Patikointi Kotorinlahdella on starttaamassa. Vanimme odottaa, mutta me odotamme Vaniamme.
Kuskimme on kärsivällinen, mutta joogaopeltamme saattaa päästä ruma sana, kun hän kuulee, että unkaritar on päättänyt ottaa vielä suihkun, vaikka lähtöaikamme on jo käsillä.
Hymyilemme myötätuntoisesti, mutta kieltämättä emme haluaisi aiheuttaa meidät aiemmin lentokentältä hakeneelle kuskillemme ylityötunteja.
Hänellä on todennäköisesti jo seuraavat asiakkaatkin odottamassa, nyt kun maailma on taas vähän auennut.
Yksi meistä ryntää muistuttamaan Vania, että nyt olisi lähdön aika.
Olemme taas tutulla porukalla Montengerossa, joogaamassa ja patikoimassa.
Täällähän tapaa tuttuja!
Pysähdymme matkalla huoltoasemalle ja poimimme edelliseltä reissulta tutun patikointioppaamme Vukin auton kyytiin.
Vanin ovi liukuu auki ja Vuk on aikeissa hypätä sisään.
Hän pysähtyy toinen jalka astinlaudalla ja huudahtaa yllättyneenä: ”Veliki prijatelji!” – Hyvät ystävät!
(Kirjaimellisesti “vanhat ystävät”.)
Vuk puhuu erinomaista englantia, mutta hänelle ei ole ennalta paljastettu tämän vuoden matkan osallistujia.
Niinpä hänen riemastuksensa purkautuukin äidinkielellään, täällähän on tuttuja!
Tunnemme olomme tervetulleiksi, kuten muutenkin koko joogaretriittiimme ajan.
Ajelemme Kotorinlahdelle ja astumme ulos autosta vuoren juurella.
Tästä alkaa patikointimatkamme.
Patikointia uudelleenaloittelijoille
Pahin on vasta edessä, lohduttaa Vuk porukkaamme, mutta onneksi se on heti edessä.
Välittömästi autosta jalkauduttuamme näemme edessämme kohoavan vuoren.
Tästä se sitten taas alkaa.
Rakastan patikointia, nimenomaan vuori-sellaista, mutta aina reitin alkuun päästessäni – ja vielä useammin jossakin epämääräisen reitin puolivälissä – alan epäillä mielenterveyttäni.
Harrastaako joku tällaista vapaaehtoisesti?
Mutta kyllä se euforia aina iskee.
Varsinkin kun kaikki on ohi.
Mutta nyt kaikki on jälleen vasta aivan alussa.
Jalat kankeina kapuamme ensimmäistä nousua buutsit lipsuen.
Hengästyttää jo heti alkuun.
Pandemia-ajan liikkumattomuus näkyy ja tuntuu koko kropassa.
Toisin kuin edellisvuonna, emme edes haaveile joogatauosta matkan varrella.
Pääasia, että selviämme täältä hengissä ja jotakuinkin ehjinä takaisin.
Vuk vakuuttelee, että tämäkin reitti, kuten viimevuotinen, on helppo.
Totta puhuen niin se onkin, vaikka meistä otetaankin mehut irti heti alkutaipaleella.
Mutta sitten helpottaa.
Kävelemme ihanalta tuoksuvien mäntymetsien läpi.
Pysähdymme rapsuttelemaan vuohia. – Iih, kuinka ihania!
Osa ottaa jopa selfieitä suloisten kilipukkien kanssa.
Eikö nämä buutsit olekaan tehty kävelyyn?
Buutsini ovat olleet vuosia mainiot. Ne olivat nomadielämässämme toisiksi ainoat kenkäni,
varvastossujen lisäksi.
Niinpä. Eli ovat sitä myötä löysiksi tallatut.
Olikos se joku max tuhat kilsaa kun yksillä kengillä sai kävellä?
Tunnen rakon jo ensimmäisen kilometrin aikana.
Sitten se alkaa hiertää yhä pahemmin ja alan kävellä yhä hitaammin,
nilkuttaen.
Päästyämme ensimmäiselle huipulle ihailemaan Kotorinlahden maisemia, kysyn Vukilta ohimennen olisiko hänellä kenties laastaria.
Toki on.
Kun nyöritän vaelluskenkäni jalasta ja riisun sukkani, Vuk parahtaa: ”Miksi et pyytänyt aiemmin?”
Kieltämättä rakko on jo aika rajun näköinen.
Tai ei se enää mikään rakko ole, vaan nahaton vereslihalla oleva kantapää.
Niin, miksikähän en pyytänyt aiemmin, mietin, kun jatkamme matkaa ja tiedostan kantapääni olemassaolon liiankin hyvin. Rakkolaastari tuli auttamattoman myöhään.
En anna sen kuitenkaan häiritä (liikaa) itseäni, vaikka kieltämättä olisi ollut ihanampaa ihailla maisemia, jos ei olisi tarvinut purra hammasta niin, että leuat kramppaavat.
Kivun ohittaa kuitenkin riemu siitä, että korona-ajan liikkumattomuudenkin jälkeen jalat kantavat muuten.
