eli elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka
Pääsiäisenä 41 vuotta sitten pääsin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni Kosin saarelle Kreikkaan.
Tarkkaan ottaen aivan ensimmäisen lentomatkani tein jo kuutta vuotta aiemmin, huhtikuussa 1974, mutta siitä muistikuvani ovat varsin hatarat.
Synnyin nimittäin tuon vuoden kesäkuussa.
Tänä reissuttomana aikana on ollut vihdoin aikaa kirjoitella monista menneistä matkoista.
Olin ajatellut, että kun jossakin vaiheessa pääsen käymään Suomessa ja käsiksi vanhoihin kuva-arkistoihini, voisin tarinoida paitsi tämän vuosituhannen työmatkoistani ja muista taivalluksistani, niin myös lapsuuden ja nuoruuden reissuistani.
Kun Meriharakan Pirkko ja Fin in Tirolin Veli sitten paiskasivat minua Ensimmäinen ulkomaanmatkani -haasteella, ajattelin, että kyllähän tähän pitää tarttua!
Pirkko muisteli omassa postauksessaan muutamaakin ensimmäisistä matkoistaan.
Veli taas kirjoitti muistelmia futismatkastaan Unkariin.
Haasteen aloitti Kaukokaipuu-blogin Monni Himari tarinalla Italian reissustaan.
Minun ensimmäinen muistamani ulkomaanmatka osui pääsiäiseen, joten halusin säästää tämän postauksen kirjoittamisen ajankohtaan sopivaksi.
Tämä kotona vietettävä pääsiäinen on hyvä aika muistella sitä ihka ensimmäistä ulkomaanmatkaa, pääsiäisreissua Kreikan saaristoon.
Kun ne kaikki nomadielämäämme edeltävät kuvat ovat edelleen siellä Suomessa, niin Whatsappia vaan äitille, että lähetäpä minulle muutama kuva sieltä Kosilta.
Vastausviestissä tuli muistutus, että eka reissusi oli kylläkin Mallorcalle ja mukana kuva todisteena.
Muistellaan tässä nyt kuitenkin sitä Kreikan-matkaa, kun sieltä muutaman asian oikeasti muistankin.
Vaikka jo parivuotiaana istuin kotipihan nurmikolla ja hihkuin yli lentävien koneiden perään, en jostakin syystä muista ensimmäisistä omista lentomatkoistani mitään.
Siis edes siitä Kreikkaan suuntautuneesta, Espanjasta nyt puhumattakaan.
Mieleeni on kuitenkin jäänyt jokunen eksoottinen yksityiskohta, pyöräretki ja mukava paikallinen baarimikko.
Vuokrafillareilla maalaismaisemiin
Nuoret vanhempani olivat innokkaita pyöräilijöitä ja niinpä me vuokrasimme fillarit Kosillakin ja lähdimme polkemaan maalaismaisemiin.
Lievätkö kreikkalaislapset minuakin pienempiä – olin nimittäin tuohon aikaan tosi pieni – vai oliko siellä tapana käyttää lastenistuimia vain ihan pienillä lapsilla.
Joka tapauksessa muistan erikoisen istuimen, jossa kökötettiin lähinnä vanerinpalalla, jota kehysti jonkinlainen rautahäkkyrä käsinojina.
Äiti polki edellä, minä istuin isän kyydissä siinä häkkyrässä.
Istuin oli niin kapea, että reisiä piti puristaa yhteen, että rautojen välissä mahtui istumaan.
Samalla piti yrittää vääntää sääriä sivuille, kauas takarenkaasta.
Väsähdin ja vasen jalkateräni lipsahti pinnojen väliin.
Ensin minä paruin, sitten äiti ja varmaan lopulta myös isä.
Istuimme tienlaitaan tutkimaan jalkaani, jolle ei muistaakseni käynyt lopulta sen kummemmin.
Matka jatkui ja pientä välikohtausta lukuunottamatta oli kivaa.
Välillä pelloilta lemahti eläimellinen haju, mutta mukavaa oli pysähtyä silittelemään pehmoisia eläimiä.
Unikkoniityltä poimin äitin kanssa kukkia.
Veijalaisen baarissa
Välillä aikaa vietettiin hotellilla rentoutuen. Pihassa oli uima-allas, jonka toinen pää oli matala, joten lapsetkin pääsivät pulikoimaan.
