*Sisältää Booking.comin affiliatelinkin
Uudella Uuden-Seelannin matkallamme sivuutamme Hobbitonin, kohtaamme herra Sateenkaaren ja naisen, joka muistuttaa minua menneisyydestäni.
Odottelemme bussia Aucklandin esikaupunkialueella. Pysäkille valuu aina vain lisää matkustajia valtavine pakaaseineen, mutta linjuria ei kuulu.
Pitäisiköhän käydä vielä kerran viereisen ostarin vessassa?
Edellinen reissumme Uuteen-Seelantiin on saanut meidät ihastumaan saarivaltion maisemiin niin paljon, että palaamme jo vuoden kuluttua. Elämme kevättalvea 2018, uusiseelantilaisittain siis kesää.
Tällä kerralla ensimmäinen kohteemme on Rotorua, pieni kaupunki Uuden-Seelannin Pohjoissaaren pohjoisosassa.
Aika kuluu ja väkeä kertyy. Tuskin mahdumme kaikki kyytiin.
Meillä on onneksi vain pienet reppulimme ja olemme ostaneet liput jo Aucklandin lentokentältä. Kaupunkibussi on kuljettanut meidät tänne lähtöpaikalle.
Lopulta bussi saapuu ja pääsemme jatkamaan matkaamme Rivendeliin, ei kun siis Rotoruaan.
Pysähdymme hetkiseksi Hamiltonissa, mutta kyytiläiset eivät juurikaan vaihdu, vaikka kyseessä on Uuden-Seelannin neljänneksi suurin kaupunki.
Seuraavassa pysähdyskohteessa bussi lähes tyhjenee.
Hobbiton eli Kontu on Uuden-Seelannin kuuluisin nähtävyys.
Me emme lavastekylästä kalliine pääsylippuineen innostu. Olemme käyneet Taru sormusten herrasta -elokuvan aidoilla kuvauspaikoilla Eteläsaarella jo edellisellä Uuden-Seelannin reissullamme.
Tällä kerralla kohteenamme on Tongariro Crossingin patikkareitti, jonka varrella näkee myös tarusta tutun Tuomiovuoren.
Sitä ennen matkaamme Rotoruaan, joka on hyvä tukikohta muihin pohjoisen luontokohteisiin tutustumiseen.
Rotorua on aktiivimatkailijan tukikohta
Bussi jättää meidät Fenton Streetin varrelle. Muutama kymmenen askelta takaisin päin ja kadun yli ja olemme *ennalta varaamamme hostellin edessä.
Rotoruan keskusta-alueella ei ole järin paljon näkemistä, vaikka kylä ihan viehättävä onkin.
Pieni kaupunki on oikein mainio paikka yöpymiseen ja hyvä tukikohta päiväretkille.
Tänne tullaankin yleensä lähistöllä sijaitsevien nähtävyyksien vuoksi.
Yleensä, koska kaikki eivät niiden luokse asti vaivaudu.
Vaikka Rotorua on aktiivimatkailijan tukikohta, on se myös vähän niin kuin suomalainen hiihtokeskus. Paikka, jonne tullaan laskettelemaan tai sitten vain pelkille after ski -drinksuille.
Täällä tosin lasketellaan vain kelkalla asvalttirinteitä.
Naapurimaan kansalaiset tuntuvat harrastavan erityisesti sitä ”after-skitä”, mutta toisaalta, eihän Uusi-Seelanti ole ausseille erityisen kallis lomakohde.
Autenttiseksi kutsuttu maori-kylä kiinnostaa useimpia matkailijoita ja varmasti se onkin helppo tapa tutustua maorien kulttuuriin.
Me jätämme kuitenkin senkin väliin ja suuntaamme luontokohteisiin.
Wai-O-Tapun vulkaaniset lähteet ja Waimangun patikointireitti kiinnostavat meitä eniten.
Uuteen-Seelantiin ei kannata tulla kaupunkilomalle, kaupungit eivät hääppöisiä ole. Täällä luonto on se juttu.
Itse Rotoruan keskustassa on joitakin pieniä putiikkeja, ravintolakatu ja retkiä edellä mainittuihin kohteisiin tarjoavia matkatoimistoja.
Rotorua-järven rannalta voi vuokrata kajakkeja tai ottaa vaikkapa helikopterilennon Whakaarille eli White Islandille ihmettelemään tulivuorta.
Jälkimmäisen mekin olisimme halunneet kokea, mutta valitettavasti kaikki lennot olivat jo täynnä. Liput kannattaakin varata etukäteen, vähintään edellisenä päivänä. Lipputoimisto löytyy kopterien lähtöpaikalta.
Rotoruassa on myös Uuden-Seelannin toinen Skyline eli köysirata. Se ensimmäinen on Eteläsaaren Queenstownissa.
