Portolaista francesinhaa, portviiniä ja suomalaisvitsejä

*Sisältää Booking.comin affiliatelinkin

Portviini lienee kaikille tuttu, mutta oletko maistanut portolaista francesinhaa? Entäpä paikallista mustaa hammastahnaa?

Porto tunnetaan viineistään, mutta sieltä löytyy myös iso joki, Eiffelin suunnittelema silta joen yli ja paikallisia ruokaerikoisuuksia.

Portugalilaiset eivät itse asiassa puhu Portosta, vaan heille kaupunki on Oporto.
Porto merkitsee satamaa, joten nimen eteen on pitänyt lisätä määräinen artikkeli “O” kertomaan, että kyse on tästä tietystä kaupungista, eikä mistä tahansa laivojen pysäköinti- ja lastauspaikasta.

Bussimme kiitää portugalilaisen maalaismaiseman halki Lissabonista kohti pohjoista ja Portoa.
Tampereen kokoinen Porto on Pohjois-Portugalin tärkein kaupunki ja vierailu Portossa kirvoittaa helposti FB-kavereilta tukun kaksimielisiä vitsejä.

Tämän matkan teimme kesällä 2014.

Nukkavierun hotellimme sijainti on loistava ja hinta edullinen

Suunnistamme linja-autoasemalta UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluvaan ydinkeskustaan.
Varaamamme *hotellin sijainti Liberdade Squarella on loistava, melkein kaupungintaloa vastapäätä.

Nykyään *62-vuotias hotelli lymyilee vanhassa väärän vänkyrässä rakennuksessa. Se on ikävuosiensa oloinen ja nukkavieru, mutta silti siisti, edullinen ja aivan vanhankaupungin ytimessä.
Huoneemme ikkuna avautuu aukiolle.

Matka on ollut pitkä ja kello on paljon, joten kiertelemme vain vähän keskustaa ja vetäydymme aukion laidalla nautitun illallisen ja jälkiruokajuomien jälkeen yöpuulle.
Hotelliin palatessamme Tanja huomaa kännykkänsä hävinneen!
Varastettu vai tipahtanut jonnekin?
Vaikea sanoa, mutta aamulla on tiedossa käynti turistipoliisin pakeilla.
– Sille on syynsä miksi tässä jutussa on vähän kuvia ja ne ovat poikkeuksellisesti minun kuvaamiani.

Vitsaileva turistipoliisi – uhka vai mahdollisuus?

Turistipoliisia ei tarvitse aamulla lähteä hakemaan kaukaa, toimisto sijaitsee kaupungintalon kivijalassa.
Paikalla on yksi poliisi, vakavan, mutta mukavan oloinen mies.
Hän ottaa tiedot katoamisen olosuhteista huolellisesti ylös, mutta varoittaa, että kännykän takaisin saaminen on epätodennäköistä. Niinhän se on melkein missä tahansa.

Huomatessaan, että olemme Suomesta, kertoo poliisi edelleen vakavalla naamalla vitsin kahdesta suomalaisveljeksestä, jotka tapaavat kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen.
He lähtevät toisen veljeksen mökille saunomaan ja ryyppäämään puhumatta mitään. Kahden viikon jälkeen kaksikymmentä vuotta ulkomailla asunut veli kysyy: ”Miten äiti voi?”
”Ollaanko tänne tultu juomaan vai puhumaan?”, vastaa toinen.

Vitsin jälkeen hän paljastaa olleensa YK-joukoissa ja ystävystyneensä siellä suomalaisten kanssa, joita hän pitää hyvin paljon portugalilaisten kaltaisina, hiljaisina ja rauhallisina.

Francesinha vie nälän, Nero-kissa peiton

Poliisiaseman jälkeen toteamme, että koska aamainen on jäänyt väliin, on lounasaika.
Heti aseman vieressä on kahvila, jonka terassilla päätämme maistaa kuuluisaa portolaista francesinhaa.

Francesinha eli pikku ranskatar on voileipä, jossa leivän välissä on porsaanleike tai kinkkua, sulatettua juustoa, makkaroita ja olut-tomaattikastike. Meidän leivässämme leikkeen ohella täytteenä löytyy myös paistettu kananmuna.
Lisukkeena on yleensä ranskalaisia perunoita.
Emme edes halua tietää, millainen olisi iso ranskatar.

Francesinha syntyi vuonna 1953, jolloin ranskalainen Daniel David da Silva yritti kehittää portugalilaiseen makuun sopivan version croque monsieurista. Hän onnistui niin hyvin, että leipäsestä tuli oleellinen osa portolaista ruokakulttuuria.
Portolaista francesinhaa saakin lähes joka kahvilasta.