Tuohon maailman aikaan ei ollut mitään vesipuistohärveleitä, pelkkä uima-allas oli pienelle tamperelaiselle luksuselämys.
Altaan vieressä oli baari, jossa viihtyi sekä isä että minä. Isä taisi nauttia rommikolaa ja minä olin innoissani baaritiskillä juodusta cokiksesta. Äiti nautti altaalla auringosta.
Kivointa oli kuitenkin baarimikko, jonka vanhempani nimesivät Veijalaiseksi, koska tämä näytti Markku Veijalaiselta.
Veijalainen piti minulle usein seuraa ja jutusteli aina ohi kulkiessaan. Vanhempani saivat tarpeellisen hengähdyshetken höpötykseltäni.
Munia ja mustekaloja
Pienelle ruokamatkailijalle ei ole jäänyt kovinkaan hyvin mieleen mitä me tuolla reissulla söimme.
Viisivuotiaan mielestä pääsiäisen aamiaispöydän värjätyt kananmunat olivat kuitenkin hienoja. Eihän niitä olisi edes raaskinut syödä!
Kotona huolella maalattuja munia ei koskaan rikottu. Ne avattiin varovasti päästä, syötiin sisältö ja kuoret pääsivät koristeeksi pöytään.
Aikuisiällä olen kyllä värjännyt pääsiäismuniani keittämällä ne punasipulin kuorien kanssa.
Liekö tuo ensimmäisen ulkomaanmatkani muistojen perua?
Eräänä päivänä kävelimme rannalla. Saatoimme olla istahtamassa johonkin tavernaan, ainakin vanhempani juttelivat jonkun paikallisen kanssa, kun minä vaeltelin lähistöllä katsellen ympäristöä.
Katseeni oli kiinnittynyt kauas ulapalle.
Seurasin sukeltajien touhuja merellä niin tarkasti, etten huomannut tähyillä muihin suuntiin.
Yhtäkkiä tunsin kuinka päätäni kutitti.
Ja pian uudelleen.
Mikä ihme..? mietin ja nostin käteni hiuksiini.
Käteeni tuntui jotakin kummallista.
Jokin niljakas lonkero.
Nostin katseeni ja näin sen.
Kirkaisin.
Taivaalta roikkui vettä tippuva mustekala!
Elämäni ensimmäinen kohtaaminen mustekalan kanssa oli karmaiseva.
Olin huomaamattani kävellyt niitä täynnä olevan ”pyykkinarun” alle ja tuulessa heiluvat lonkerot siellä kutittelivat päälakeani.
Vanhempiani ja paikallisia nauratti.
Söimmekö mustekaloja? En muista.
Tuskin minä ainakaan tuon ensikohtaamisen jälkeen.
Enkä muuten tykkää niistä lautasellani(kaan) vieläkään.
Tuhannen tuliaisia
Toiset merenelävät eivät olleet syötäviä, eivätkä pelottavia.
Rannan tuntumassa oli koreissa luonnon pesusieniä. Siis niitä, joiden vuoksi vaahtomuovisiakin pesusieniä kutsutaan sieniksi.
Vanhempani tutkiskelivat ja valikoivat niitä huolella, ostivat sitten pari kotiinviemisiksi.
Hervantalaisen kerrostalon hississä nähtiin tuona keväänä muutama ruskettunut kylpytakkeihin pukeutunut Kreikan-matkaaja matkalla taloyhtiön saunaan kainalossaan pesuvati, jossa oli Erittäin Hienon Suomalaisen shampoon lisäksi pari eksoottista pesusientä.
Äiti osti Kosilta myös valkoisen raakapuuvillaisen kauluspaidan ja mekon.
Väljä mekko olikin äidillä pian ahkerassa käytössä pikkusiskoni ilmoittaessa tulostaan.
Kauluspaitaa en muista kovin usein hänen päällään nähneeni ja sen ”perinkin” teini-ikäisenä ja käytin pitkälle aikuisikään, aivan loppuun asti.
Etsin sittemmin vuosia samanlaista tilalle, valitettavasti en ole vieläkään löytänyt.
Mekkokin jatkoi elämäänsä omassa vaatekaapissani vielä muutama vuosikymmen Kreikan matkamme jälkeen.