Molemmissa on tarjolla monenmoista aktiviteettia kuten kelkkailua, vaijeriliukua ja patikointia.
Me emme nyt laske mäkeä, vaan menemme viininmaisteluun Mgongotaha-vuoren huipulla sijaitsevaan näköalaravintolaan.
Sateenkaarimies laskee Pinot Noiria
Nimimuistini on onneton, mutta sommelierimme nimeä en unohda koskaan.
Volcanic Hills Wineryn ammattitaitoinen viininlaskija kantaa nimeä John Rainbow, voiko hienompaa sukunimeä olla!
Täällä voit tilata kolmen tai viiden viinin maistelumenun, joko valmiin setin tai valita oman makusi mukaan Uuden-Seelannin eri viinialueilta kotoisin olevia viinejä. Luonnollisesti viinien kylkeen voi tilata myös naposteltavaa.
Herra Sateenkaari opastaa vierailleen Pinot Noirin tarvitsevan runsaasti ilmaa.
Aivan totta, kokeilepa siemaista lasistasi vastakaadettua Pinot Noiria ja pyörittele sitten oikein kunnolla. Aromit avautuvat ja viini on kuin vaihtunut toiseen.
Sama pätee myös muualla tuotettuihin Pinot Noir -rypäleestä valmistettuihin viineihin, vaikka eri maiden maaperässä kasvanut viini kovin erilaiselta maistuukin.
Ihan vain hiukan ohi aiheen, tähän väliin on kerrottava kuinka erehdyin kerran ammattilaismaistelussa luulemaan serbialaista Pinot Noiria uusiseelantilaiseksi, niin paljon lähempänä oseanialaista se oli kuin eurooppalaisia serkkujaan. Juomanlaskija myhäili silti tyytyväisenä, tuossa viinissä oli tarkoituksellisesti tavoiteltu uusiseelantilaista terroiria.
Mutta pysytään nyt Uuden-Seelannin maisemissa.
Syömäkatu Eat Street
Rotoruan keskustassa sijaitsee ravintolakatu Eat Street, jonka varren ravintoloissa voit nimensä mukaisesti syödä kupusi täyteen. Täällä on myös baareja ja yökerhoja.
Syömäkadun varrelta löytyy mainioita ravintoloita, joissa mekin kävimme hostellikokkailujen lomassa.
Vähän harmillinenkin muisto täältä jäi.
Hostellimme järjesti suuret juhlat, mutta me teimme parin nakin ja tervehdyspuheiden jälkeen katoamistempun.
Lähdimme kivaksi kokemaamme ravintolaan parille lasilliselle ja tutustuimme terassilla japanilaisiin työkaveruksiin.
Olimme olleet Japanissa kolmen kuukauden ajan vain kuukautta aiemmin, joten oli mukava törmätä japanilaisiin ja verestää heikkoa japanin kielen taitoamme.
Työporukka heittäytyi vieraanvaraiseksi ja halusi tarjota meillekin juotavaa.
Aikamme kului rattoisasti nauraen ja rupatellen kunnes terassille saapui englantia äidinkielenään puhuva, mutta ei uusiseelantilainen seurue.
He ilmoittivat varanneensa tilan syntymäpäiväjuhlia varten ja japanilaisten tulisi poistua ”jos nyt edes englantia puhutte”.
Erittäin sujuvasti englantia puhuva toimitusjohtaja maksoi laskun ja poistui sanaakaan sanomatta kera seurueensa. Me seurasimme perässä, vaikka käsky ei meitä koskenutkaan.
Baarimikon mukaan seurue ei ollut varannut koko tilaa, mutta hän ei oikein osannut tehdä asialle mitään. Lähtiessämme hän pyyteli meiltä anteeksi, mutta anteeksipyyntö kohdistui vääriin ihmisiin.
Kenelle lienee menetys isompi, meitä ei haitannut palata hostellille uinumaan.
Seuraavana aamuna löysimme koko Rotoruan ajalle varaamamme viinipönikkämme hostellin jääkaapista tyhjentyneenä.
Ilmeisesti grillibileet olivat jatkuneet joidenkin osalta kohtuullisen pitkään.
Hostellimme ja ravintolakadun väliltä löytyi myös Pig & Whistle -baari.
Nomadielämän budjettikuri on vähän toisenlainen kuin satunnaisen matkailijan, mutta possupubiinkin oli ehdottomasti kipaistava yhdelle illalliselle. Meillä kun on hauskoja muistoja saman ketjun baarista vuoden takaiselta Australian risteilyltämme.
Hostellimme tarjoilee huvia ja helpottaa työntekoa
Pääasiassa kokkailimme simppeleitä aterioita niin sanotusti kotona eli *hostellimme keittiössä.
Keittiö oli poikkeuksellisen siisti ja hyvin varusteltu.
