Vähemmän ruuhkainen Kotor löytyy lahden takaa

Kotorinlahden takana siintää valonauha, joka johtaa katseen ylös Kotorin linnoitukselle.
Pohdimme ääneen mistä sinne pääsisi kiipeämään. 
Majatalomme isäntä, herra Marković katsoo meitä kauhistuneena ja tokaisee: ”Ei sinne voi kiivetä kuin korkeintaan nuoret ja hyväkuntoiset!”

Tattista vaan.

Viivähdimme Montenegron Kotorissa neljä yötä. 
Pieneen kaupunkiin tutustumiseen oli siis yllin kyllin aikaa.

Olimme saapuneet Kotoriin Dubrovnikista. Kuumassa bussissa istuminen oli vienyt meistä mehut.

Ilahduimme saapuessamme isäntämme tarjoamasta tuorepuristetusta sitruunamehusta, limunadasta, ja päätimme muutenkin pysytellä tuloillan kotona (joiksi kutsumme kaikkia paikkoja, joissa yövymme).
Piipahdimme vain lähikaupassa kokataksemme huoneemme keittiösyvennyksessä jotakin simppeliä kotiruokaa.

Muon kylän puoli Kotorinlahden takana on se vähemmän ruuhkainen Kotor.
Meille kylä valikoitui alunperin majoituskohteeksi hintatason ja varausasteen vuoksi.
– Viimetippaisille varaajille kun ei kesäkuisessa vanhassakaupungissa ollut enää sijaa.

Muon kylä sopii rauhaa rakastavalle Kotorin kävijälle

Vielä seuraavanakaan päivänä emme lähde tungeksimaan turistiruuhkaiseen Kotorin vanhaankaupunkiin, emmekä linnoitukselle.

Käppäilemme laiskasti rantatietä lahden toisella puolella, samalla puolella, jossa majatalomme sijaitsee.

Vaikka keskusta on näköetäisyydellä, ei muita matkalaisia täällä näy. 
Sinänsä yllättävää, sillä Muon kylälle on keskustasta vain parisen kilometriä. 
Lahden pohjukassa sijaitsevalta bussiasemalta matkaa ei kerry juurikaan kilometriä enempää.
Ympäristö on rauhaisa ja risteilyturistivapaa.

Alueelle myös nousee jatkuvasti uusia majataloja ja maisemat lahden tältä puolelta kohti Kotoria ovat upeat. Linnoituksen profiilia ei muualta juurikaan edes näe. 

Istahdamme rantaan katselemaan mereen pulahtelevia paikallisia ja lahdessa kelluvia veneitä. 
Myöhemmin jatkamme rantatie Jadranska magistralaa huvivenesatama Glavati prcanjiin. 
Paluumatkalla pysähdymme kahvila Nautikaan juomaan Nikšićkot, joka itse asiassa ei ole paikallista, vaan serbialaista olutta. 

Balkanilla muuten kutsutaan yleisesti kahviloiksi kaikkia ei-ruokaravintoloita ja niistä saa kahvin, limun ja tuorepuristettujen mehujen lisäksi myös alkoholia, miedoista väkeviin.

Varsinaisia pubeja ja sporttibaarejakin toki löytyy. 
Nimeltään hieman harhaanjohtavasti kafana taas on perinteinen ruokapaikka, ja mehana sen turkkilainen vastine.

Pljeskavica tiellä pitää

Ilta alkaa saapua ja siirrymme kohti isäntä Markovićin suosittelemaa ravintolaa. 
Aivan veden äärellä sijaitsevan paikan puutarha on viihtyisä, mutta tyhjä. 
Aukiolokyltin mukaan illallisajan olisi pitänyt jo alkaa. 

Koputamme varovasti ovelle. Sitä raottaa nainen, joka pahoittelee ravintolan olevan kiinni perheessä sattuneen kuolemantapauksen vuoksi. 
Esitämme suruvalittelumme ja jatkamme matkaamme.
Päädymme lahden pohjukkaan asti ja nappaamme grilliltä pljeskavicat eli balkanilaiset hampurilaiset.

Seuraavana aamuna on aika jättää vähemmän ruuhkainen Kotor:
Kävelemme lopultakin Muon kylältä lahden toiselle puolelle kohti turistien kansoittamaa vanhaakaupunkia.

Olimme viihtyneet Markovićien uudessa talossa enemmän kuin mainiosti, mutta halusimme myös fiilistellä vanhankaupungin tunnelmaa sen ytimessä asuen.

Olimme vihdoin onnistuneet nappaamaan Kotorin keskustasta juuri ja juuri budjettiimme sopivan majoituksen hintaan 40 euroa per yö.
Bussiaseman mummoilta saisi kyllä huoneita kympillä, mutta arvostamme yksityisiä tiloja, silloin kun lompakko sen sallii. 

Rantatiellä katson vielä kerran haikeana taakseni.
Olen jo ehtinyt ihastua yhteen myytävänä olevaan vanhaan kivitaloon ja puolivakavissani suunnitellut majataloyrittäjäksi ryhtymistä. 

Katse takaisin tiehen, linna odottaa valloittajaansa.

Seuraavassa postauksissa kiivetään linnoitukselle ja syödään Kotorin vanhassakaupungissa.