Paikallisherkun maku on hyvä ja kahvilan hintataso edullinen, sijaintiin nähden jopa ällistyttävän edullinen. Juomaksi otamme talon vinho verden, joka on itse asiassa paras lajissaan koko Portugalin matkallamme.
Minkä tilan viinistä on kyse, sitä emme saa selville.

Lähdemme kylläisinä vyörymään ympäri kaupunkia, jossa keskiaika ja barokki hallitsevat sopuisasti.
Erään sisustusliikkeen kohdalla pysähdymme katselemaan näyteikkunaa ja astumme sisään.
Huomiomme on kiinnittänyt tummanharmaa raidallinen villahuopa. Se sopisi hyvin Helsingin-kotiimme ja ja olisi mukava talvella. Hinta on aika kallis, noin 70 euroa ja mietimme, viitsimmekö raahata sitä pikku matkatavaroissamme ympäri Portugalia.
Teemme ostopäätöksen, emmekä kadu.

Jokunen vuosi myöhemmin tuomme huovan Suomesta nykyiseen kotiimme Belgradiin.
Kissamme Nero ilahtuu ikihyviksi huovan nähdessään ja omii sen välittömästi lempialustakseen.
Nykyään kissamme haluaa käpertyä sen päälle iltaunille joko niin, että huopa levitetään sohvalle tai Tanja levittää sen syliinsä.

Portossa maistuu portviini

Kaupunkikävelyn jälkeen on tietysti aika siirtyä illalliselle.
Laskeudumme jyrkkää rinnettä Douron rantaan, jossa risteilevien kapeiden kujien varsilla riittää valinnanvaraa ruokapaikoista.

Otamme alkudrinkit rannassa aukion laidalla. Joen toisella rannalla näkyy Portugalin kolmanneksi suurin kaupunki Porton jälkeen, Vila Nova de Gaia.
Juuri siellä, vastapäätä meitä, ovat tärkeimmät portviinikellarit.

Illallisen syömme eräällä pikku kujalla. Tiedostamme, että tämä on Porton turistisinta aluetta, mutta emme anna sen haitata. Lautaselleni haluan yhtä Portugalin kansallisruuista, grillattuja sardiineja. Ei-niin-kalanystävä Tanja tilaa lihaa.
Sardiinit maistuvat siltä kuin pitääkin, eli herkullisilta.
Kujan molempien puolien ravintoloissa on terassilla televisiot, joista seurata illan jalkapallo-ottelua.
Jälkiruokajuomaksi tilaamme tietysti portviinit.

Portviini kehitettiin 1700-luvulla. Britannia kävi jatkuvia sotia Ranskaa vastaan ja halusi ja joutuikin ostamaan viininsä muualta. Douron laaksossa laatuviinejä on tuotettu jo keskiajalta lähtien ja britit sopivat saavansa portugalilaista viiniä ranskalaisiin verrattuna edullisesti. Viinille piti saada hyvä säilyvyys merimatkalle, joten se väkevöitettiin noin 20-prosenttiseksi.

Vuodesta 1756 lähtien portviini on ollut käytännössä suojattu nimike, nykyään myös virallisesti EU-tasolla.
Douron rannoille perustettiin useita englantilaisia portviinitaloja, joiden nimet seisovat Vila Nova de Gaian portviinikellareiden ovien yläpuolilla edelleen.

Portviinin valmistuksessa 2-3 päivää käyneeseen viinitisleeseen lisätään 77-prosenttista alkoholia, joka keskeyttää käymisen.
Viiniin jäänyt rypälesokeri saa aikaan portviinille tyypillisen makeuden. Sekoite siirretään tammitynnyreihin kypsymään vähintään kahdeksi vuodeksi, yleensä kuitenkin pidemmäksi aikaa.
Meilläkin on edelleen tallessa Tanjan aikoinaan Portugalista ostama pullo vuosikerran 1985 portviiniä.

Douron laakso tuottaa myös loistavia tuhteja punaviinejä, joissa nykyään käytetään paljolti alueen alkuperäisiä rypälelajikkeita. Ateriansa voi Portossa siis koostaa pelkästään paikallisista tuotteista juomia myöten.

Ruokalistalta löytyisi myös toista tyypillistä paikallisruokaa, trippaa, sian sisälmyksistä tehtyä kastiketta.
Portolaisia jopa nimitetään tripansyöjiksi.
Jätämme kuitenkin tripan syömisen tuleville vuosille, Madridiin ja Firenzeen.

Jonotamme syömään turskaa, jota emme varmuudella halua

Kolmantena päivänä heräämme myöhään ja käymme kahvittelemassa läheisellä kävely- ja joukkoliikennekadulla.
Huvitamme itseämme katselemalla poliiseja, jotka kerta toisensa jälkeen torppaavat kadulle sinnikkäästi yrittävien yksityisautoilijoiden yritykset.