Pesusienten sen sijaan muistan alkaneen haista pahoilta jo aika pian kotiin palattuamme ja vanhempieni heittäneen ne pettyneinä roskikseen.
Sen jälkeen meillä taidettiin ostaa taas lähimarketista vaahtomuovisieniä.
Elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka -blogihaaste
Oletko bloggaaja?
Tartu halutessasi tähän haasteeseen ja linkkaa oma tarinasi sekä minun että alkuperäisen postauksen kommentteihin.
Tässä vielä ohjeet alkuperäisestä postauksesta.
Kerro, mitä sinä muistat reissultasi.
♥ Kirjoita artikkeli ensimmäisestä ulkomaanmatkastasi.
♥ Voit halutessasi linkittää jutustasi tähän KAUKOKAIPUUn alkuperäiseen postaukseen.
♥ Jos haluat, haasta mukaan myös muita bloggaajia.
♥ Haasteeseen voi tarttua kuka tahansa myös ilman haastetta!
Haasta mukaan haluamasi bloggaajat.
Itse en haasta erikseen ketään, vaan heitän pallon kaikille bloggaajille, jotka haluavat kirjoittaa oman tarinansa ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan.
Paluuviite: Milloin tunnen olevani vanha? - Via Per Aspera Ad Astra
Paluuviite: 2021 vetävimmät postaukset (+ 1 floppi) - Please Be Seated for Takeoff
Paluuviite: Serbialainen pääsiäislounas ja muita pyhäperinteitä - Please Be Seated for Takeoff
Piti tulla tietenkin lukemaan mustekalajuttu. 😀 Sulla on kyllä paljon ja tarkkoja muistikuvia matkalta, jonka olet tehnyt noin pienenä. Ja aivan mahtavan nostalgisia nuo kuvat.
Jee kivaa! Munkin täytyy käydä lukemassa lisää sun ”vähän” tuoreempia Kreikka-postauksia.
Yllättävän hyvin sitä muistaa, edes joitain yksityiskohtia. Kai se maisemanvaihdos oli niin kutkuttavaa. Noita vanhoja kuvia on kyllä kiva katsella. Pitää taas penkoa omia ja porukoiden arkistoja kun päästään käymään Suomessa.
Paluuviite: Matkablogien loppu? - Via Per Aspera Ad Astra - Live To Travel
Vanhat nostalgiset kuvat ja muistot ovat mukavia luettavia! Itsekin olen miettinyt, että pitäisikö tähän haasteeseen osallistua, mutta oma ensimmäinen ulkomaanreissuni on sellainen, että siitä ei taida olla kuin kaksi kuvaa. Eli käytännössä täytyisi soveltaa tätä ajatusta melkoisesti, mutta kaippa sekin sallittua olisi 🙂 Joka tapauksessa on kiva palata myös tällaisia lukiessa omiin ensimmäisiin reissuihin ajatuksissa!
Osallistu ihmeessä! Eihän sitä kaikista kohteista kauheasti kuvia tarvitse olla, mielikuvat ja hauskat muistonpätkät ovat nekin ihan riittävän kiinnostavia! Itse ainakin tykkään lukea muiden matkabloggaajien ensiaskeleista matkailun saralla.
Paluuviite: Postausideoita blogiin ja miten ne on toimineet käytännössä - In Via
Nää on tosi kivoja tarinoita! Upeita 70-luvun kuvia sun postauksessa kaiken lisäks!
Mut apua tuo mustekalajuttu 😀 Mulla kesti tähän ikään asti maistaa mustekalaa, mutta Madeiralla sitä tuli viimein maistettua. Samalla korkkasin kalmarin ja simpukat. Oli paljon pahemmat ennakko-odotukset, mitä ne todellisuudessa olikaan. Nyt pari viikkoa sitten söin lisää kalmaria yhen sushin päällä. Se oli aika kumista eikä maistunu oikein millekään.
Hihi, just toi kumimaisuus kuvaa munkin mielestä mustekalaa parhaiten! Simpukoita vetelen kyllä himolla.