Mitä nyt välillä ei meinannut löytää kahtaa haarukkaa sen enempää laatikosta kuin tiskialtaastakaan.
Kyselin asiasta respalta ja hän huokaisi ostaneensa juuri edellisenä päivänä 20 uutta haarukkaa, – mutta ne tuppaavat katoamaan matkalaisten mukana.
Siis oikeasti. Ostakaa ihmiset oma haarukka, jos sellaista reissussa tarvitsette. Ei maksa kuin pari kolikkoa.
Hostelli järjestää mainitut grillibileet viikoittain ja tarjoilee ilmaisen illallisen takapihan pienellä terassilla. Juhlat loppuvat kuitenkin kohtuullisen aikaisin, eikä muinakaan iltoina ole bilemeininkiä.
Hyvä niin, me kun emme tulleet pelkästään huvittelemaan, vaan meillä on myös työjuttu tehtävänä. Olemme muutenkin rauhaa rakastavia. Baari baarina ja hostelli kotina.
Takapihan pieni terassi toimi myös toimistonamme. Eräänä päivänä hostellin vastaanottovirkailija tuli kyselemään mitä me teemme työksemme. Siinä sivussa tulin maininneeksi, että etsin juuri haastateltavaa juttuumme.
Paikallinen huudahtaa tuntevansa kuvailemani kaltaisen ihmisen!
Pian haastattelu on jo sovittu ja seuraavana aamuna saamme jutun purkkiin.
Jos Rotorua on aktiivimatkailijan tukikohta, niin sujuu siellä työtkin reippaasti!
Yllättävä yhteys menneisyyteeni
Yövymme kahdentoista hengen makuusalissa, mutta rauha on rikkumaton sielläkin.
Anivarhain patikoimaan lähtevät hiippailevat ulos hiljaa, yöelämästä palaavat hiipivät yhtä hiljaisesti punkkiinsa.
Päiväaikaan huoneessa ei juurikaan väkeä liiku.
Kunnes eräänä päivänä osun sinne yhtä aikaa vastasaapuneen nuoren naisen kanssa. Kuten hostellielämään kuuluu, ensimmäiseksi tiedustellaan mistä kaukaa kämppäkaverit ovat.
Nainen kertoo olevansa Yhdysvalloista ja minäpä kysyn mistä päin tarkalleen ottaen.
Ja kappas, hän on kotoisin pienestä kalifornialaisesta kaupungista nimeltä Salinas.
Tuo Amerikan mittapuussa kyläpahanen tunnetaan paitsi kirjailija John Steinbeckin synnyinpaikkana, myös Janis Joplinin biisistä.
Sen lisäksi olen itse asunut siellä 1990-91.
Salinasilaisen leuka putoaa: – En ole ikinä tavannut ketään Salinasissa asunutta sen ulkopuolella!
Nainen on syntynyt pari vuotta sen jälkeen kun itse tuossa kaupungiksi kutsutussa taajamassa asuin.
Siivoaja saapuu huoneeseen. Poistumme yleisiin tiloihin, jotta hän saa tehdä työnsä rauhassa.
Ennen ulos livahtamistamme siivoaja kysyy haluammeko vaihtaa pyyhkeemme.
Vaikka pyyhkeistä maksetaan parin dollarin vuokra, saa ne vaihtaa päivittäin kuiviin ja puhtaisiin.
WC- ja suihkutilat ovat myös riittävän isot, jottei ruuhkaa synny ja niitäkin siivotaan ahkerasti.
*Tämä hostelli kuuluu Australian ja Uuden-Seelannin kokemuksiemme parhaimmistoon.
Tuli tuosta hampurilaiskuvasta mieleen heti, että ei kovin houkuttelevan näköinen – mutta muistot olivat, niin sekin välillä riittää kohteita valitessa.
Toinen kuva mitä pitää kommentoida on juomanlaskijan katse kuin kotibileissä, menikö kaato nyt varmasti tasan 😀
Itseä kiinnostaisi päivällä laskettelu ja sen päälle viininmaistelu varsin hyvin!
Juu ei kovin hääppöinen purilainen, mutta pitihän siellä muistojen vuoksi käydä. Baari itsessään oli ihan kiva ja tunnelmallinen. Muakin on jäänyt vähän harmittamaan, että kelkkarata jäi testaamatta.
Haha, nauratti itseäkin toi kuva niin, että oli pakko valita se kanteenkin.
