähellä.
Vladivostok on ehkä Siperian kuuluisin ja mielenkiintoisin kaupunki. Olen itsekin joskus kaavaillut siellä käymistä, koska serkkuni asui siellä aikoinaan. Ei tullut käytyä, koska viikko junassa hirvitti minua.
Nyt en oikein usko, että enää käyn Venäjällä koskaan.
Niin harmillista tämä tilanne. Jos olisi toisin jatkaisin Siperia, Mongolia ja Kiina matkan Suunnittelua.
Melkoisen pitkä aika teillä on mennyt reissuun. Olette kai viettäneet eri kaupungeissa pidemmän aikaa?
Todella! Olisi niin mukava päästä uudelleen noille kulmille, mutta voipi olla, ettei sellaista aikaa enää tule. Onneksi ehdittiin kokea Siperia edes kerran. Ja joo, haluttiin käyttää matkaan koko viisumin sallima kuukausi, kun ei kiirekään ollut. Matkan voi kyllä tehdä reilussa viikossa, mutta silloin ei ehdi tutustumaan matkan varten paikkoihin.
Vladivostok on tullut tutuksi, niin kuin myös Habarovsk, koska katselin paljon youtube -videoita eräältä vloggaajalta, joka oli kotoisin näiden välistä Spassk-Dalnysta. Myöhemmin hän sitten kyllästyi keskustelemaan pulunsa välityksellä ja on siirtynyt pois Venäjältä sodanvastaisten mielipiteittensä vuoksi. Ikävä on, että Suomi on lähtenyt täysillä mukaan sotaretkeen Venäjää vastaan, enpä olisi tätä häpeän päivää halunnut nähdä. Voi kuitenkin muistella niitä matkoja, mitä tähän maahan tuli tehtyä.
Näinhän se on, ettei läheskään kaikki venäläiset tue sotaa, heillä vain ei juurikaan ole vaikutusmahdollisuuksia omassa maassaan. Moni sotaa vastustavakin on mieluummin hiljaa kuin hankkii itselleen hankaluuksia. Se on ihan ymmärrettävää tuon demokratiavajeen keskellä. Hieno matkailumaahan Venäjä on, mutta en itsekään kyllä sinne lähtisi tässä maailmantilanteessa.
Tuli surullinen olo ja kaipuu Venäjälle, sinne ei enää ole menemistä, ei ainakaan moneen, moneen vuoteen, josko enää koskaan. Mutta tämä kertomus Vladivostokista ilahdutti, kiitos siitä!
Kiva kuulla, että postauksesta oli iloa. Kyllä se surettaa kun ei tiedä pääseekö Venäjälle enää koskaan, niin paljon kiinnostavia paikkoja. On vain hyväksyttävä, ettei nyt ole sen aika. Mekin meinasimme palata Siperiaan toissatalvena, mutta silloin pandemia esti, sitten tämä sota.
Teillä on ollut upea matka! Tuon kaltainen hidas matkustaminen olisi upeaa, mutta normaalien vuosilomien puitteissa se vain ei ole samalla lailla mahdollista.
Siperianjunamatka on kyllä ollut yksi kiinnostavimmista reissuista! Näin se tosiaan on. Aikoinaan mäkin reissasin ilman Ismoa, kunnes hän sitten sai puolen vuoden vuorotteluvapaan. Niin kauhealta kuin potkut kesken reissun tuntuivatkin, niin kyllä ne olivat silti onnenpotku, joka mahdollisti tämän vapaan elämän. Nyt on aikaa matkustaa niin hitaasti kuin itse haluaa. Tosin tätä meidän tämänhetkistä tahtia ei voi enää oikein edes matkustamiseksi kutsua 😀
Paluuviite: Paluu Tokioon, Nikoniin ja uniin kirjahyllyssä - Please Be Seated for Takeoff
Kiinnostava matkakertomus jälleen kerran. Joskus aikanaan tuli mietittyä Trans-Siperian mahdollisuuksia, mutta jäi toteuttamatta lähinnä sen vuoksi että kielitaitoa ei ollut, jota siellä tarvittaisiin. Englantia toki, mutta venäjästä ei edes alkeita.
Kiitos paljon Mare! Siis minähän lopetin Venäjän opinnot kahteen tuntiin eli ehdin oppia kyrilliset aakkoset ja siinäpä se. Tosin kun ne aakkoset osaa, niin sanoja pystyy päättelemään tosi hyvin muiden kielten pohjalta. Ylipäänsä matkatessa tärkeintä on avoin ja utelias mieli, kielihaasteisiin löytyy aina jokin ratkaisu. Mulla kun on kokemusta 90 maasta, niin voin sanoa, etten todellakaan ehdi opetella useimmista kielistä kuin ne peruskohteliasuusfraasit, mutta aina sitä konstit löytyy!
Tätä teidän reissua on ollut ihan älyttömän mielenkiintoista seurata! 🙂
Mulla oli sama junamatka mielessä alkuvuodesta, ja aloin jo tehdä taustatyötä sitä varten, mutta helmikuun tapahtumat pistivät suunnittelun kokonaan jäihin. Saa nähdä, tuleeko tuonne ikinä lähdettyä… Tällä hetkellä tuntuu ainakin erittäin epätodennäköiseltä!