Kuvista kiitokset isälleni ja niiden lähettämisestä äidilleni, joka oli pyynnöstäni kaivellut Suomessa esiin vanhoja albumeita ja kopsannut kännykällä ne mulle koko maailman nähtäville. Tuskin olisivat nuorena osanneet kuvitella, että tuo muksu joskus lataa ne johonkin nettiin kaiken kansan ihmeteltäväksi. 😃
Vitsi mitä 70-luvun muotia ja sisustusta kuvissa! Veijalaisen tukka oli varsinkin huikea! Se on jännä mitä lapselle jää matkoista mieleen. Itse muistan omalta lapsuusajan Sotshin matkalta kissat joita silitettiin rantakadulla ja hotellin uima-altaan sekä teetilan naisten kansallispuvut.
Eikö! Etenkin mun takana ruokapöydässä istuvan naisen (kuka lie) keltainen paita on tosi retro! Yllätys, että just nää uima-altaat jää lapsille mieleen.
Ja voi kissat! Mä tosin en ole päässyt niistä eroon aikuisenakaan, enkä ole edes yrittänyt. Nyt mun kainalossa nukkuu eräs entinen kujakatti, joka muutti meille omasta tahdostaan täällä Belgradissa kun yritin ite pysytellä lujana, ettei me voida ottaa kissaa kun ei tiedetä missä maassa milloinkin asutaan. Toi sit päätti kysyä sitkeästi lupaa tulla sisälle.
Vau, muistat ihailtavan paljon ensimmäisestä reissustasi (, jos niitä mahassa vietettyjä matkoja ei lasketa, haha!). Ja ihanaa, että näin paljon kuvia oli vielä tallessa 🙂
Näitä postauksia on ollut tosi mielenkiintoista lukea, ja mietin itsekin, lähtisinkö siihen mukaan. Omat muistikuvat vain ovat varsin hatarat, vaikka jo ala-asteikäinen olinkin, ja kuvia tuskin on jäljellä ainuttakaan… Lapsena/nuorena en ollut muutenkaan kovin innokas matkaaja, sillä kaikki ulkomailla vietetty aika oli pois hevosharrastukseltani 😀 Niin ne mielipiteet muuttuu…
Hih, aika pieniä välähdyksiähän nuo viisivuotiaan muistot ovat, mutta jotain sentään on jäänyt mieleen.
Kirjoita ihmeessä omat muistelmasi! Jos ekoista reissuista ei ole muistikuvia, niin voihan tätä soveltaa vaikka kirjoittamalla ekasta itse valitusta reissusta.
Mäkin innostuin aiheesta niin, että saatan jatkaa sarjaa muillakin reissuilla kunhan pääsen Suomeen kaivelemaan kuva-arkistojani.
Ne hassut kuvat eri vuosikymmeniltä on melkein parasta antia tässä haasteessa. 😊
Mä en muuten ole ikinä ratsastanut, muutamaa hassua kokeilua lukuunottamatta. Pitäisi haastaa joskus itsensä lähtemällä jollekin ratsastusleirille ihan oman mukavuusalueen ulkopuolelle!
Tosi hauskasti kerrottu! Oli ilo lukea, kiitos!
Mustekaloja itsekin olen pelännyt lapsena, ja maistoinkin vasta aikuisena Portugalissa.
Olipa hauska haaste. Luen ihan mielelläni lisää vanhoja tarinoita, jos niitä ilmestyy 😍.
Kiitos Nadine! Huomasin tämän kommenttisi vasta nyt!
Hihii, mustekalatraumoja siis sullakin. Jos innostut, niin kirjoita ihmeessä omiakin matkamuistojasi!
Oon ite ajatellut, että voisi poimia aiemmilta reissuvuosilta yksittäisiä hauskoja sattumuksia ja julkaista niitä jossakin vaiheessa, kunhan vain pääsisi käsiksi kuva-arkistoihin, jotka ovat edelleen Suomessa.
Se olisi muuten tosi hyvä idea, koota kaikista hauskimmat/mieleenpainuvimmat muistot yhteen postaukseen. Mulla tosin sama ongelma: kaikki vanhat kuvani ovat Tallinnassa.
Mulla on (pitkiäkin) reissuja lähes sataan maahan ja työn takia tuhansia kuvia kaikista, niin mun olis kyllä ”pakko” kirjoittaa reissut erikseen, vaikka vain koosteita tekisikin, mutta olisihan se hauska saada parhaat tarinat ylös.