Kiertelemme ja kaartelemme lisää kaupunkia ennen illallista. Jokiranta on tunnelmallista aluetta, mutta päättelemme mäen päällä lähikortteleissamme olevan vähemmän turistista.
Näemme mukavan tuntuisen terassin ja kysymme, onko tilaa.
– Noin tunnin päästä on, vastaa ovimies. Kello on yhdeksän illalla.

Mikäpä siinä. On perjantai ja kaikki ovat liikkeellä.
Ilmoitamme tulevamme yhdeksältä ja käymme odotellessamme juomassa alkudrinksut läheisessä kuubalaisbaarissa.
Takaisin tullessamme pöytä ei ole vielä vapaa ja joudumme jonottamaan ulkopuolella.
Ei suuri katastrofi sekään: meille tarjoillaan lasilliset cavaa odotellessamme.

Rohkaistumme pöytään lopulta päästyämme kokeilemaan jälleen suolattua ja kuivattua turskaa, bacalhaota.
Ravintolan versio ei ole huono, mutta ei silti onnistu vielä käännyttämään meitä bacalhaon ystäviksi.
Portugalilaisten supermarkettien kalaosastoilla leijaileva turskanhaju tuntuu edelleen vähän turhan kalaisalta.

Terassilla istuessamme ohi valuu ihmisiä tasaisena virtana. Joka toisella on kädessään joko juomalasi, muki tai pullo, mutta kaikilla tuntuu olevan iloinen ja rento fiilis.

Soundwichit Porton kaupunginpuistossa

Neljäntenä päivänä lähdemme katsomaan, miltä Atlantti täällä päin näyttää.
Ranta ei todellakaan ole keskustan vieressä, vaan saamme helteisen päiväpatikan jo menomatkalla, Porton keskustasta poiketen tasamaalla.

Ihmettelemme eukalyptuspuita ja muistamme, että juuri tämän nopeakasvuisen, mutta öljyisenä erittäin herkästi palavan puun istuttaminen Portugalin metsiin on ollut suuri syy maan tuhoisiin metsäpaloihin.

Reitti kulkee kauniin kaupunginpuiston läpi, jossa nappaamme huiveihimme lounaan kovasti kehutussa Soundwich-kahvilassa.
Maistuvat sandwichit tarjoillaan kekseliäästi peltibokseissa.
Mahdollisesti mukana oleville lemmikeillekin tarjoillaan vettä ja pientä purtavaa samanlaisista laatikoista.

Puiston jälkeen tupsahdamme rannalle. Ihmisiä on kesäisenä viikonloppuna ottamassa aurinkoa pienten laavujen alla.
Tarkemmalla katsomisella huomaamme, että laavut eivät ole niinkään aurinkovarjoja, vaan ne suojaavat niiden alla olevia auringonpalvojia merituulelta ja erityisesti sen nostattamalta rantahiekalta. Merivesi on varvastuntumalta viileää.

Absolutistilinnake – viinikaupungissa?

Rannasta löytyy myös linnoitus, Castelo de Queijo eli Juustolinna. Alunperin se lienee rakennettu 1400-luvulla.
Linnoitus kärsi pahoin 1800-luvun sisällissodissa, mutta on sittemmin restauroitu.

Sisältä löytyy englanninkielinen opaskyltti, jonka mukaan absolutistit valtasivat linnoituksen 1820-luvulla, mutta liberaalit valtasivat sen takaisin.

Voisi kuvitella, että ajan alkoholipolitiikka on Portugalissa ollut todella hurjaa, mutta totuus on kuitenkin mälsempi.
Absolutistit olivat kuningas Miguel I:n joukkoja, jotka kannattivat nimensä mukaisesti absoluuttista monarkiaa, eivätkä varmaankaan täysraittiutta (portugalinkielinen kylttikin puhuu vain miguelistoista). Liberaalit taas puolustivat voimassa ollutta liberaalia perustuslakia.
Ja voittivat lopulta.

Kahvikuppi- ja hammastahnatuliaisia

Linnakkeen sokkeloista löytyy sali, jossa paikalliset käsityöyrittäjät myyvät tuotteitaan.
Eräällä keramiikkataiteilijalla on myynnissä käsinmaalattuja kahvikuppeja asetteineen. Ne ovat sinisävyisen kauniita ja tulemme siihen tulokseen, että Tanjan isovanhemmiltaan saamat syntymäpäivälahjarahat löytäisivät niistä oivan sijoituskohteen.

Isoäiti on kehottanut Tanjaa ostamaan rahoilla jotain, mikä miellyttää ja nämä kyllä miellyttävät. Päätämme saada ne ehjinä Suomeen asti ja onnistumme.