Paluuviite: Maailman aikaisin auringonnousu - Please be seated for Takeoff
Paluuviite: Maailman aikaisin auringonnousu Gisbornessa - Please be seated for Takeoff
Paluuviite: Vulkaanista aktiivisuutta – Wai-O-Tapu & Waimangu - Please be seated for Takeoff
Rotoruaan varmasti tulee itsekkin mentyä sitten joskus jos/kun tuonne päin maailmaa matkataan. Meilläkin kiinnostuksen kohteena erityisesti luontokohteet, ja toki myös paikalliset viinit. Hobbiton kiinnostaisi ehkä myös, mutta saattaisi meilläkin jäädä väliin jos lippujen hinnat on kovin suolaiset.
Viini ja patikointi on ihan paras yhdistelmä! Vaikkei ehkä ihan yhtä aikaa 😀 Muistelin lipun Hobbitoniin maksaneen 50-60 dollaria, mutta muistelin varmaankin eurohintoja, koska tsekkasin just ja se on alkaen 89 $. Sen verran suolainen, että en maksaisi vaikka olisimme paremmissa varoissakin. Varmaan hieno, mutta muutamasta lavastemökistä aivan liikaa ja kauniimpia maisemia näkee ilmaiseksikin.
Voihan Uusi-Seelanti! Sinne(kin) olisi haaveissa päästä. Matkamessut eivät yhtään lievittäneet tätä intoa – päinvastoin! Ja tää sun postaus oli kuin bensaa liekkeihin 😀
En nyt pysty mitenkään lievittämään tätä tuskaasi, vaan on sanottava, että Uusi-Seelanti on kyllä kaiken vaivan ja rahan arvoinen. Joillakin patikointireiteillä hoin tauotta “En kestä miten ihanaa, ei oikeasti voi olla näin kaunista!”. Näitä muistellessa itelläkin tulee hirveä hinku takaisin. Mehän oltiin ekalla kerralla Eteläsaarella, eikä ehditty pohjoiseen ja sit vuoden päästä mentiin Pohjoissaarelle. Sen voin kyllä sanoa, että jos sinne pääset, mutta aikaa ei ole paljon, niin valitse ehdottomasti Eteläsaari. Se on ihan uskomattoman kaunis!
Tai toinen vaihtoehto on aloittaa pohjoisesta ja siirtyä etelää kohti. Meille pohjoinen oli jopa lievä pettymys etelän jälkeen, vaikka siellä onkin joitakin järjettömän kauniita paikkoja, mm. Tongariro, josta tulee pian postausta.
Uusia paikkoja minulle taas 🙂
Oo, Uusi-Seelannista mukavat muistot kuukauden reissulta. Tosi kiva lukea teidän kokemuksia sieltä! Pidin Rotoruasta hajusta huolimatta 😅 ja Wai-O-Tapun värikkäät altaat jäivät mieleen. Kävimme Hobbitonin katsomassa, oli hauska kokemus sekin. Enpä ole eläissäni niin paljon lampaita nähnyt kuin sillä Uuden-Seelannin roadtripillä.
Mä niin rakastuin Uuden-Seelannin maisemiin! Piti elää yli nelikymppiseksi, että sinne asti pääsi, mutta sitten palattiinkin jo vajaan vuoden kuluttua kun se vaan oli niin ihana. Hihii, rikin haju ei ole ihan miellyttävin, mutta kuumat mineraalivedet on ihania, kylpemiseen ja katseluun. Seuraavaksi kirjoitankin Wai-O-Tapusta 😊
Rotorua on kyllä Pohjoissaaren ehkäpä se kiinnostavin kohde. Tuosta toisesta köysiradasta en tiennytkään, jos olisin tiennyt, voipi olla, että olisi tullut kokeiltua. Ja muuten, Salinasissa en ole asunut, mutta olen sentään siellä käynyt! Ei sekään liene kovin yleistä.
No ohhoh, kyllä tuo käyminenkin tosiaan on harvinainen juttu, moni ei ole edes kuullut koko paikasta. Kysyinkin aikoinaan ihmettelijöiltä oletko kuunnellut Joplinia.
Ei tuo köysirata nyt niin kovin ihmeellinen ollut, korkeutta sellaiset 700 metriä. Samat aktiviteetit molemmissa paikoissa, mutta mun mielestä Queenstownin Skyline oli Rotoruaa hienompi, maisemiltaan ja muutenkin.
Rotorua kuulostaa hyvältä tukikohdalta. Menisin viininmaisteluun tietenkin, mutta varmaan tulisi käytyä myös se turistillinen hobittilakin katsomassa. 🙂
Se on tosi hyvä paikka pitää tukikohtaa pohjoisosissa. Sieltä saa tosiaan helposti noita valmiitakin retkiä, mitkä on tuolla ihan hyviä jos ei ole autolla liikkeellä, koska joukkoliikenneyhteydet ovat aika huonot. Kyllä se Hobbitonkin varmasti ihan näkemisen arvoinen on, vaikka me ei sinne innostuttu menemään. Jos pääsymaksut olisivat edullisempia, oltaisiin saatettu käydäkin.