Kiitos paljon <3 ihan mahtava kuulla! Voi ei, kylläpä osui huonoon saumaan. Mekin oltiin ajateltu palata Siperiaan, kenties lentää Irkutskiin ja reissata sitten lisää niillä kulmilla, jatkaa kenties Mongoliaan ja Kiinaan, mutta... Nyt ei edes uskalla haaveilla sen toteutumisesta. Olen iloinen, että ehdittiin kuitenkin tehdä tämä reissu ja päästään myös kertomaan siitä nämä tarinat kaikille, jotka eivät tuonne ehtineet tai jotka muutenkin fiilistelevät mieluummin omissa nojatuoleissaan.
Transsiperiasta en ole oikein koskaan ollut kiinnostunut. Hienoinen uteliaisuus sai meidät kuitenkin kerran matkaamaan Pekingistä Ulan Batoriin junalla – 36 tuntia sitä lajia antoi ehkä kuitenkin jo vähän tuntumaa siihen. Vladivostok sen sijaan oli hienoisesti listallani, ajatuksena, että jos kävisimme Tokiossa, niin ehkä siihen voisi yhdistää käynnin Vladivostokissa, josta olin kuitenkin lukenut, että tuolla suunnalla maailmaa Venäjäkin on jo vähän erilainen kuin Pietarissa ja Moskovassa. Mutta nyttemmin taitaa, senioreilta ainakin, Venäjän reissut olla jo tehtyjä, eli tuskin tulemme kaupunkia koskaan näkemään, siis oikeasti.
Teilläkin on niin paljon maailmaa koettuna, etten jättäisi Siperiaa joukosta pois. Toki se sitten tosiaan on eri asia koska sinne on järkevää mennä, eipä juuri nyt.
Mutta onhan Venäjä tosiaan valtava maa erilaisine kulttuureineen. Itse en erityisesti tykkää sen läntisistä osista, en syty Pietarille, Moskova on muutamalla kokemuksella lähinnä pakollinen paha (paino sanalla paha), kun taas Siperia sieltä Jekaterinburgista alkaen oikeinkin kiinnostavaa aluetta.
Meillä oli vielä pari vuotta sitten ajatuksena palata noihin maisemiin, lentää suoraan Irkutskiin, käydä uudelleen Vladivostokissa ja lähteä sitten sille toiselle raiteelle Mongoliaan ja Kiinaan.
Eipä sitten lähdetty, saas nähdä josko koskaan. Onneksi ehdittiin edes kerran.
Mehän tosiaan oltiin jo alunperin matkalla Japaniin ja Vladivostokista Tokioon lentoja sai satasella, ehkä allekin. Että jos matkaatte Tokioon, niin ei sekään hassumpi vaihtoehto olisi ottaa sieltä lentoja Vladivostokiin. Kun teillä on tukikohta Suomessa, niin Vladivostokistahan voisi sitten lentää takaisin kotiin. Toki nyt sitten olettaen tämän maailman muuttuvan niin, että Venäjälle viitsii ylipäänsä lähteä, aika näyttää.
Vitsi että hieno kokemus teillä. Tai siis myönnän nyt ihan heti, että en välttämättä ensimmäisenä olisi lähtenyt kuukaudeksi junaan…jep, tylsä tyyppi, mutta paljosta olen selvästi jäänyt paitsi, kun tämä jäänyt kokematta. Reilasin nuorempana ja Moskovaan edestakaisin yöjunalla olen mennyt, mutta itselle tavallaan “matkan teko”, juna/lentokone/auto on aina ollut se puuduttavin osuus. Äkkiä vaan perille periaatteella. Tästä näkökulmasta katsoen oli erittäin mielenkiintoista lukea teidän Venäjän seikkailusta junalla ja siitä itse matkanteosta!
Tuo 9 288 kilometriä kertoo muuten kuinka käsittämättömän iso maa Venäjä on. Enpä tiennyt tai olisi edes arvannut, että Vladivostokista löytyy (löytyi?) Hesburger. Paitsi, että on / oli itäisin, niin luulisin, että on myös kauimmainen Helsingistä / Turusta. Tuossa ajassa ei tosiaan ehdi näkemään koko Siperiaa, mutta osan siitä ja varsin harva suomalainen on nähnyt sitä yhtään. Huikea matka!
Se tosiaan oli! Ja ollaan iloisia, että tuli silloin lähdettyä. Onhan ne etäisyydet ja mittasuhteet tosiaan ihan käsittämättömät. Australiassa oli vähän sama fiilis. Tuo Hese yllätti meidätkin, varmastikin oli tosiaan kauimpana Turusta.
Oli kyllä aika hassua nähdä suunnilleen heti 10 000 km junamatkan jälkeen Hesen kyltti. (Tuo 9288 km on tosiaan Moskovasta, ja Helsingistä se on sen noin 10 000 km.) Kuukausi on todellakin aivan liian lyhyt aika tuolle matkalle, jos on aikaa ja mahdollisuus pidempään viisumiin, niin suosittelisin muutaman kuukauden reissua. En käsitä miten jotkut tekevät tuon matkan siinä minimiajassa reilussa viikossa ja jättävät matkanvarren paikat kokematta. Vaikeinta tuon reissun suunnittelussa olikin valita missä pysähtyä. Oltiinkin ajateltu tehdä reissu uudelleen eri pysähdyspaikoilla (paitsi Baikal uudelleen), mutta saas nähdä tuleeko enää toteutettua. Onneksi sentään edes kerran.