Joskus tuli pidettyä matkapäiväkirjoja, mutta lopulta ne kutistui vain työmuistiinpanoihin.
Useampikin on pyytänyt kirjaa, mutta blogissa tarinat olisivat sitten kätevästi kunkin luettavissa kiinnostuksen kohteiden mukaan.
Tämän postauksen perään kuuluisi melkein ne ihan varhaisimmat omatoimireissut teini-iältä ja vuosi Kaliforniassa.
Meidän pitäis päästä tekemään ne arkistojen penkomisreissut!
Oho, sinähän muistat tuosta matkasta todella paljon. Me ollaan päätetty lähestyä tätä haastetta vähän helpommista lähtökohdista ja kirjoittaa ensimmäisestä yhteisestä matkastamme. Täytyy muuten myös todeta, että enpä tiedä olenko itsekään syönyt hyvää mustekalaa, vaikka yleensä merenelävistä muuten pidänkin.
Yhteisessä blogissa eka yhteinen matka toimii mainiosti. Linkkaa ihmeessä tännekin kun kirjoitatte!
Pitäisköhän munkin ottaa meidän ekan matkan muistelmat vielä listalle. Lähdettiin nimittäin yhdessä reissuun parin viikon seurustelun jälkeen ja nyt vuosia yhdessä on jo yli 13.
On sitä tosiaan jäänyt jotain mieleen tuolta ihka ensimmäiseltä ulkomaanreissultakin. 😊
Näin niitä vanhoja asioita tulee mieleen. En kuitenkaan muista mitkä nuo rauniot ovat. Todennäköisesti ei kuitenkaan polkupyöräreitin varrelta, koska minulla on hame päällä. Sielläpäin maailmahan noita vanhoja raunioita ja muitakin nähtävyyksiä riittää 👍.
Katsoin myös, että sulla on vähän paremmat vaatteet päällä. Oltaisiinko me käyty jollakin retkellä, jossa käytiin kirkossa/luostarissa ja samassa yhteydessä muilla nähtävyyksillä?
Jossain muistan hämärästi ihmetelleeni mustiin pukeutuneita nunnia, jotka sytyttivät kynttilöitä.
Liitän sen muistikuvan hotellin aamiaissaliin, mutta siinä ei olisi oikein mitään järkeä. Ellei siellä ollut yhtä aikaa jokin nunnien ryhmämatkaseurue. 😃
Mutta kyllähän noita kivikasoja tuolla riittää, että voi olla ihan vain jostain sunnuntaikävelyltä lähistöltä.
Hyvin Tanja muistat asioita matkasta 👌Mukana olleena äitinä minäkin muistan melkein yhtä paljon😁. Pääsiäispöydästä muistan munien lisäksi sen että siinä oli tarjolla kookkaita rinkeleitä. Se huomattiin että ennen pääsiäistä nähtiin paljon lampaita, mutta pääsiäisen jälkeen ei juurikaan. Ehkä mekin olimme välillisesti osallisia niiden katoamiseen 😊
Hihii, heippa äiti!
Onhan tuosta matkasta kulunut jo ”hetki”, että ehkä se on aika normaalia, että on jo ehtinyt unohtua.
Kun näin miettii, niin en muista kyllä itsekään yksityiskohtia kaikista aikuisiän reissuistakaan.
Nyt kun sanot, niin joku hämärä muistikuva rinkeleistä tulee mieleeni. Ihmeteltiin niiden valtavaa kokoa pöydässä.
Voi apua pieniä lampaita! Oonkohan mä tajunnut mihin ne katosi?🤭
Täällä just mietin, että mistäköhän sitä saisi pääsiäislammasta, että ehkä tuo Kosin reissu on vaikuttanut meihin enemmän kuin arvataankaan. 😅
Ainakin munat ja lampaat ovat kuuluneet meillä pääsiäispöytään aina.
Jerevanissa kyllä poistuin paikalta jokunen vuosi sitten kun nähtiin lammasta vietävän teloitettavaksi ja se ymmärsi selvästi kohtalonsa ja laski alleen luostarin pihamaalla.
Muistatko muuten mitkä nuo rauniot ovat, joiden edessä seistään kuvassa?
