Roadtrippausta ja rengasrikkoja Baikalilla

Roadtrip Baikalilla Olhonin saarella ei juurikaan eroa off-roadista. Onneksi allamme on neliveto-UAZ.
Täällä olisi nastaa ajaa (nasta laudassa) itsekin, mutta se ei ole nyt mahdollista.
Toisena Olhonin päivänämme turvaudumme kuskiin ja lähdemme tutustumaan saaren pohjoisosiin.
Matkalla todistamme mahtavia maisemia, shamanismiperinteitä ja rengasrikon.

Burjaattikuskimme noutaa meidät majatalomme portilta UAZilla. Ismo saa paikan etupenkiltä, minä istun muiden turistien kanssa takana. Kaikki muut ovat jälleen kiinalaisia.
Olemme matkalla Olhonin saaren pohjoisosiin, shamaanien maille.

Khuzirista ei tarvitse ajaa pitkälle pohjoiseen kun tiet alkavat muuttua kuoppaisiksi. Ei siellä voi pitkälle ajaakaan; koko Olhonin saari on pisimmillään 70 kilometrin mittainen. Leveyttä sillä on vain 15 kilometriä.
Kansallispuiston rajalle saapuessamme kuski pysäyttää auton ja astuu ulos. Me kurkimme ikkunoista mihin mies hävisi. Hän kaivaa taskustaan savukkeen ja asettaa sen tienpientareella olevan kiven päälle. Uhrilahja.

Sitten taas mennään. Kuski laittaa popin soimaan ja me poukkoilemme sen ja tien kuoppien tahtiin.
Ensimmäiseen pysähdyspaikkaan saapuessamme parkissa on jo kokonainen UAZ-kolonna.

Tälle retkelle lähtevät lähes kaikki Olhonilla vierailevat Siperianmatkaajat.
Ja miksipä ei: maisemat ovat upeita ja retken voi varata kätevästi mistä tahansa majatalosta, joten omaa autoa ei ole tarpeen vuokrata. Kokopäiväretkellä on hintaakin vain 15 euroa lounaineen. Päälle tulee noin 1,5 euron kansallispuistomaksu.
Näitä ja muita rahantarpeita varten kannattaa muuten varata käteistä mantereelta jo ennen Olhonille saapumista. Saarella ei ole pankkiautomaattia, sähkötkin sinne saatiin vasta vuonna 2000, seitsemän vuoden tauon jälkeen.

Pysähdyspaikoilla tutustumme muiden autojen kyydissä saapuneisiin matkaajiin.
Mukana on eurooppalaisia, ausseja ja uusiseelantilainen, jonka kanssa heittäydymme enemmänkin juttusille. Olemme viettäneet edellisenä talvena aikaa Uudessa-Seelannissa ja olemme palaamassa sinne jälleen tänä talvena. Tai oikeastaan kesänä, Kiwien näkökulmasta katsottuna.
(Huom. teimme Siperianmatkan syys-lokakuussa 2017 ja jutussa mainitut ajankohdat viittaavat siihen.)

Kalakeittoa ja kauniita maisemia

Retken kohteet ovat burjaattien pyhiä paikkoja, joissa shamaanien uskotaan pääsevän yhteyteen tuonpuoleisen kanssa. Aiheeseen sopivasti mekin päädyimme tulkeiksi kahden maailman välille.

Matkakumppanimme kuusi kiinalaista puhuivat erinomaista englantia, mutta eivät yhtään venäjää. Kuski onneksi puhui burjaatin lisäksi venäjää, joten pärjäsimme meidän hataralla venäjäntaidollamme.
Näin saimme selville muun muassa sen, milloin mies odotti meidän palaavan takaisin autolle. Muutoin hän ei juurikaan ollut juttutuulella.

Saaren pohjoisimmassa kärjessä kuski antaa meille 20 minuuttia aikaa palata autolle. Matka näköalapaikalle ja takaisin kestää kutakuinkin tuon verran eli ilmeisesti oletuksena oli käydä nappaamassa nopeat selfiet ja jatkaa matkaa.

Hoboin niemeltä on 300 asteen laajuinen näkymä Baikalille. Eihän kukaan malta sieltä heti palata.
Niin me kuin muidenkin autojen matkalaiset kirmailemme pitkin kallioita ihastelemassa ja kuvaamassa järveä.

Palatessamme UAZien luokse meitä odottaa viileä kuski ja kylmä kalasoppa.
Uups. Emme olleet tienneet nauttivamme täällä lounasta.
Ymmärrettävästi kuski on aavistuksen loukkaantunut kaivettuaan pakistaanvaimonsa valmistaman omul-sopan ja asetettuaan sen esille oikein pöytäliinan päälle katettuna. Suuri herkku ei saa ansaitsemaansa arvostusta jäätyään pöytään jäähtymään meitä odotellessa. Hävettää.

Omul on Baikalin siika, tunnettu herkku, jota tullaan ostamaan pitkienkin matkojen päästä. Yritämme ryystää viilentynyttä keittoa mahdollisimman nautinnollisesti maiskuttaen ja kehua siinä sivussa vuolaasti.
Onnistumme kai kohtuullisesti, koska ei kuski meitä ainakaan tänne hylkää.

Pääsemme tutustumaan muihinkin sovittuihin kohteisiin ja päivän päätteeksi ehdimme vielä palata saaren pyhimpään kohteeseen, Shamankalle. Toisinkin olisi voinut käydä.