Huopa ja kahvikupit eivät ole ainoat tuliaisemme.
Portolla on oma hammastahna, jonka paikallinen hammaslääkäri kehitti 1930-luvulla. Se on väriltään melko hämäävästi mustaa ja maku on erittäin voimakas.
Suun se raikastaa hyvin ja varmaan tehoaa muutenkin, koskapa on edelleen tuotannossa, viehättävän vanhanaikaisessa oranssissa tuubissa.
Ihastumme siihen kovasti ja Tanja metsästää sitä meille myöhemmilläkin Portugalin-reissuillaan.

Taksilla Douron taakse ja Eiffelin siltaa takaisin

Kävelemme takaisin kohti keskustaa Douron kaunista rantabulevardia pitkin.
Ohitamme kohdan, jossa joki loppuu ja rannaton meri alkaa.

Portugalin rannikolla ymmärtää asukkaita, jotka ovat katselleet merelle ja kaihonneet sen takaisiin maihin tietämättä edes varmuudella, onko sellaisia olemassakaan.
Kaihoisuutta, niin menneeseen kuin tulevaankin, kuvataankin usein portugalilaisten mielentilaksi, jota maan kansallismusiikki fado ilmentää.

Meidän aatoksemme eivät karkaa meren taakse, vaan ajatuksenamme on käydä vain Douron vastarannalla.
Kymmenen kilometriä rantaa käveltyämme alamme kaivata jo taksia allemme.
Ehdimme tarpoa vielä melkoisen tovin, ennen kuin saamme sellaisen lennosta.

Vila Nova de Gaia osoittautuu pieneksi pettymykseksi. Olemme ajatelleet piipahtaa portviinikellarissa, mutta vaikka alan yrityksiä on vieri vieressä, kaikkien terassit ovat täynnä turisteja, eikä yksikään näytä erityisen houkuttelevalta.

Lähdemme takaisin Porton puolelle.
Porto tunnetaan myös siltojen kaupunkina ja ehkä kuuluisin niistä on vuonna 1843 rakennettu rautatiesilta, Ponte de Dona Maria Pia, jonka on suunnitellut itse Gustav Eiffel, sittemmin pariisilaisesta nähtävyydestä kuuluisaksi tullut insinööri.
Sillan sivuilla on jalankulkurampit, jollaista pitkin mekin Douron ylitämme.
Joki vilkkuu sillan raoista jalkojemme alla. Olo ei tunnu kovin turvalliselta.

Viimeinen illallinen voittoisissa merkeissä

Olemme yrittäneet mahtua katsomaan MM-kisojen pronssiottelua Hollanti-Argentiina Douron rannan aukiolle, johon on pystytetty valtava screeni. Kuten olemme pelänneet pelämmeet, yritys on turha. Täyttä on.
Samoin läheisillä kujilla. On lauantai ja kaikki haluavat syödä ja nähdä ottelun.

Merta edemmäs kalaan on kuitenkin turha lähteä. Oman kotiaukiomme toiselta laidalta löytyy ruokaravintola, jossa on sekä tv terassille päin että tilaa.

Harmittelimme hieman jo ennen Portugaliin lähtöämme, että maa tipahti kisoissa jo aika aikaisessa vaiheessa.
Mikäpä olisi ollut hienompaa, kuin katsoa jalkapallohullussa maassa sen maajoukkueen edesottamuksia MM-kisoissa.
Tämä jäi kokematta, mutta näimmepä sentään oman suosikkimme Hollannin pelejä.

Jos portugalilaisilta ei portugalinkielistä Brasiliaa kohtaan riitäkään erityistä sympatiaa, niin espanjankielinen Argentiina on kotikatsomon ehdoton suosikki pronssiottelun voittajaksi.
Olemme terassilla suunnilleen ainoat, jotka hurraavat Hollannin voitolle.
Ei meitä tietenkään kukaan pahalla katso, häviäjät nielevät tappion omissa pöydissään.

Seuraavana aamuna on aika jättää hyvästit Portolle ja suunnata maan toiseen päähän, turistirysänä tunnettuun Albufeiraan.
Porto oli oikein hauska ja kiinnostava kokemus, mutta nyt on aika viettää kaupunkiloman sijasta viipyileviä päiviä altaan reunalla.

Vinkki:

Portugalissa, kuten monissa muissakin maissa, bussi on usein junaa nopeampi ja edullisempi kulkutapa.
Junalla matka-aika on usein 1,5-kertainen, hinta kaksinkertainen bussiin verrattuna.

Lissabon-Porto
Bussi vs. juna
3h 20min – 4h 59min
10 € – 19 €

(Aikataulu ja hinta katsottu esimerkkinä matkapäivälle 24.06.22.)