Kiitos tarinasta – ja linkistä. Rehellisiä kun ollaan, kuten Sinäkin, niin kun nyttemmin (tai aikaan ennen koronaa) monet matkustavat paljon ihan pienten lastenkin kanssa, niin nämä matkat ovat kyllä puhtaasti vanhempien matkoja, ne alle 5-vuotiaat (tai jopa alle 7-vuotiaat) lapset eivät niistä mitään aikuisena muista. Mutta ehtivätpähän sitten myöhemmin tehdä omia matkoja, sellaisia, joista muistavatkin jotain 🙂
Eihän sitä tosiaan muista kuin pieniä välähdyksiä, eikä kaikki muistikuvat välttämättä edes pidä paikkaansa.
Näen kuitenkin matkailun olevan hyödyllistä alle kouluikäisillekin.
Uskon, että erilaisista paikoista, tuoksuista, ihmisistä, fiiliksistä jää jotakin sellaista henkistä pääomaa vähintään alitajuisesti, joka luo sitä kuuluisaa matkailun avartavuutta.
Tässä ketjussakin kommentoinut äitini sanoi joskus, että on pitänyt tärkeänä näyttää meille lapsille maailmaa ja ymmärrän hyvin laajemman ajatuksen sen takana.
Ei kyse ole vain siitä kannattaako vaikkapa ostaa pääsylippua huvipuistoon, jos sitä käyntiä ei muista enää myöhemmin.
Ennemminkin kokonaisuudesta, siitä millaiseksi ihmiseksi kasvaa kun kohtaa pienestä pitäen monenlaisia ihmisiä.
Ei ole ehkä ihan sattumaa miksi on tullut päädyttyä aikalailla maailmankansalaiseksi ja toivoakseni monenlaisia maailmankuvia ymmärtäväksi.
Olen kiitollinen, että vanhempamme halusivat ottaa meidät mukaan reissuille, kannustivat vaihto-oppilaiksi ja muutenkin lähtemään maailmalle ja tekemään omannäköisiä ratkaisuja.
Toivoisin, että kaikki vanhemmat tekisivät niin.
Tai vähintään hoitaisivat saman kasvatuksen kotimaassa erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuttamalla, nykyään kun se on aika helppoakin.
(Niin oli kyllä lapsuuteni Hervannassakin, mutta se taisikin olla monikulttuurisimpia paikkoja 70-luvun Suomessa.)
Mukavia muistoja ja kiva matka. Mullakin on muistoja ensikohtaamisesta mustekalan kanssa. Se ei tosin riippunut pyykkinarulla vaan yritti luikerrella tarjoiluastiasta ulos. Tämä tapaus pysyi lautasella vasta keittämisen jälkeen. Voisin kutsua sitä kokemukseksi, mutta ei keitetyssä mustekalassa kyllä mitään kulinarista elämystä menetä vaikka ei söisikään.
Aika pienenä olet matkaan päässyt:) Jännä miten ihmisten mieliin jää vain jotain tuokioita, mutta suuri kuva pyyhkyityy “kovalevyltä”.
Oletko käynyt tuon jälkeen samoissa maisemissa?
Yyh, hiukan epämiellyttävä tuollainen pakeneva sapuska, mutta hei, oli taatusti tuoretta!
Olen näin aikuisiällä kyllä jokusenkin kerran yrittänyt järsiä mustekalaa, mutta mielestäni se on aina vain kuin kumia pureskelisi. Milanon ruokapostauksessani kerroinkin ”ihanasta” mikrossa lämmitetystä pakastemustekalasta.
Ai nam nam!
En ole käynyt Kosilla sittemmin. Ollaan kyllä puhuttu Ismon kanssa (viimeksi tänä aamuna) että lähdettäisiin joskus oikein aidolle lomamatkalle Kreikan saaristoon.
Täältä Serbiasta käydään tosi paljon lomilla Kreikassa, joten yhteydet ovat hyvät.
Kreikka avasi rajatkin Serbiasta tuleville, joten ehkä se voisi onnistuakin joskus alkusyksystä sellaisena turvallisena kohteena alkaa palailla matkailun pariin.
Muuten en ole kauheasti Kreikasta innostunut ja olenkin käynyt vain Ateenassa ja Mykonoksella vain risteilyn yhteydessä, sekä samalla reissulla Korfulla, joka on kovin italialainen ja vähemmän yllättäen enemmän mieleeni.