Rengasrikko myrskyn merkeissä

Paluumatkalla taivas synkistyy. Tästä saisi niin upeita kuvia, huokailen nenä kiinni UAZin sivulasissa. Matkakumppanimmekin esittävät toiveen pysähtyä kuvaamaan edes hetkeksi. Toiveitamme ei kuulla.
Kuskit painavat kaasua, jottemme jäisi myrskyn silmään.
Kunnes yhdestä UAZista paukahtaa rengas. Koko kolonna pysähtyy.

Astumme ulos autosta katselemaan renkaanvaihto-operaatiota. Se vie onneksemme hetkisen aikaa. Käytämme tilaisuuden hyväksemme ja kirmailemme lehmien lailla ja niiden sekaan laitumelle.
Ei tätä varmaan järjestetty ollut, mutta kätevästi stoppasimme kohtaan, josta on hieno näkymä pellon yli Baikalille.

Upeinta on kuitenkin kaveriapu. Yksikään saattueemme autoista ei jatka matkaa ennen kuin kaverin rengas on vaihdettu. Kuskit vaihtavat sen yhdessä.

Eräs matkalainen kysyy minulta epäröiden mahtaisiko tässä välissä ehtiä kipaista pellon yli pusikkoon puskapissalle. En tiedä, mutta tekisin mielelläni saman.
Pidättelemme lopulta Khuziriin asti ja taivaskin rauhoittuu.

Mistä Olhonin saari saa nimensä

Olhon on maailman kolmanneksi suurin järvessä sijaitseva saari. Saaren nimen etymologiasta kiistellään edelleen. Se on selvää, että nimi tulee burjaatin kielestä, mutta mitä se tarkoittaa, siitä ei ole varmaa tietoa.
Suurimman kannatuksen Olhonin nimen taustalle saa burjaatin kielen sana oihon, puustoinen, mutta myös olhan, kuiva, saa vahvasti ääniä. Molemmille nimille on perusteensa: saari on sekä kuiva että metsäinen. Itse äänestäisin kaunista, kallioista ja hietaista, mutta sellaisia vaihtoehtoja ei nimen arvuuteltu historia tunnista.

Shamanismi on Olhonin saaren valtauskonto

Shamanismia ei ehkä pitäisi edes kutsua uskonnoksi, mutta sellaisiksi me kaiketi haluamme luonnonuskonnot, sekä elämäntavat ja -filosofiat luokitella, joten puhutaan shamanismista Olhonin pääuskontona.

Mongolian shamaanit pakenivat Olhonille Tšingis-Kaanin vainoja, myöhemmin Burjatiaan levinnyttä buddhalaisuutta.
Olhon on aina ollut shamaanien turvapaikka ja shamanismilla on edelleen vahva asema saarella.
Siperiaa pidetään jopa shamanismin sydänmaana. Venäjän valtionkirkkoon ja sen rituaaleihin ei täällä juuri törmää.

Shamaanien uskotaan paitsi pystyvän toimimaan välittäjinä eri maailmojen välillä, niin myös parantamaan sairaita ja säätelemään säätä. Mikäli jälkimmäisestä voi jotakin päätellä, niin ilmeisesti shamaanit rakastavat hyytäviä kelejä.

Vastuullinen matkailu pyhillä mailla

Valitettava ilmiö on alkuperäiskansojen valjastaminen turismin tarpeisiin rahan toivossa.
Siis missä tahansa maailmalla. Esimerkiksi aiemmin mainitsemassani Uudessa-Seelannissa turistit saavat osallistua maksusta ”Maori-juhliin”.
Kamputsean Tonlé Sap -järvellä lapset soutavat pesuvadeissa huudellen ”One dollar, one dollar”. Alueen ”kansallispuistomaksulla” olisi koulutettu koko kylän väki muksuista vaareihin moneen kertaan.

Saattaahan näistä happeningeista muutama lati siirtyä alkuperäisväestöllekin ja ehkä muutama matkaaja oppii vähän paikallisesta kulttuuristakin.
Varsin usein tarkoituksena on kuitenkin ainoastaan kerätä rahat pois turisteilta. Eikä niistä rahoista monikaan lati päädy alkuperäiskansojen jäsenten elämää rikastuttamaan.

Päiväretki Olhonin merkittäviin paikkoihin oli ihan ok, varsinkin kun se ei sisältänyt mitään leikkimielisiä rituaaleja tyyliin “tanssii susien kanssa sulkapäähine päässä”.
Silti Baikalillakin ilmeisesti sorrutaan näihin näytöksiin, ainakin mikäli tähän artikkeliin on uskominen.
Me emme törmänneet feikkishamaaneihin, emme tosin tietääksemme aitoihinkaan.

Jutussa esitetty väite siitä, etteivät naiset olisi tervetulleita Shamankalle, ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Artikkelin kirjoittaja on ollut saarella samoihin aikoihin kanssamme (syksyllä 2017), enkä tunnista hänen mainitsemaansa naisia koskevaa kieltoa ja Shamankalla käyskennellessämme siellä oli lisäkseni lukuisia muitakin naisia, kuin myös muissa pyhissä kohteissa.
Aluetta rajaavien aitojen kyltit kylläkin muistuttivat alueen olevan shamanismiin uskoville pyhä ja siksi käytöksen toivottiin olevan kunnioittavaa. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Oletettavasti ainakin sitä ettei roskattaisi maastoa.
Jos jotakin pukeutumissääntöjä on, niin ilman pitkähihaisia ja -lahkeisia vaatteita kukaan tuskin Siperiassa hiippailisi muutenkaan.

Tästä Russian Beyondin artikkelista voit lukea lisää shamanismiin uskovien pyhistä paikoista Baikalin alueella.
Meidän Siperian reissumme taas jatkuu täällä: Siperialaiset nauttivat teensä ja saunansa tulikuumana