Edelleen jaksan kävellä ja nautin siitä.
Opaskoira jahtaa
Saavumme pieneen kylään.
Täällä rapsuttelemme possuja ja hämmästelemme autioituneita taloja.
Musta koira lähtee seuraamaan meitä.
Yritämme selittää sille monikielisesti, että kyllä sen nyt olisi syytä palata kotiin, missä se lieneekään.
Mutta ei, hurtta seuraa meitä sitkeästi.
Kilometri toisensa jälkeen se pistää tassua toisensa eteen.
Jos meillä ei olisi Piipana Neroa, adoptoisin tuon ihanan otuksen välittömästi.
Kissamme vaan ei voi sietää koiria.
Tai sietäisi kai, ellei pelkäisi.
Yritämme puhua koiralle järkeä, mutta se seuraa meitä.
Kenties se tuntee tämän reitin? Ehkä se onkin opastamassa meitä?
Reitin varrella on opastekylttejä. Tuolla olisi se ja se luostari, tuonne jatkuisi se ja se reitti.
Me olemme kiipeämässä huipulle katsomaan maisemia.
Ja niin me teemme.
Koira matkassamme.
Paitsi että korkeapaikankammoni estää minua ottamasta viimeisiä metrejä huteraa kivipolkua pitkin.
Balkanilla ei juurikaan tukikaiteita harrasteta.
Ei se haittaa.
Siis se, etten vaella viimeisiä metrejä ylös.
Minulle riittää se muutamaa metriä alempana oleva tasannekin.
Täältäkin maisemat ovat upeat.
Musta koira pyörii ympärilläni.
Kyllä se selvästikin tuntee reitin.
Haluaa pitää huolen omimistaan ihmisistä.
Ukonilma ja laiskuus lopettaa patikoinnin
Lähdemme laskeutumaan.
Aivan ensimmäiset metrit pyllymäkeä,
sitten taas iisiä patikointipolkua.
Ukkonen jyrähtää.
Nyt on aika pistää vaellustossua toisen eteen.
Sateessa ei ole mukavaa, eikä ukkosella vuorelle jääminen edes turvallista.
Vuk patistelee meitä eteenpäin.
Myöhästymme.
Jäämme pitelemään sadetta metsäiselle kaistaleelle.
Puiden alla seisominen salamien lyödessä ympärillä se vasta järkevää onkin.
Mutta nyt emme ole enää lähelläkään huippua, aika korkealla silti.
Kun sade hiukan laantuu, äänestämme.
Suomalainen on syntyjään, jos ei sateentekijä, niin ainakin sateenkestävä.
Onneksi myös muut.
Kipitämme siis eteenpäin.
Kun saavumme takaisin koiran omaan kylään, vain muutaman kilometrin päähän Kotorista, joku lausuu sanan taksi.
Itse en haluaisi luovuttaa enää tässä vaiheessa, mutten myöskään kiduttaa kavereitani.
Vuk on patistanut meitä etenemään nopeammin koko retken ajan.
Olemme kuulemma laiskapyllyjä ja hitaita.
Tässä patikoinnin loppuvaiheessa hän kuiskaa minulle virnistäen, että olemme itse asiassa edenneet varsin ripeästi, hän vain tykkää vähän piiskata asiakkaitaan ottamaan itsestään enemmän irti.
Ei Vuk silti mikään piiskuri ole, tunteepa vain asiakkaansa.
Tietää, että meidän porukkaa voi vähän puskeakin, ystävä kun jo on, mutta on maltillisempi niille, joilla kunto ei oikeasti kestä.
Olemme kuitenkin patikoineet viisitoista kilometriä vuoristossa varsin helteisessä säässä, vaikka syyskuun loppua jo eletäänkin.
Pysähdymme kylälle katselemaan vielä kerran vuoristomaisemia.
Tilaamme kaksi taksia.
Ne vievät meidät Kotorin vanhaankaupunkiin.
Viimeiset kolme kilometriä.
Musta koira jää katsomaan peräämme kylänraitille.
Palauttelua Kotorissa ja kotia kohti
”Kotona” odottaisi valmis päivällinen, mutta me tankkaamme vähemmän terveellistä ruokaa kitoihimme ravintolassa.
Eikö muka pasta carbonara ole kaikkien palautusruokien äiti?
Kyytipoikana menee viiniä ja olutta, kullekin makunsa mukaan.
Jotkut nappaavat vielä gelatotkin mukaan tästä aikoinaan venetsialaistenkin hallitsemasta kaupungista.
Vaellamme vielä läpi Kotorin vanhankaupungin.
Osalle porukasta kohde on uusi, eikä meitäkään haittaa käydä siellä vuosien tauon jälkeen.
Ei Kotor viehätystään ole menettänyt, turistisuudestaan huolimatta.
Linnoitukselle emme kuitenkaan enää kapua.
Ainakaan tällä reissulla.
On aika etsiä kuskimme ja palata Petrovaciin.
Osa ystävistämme nukahtaa jo kotimatkalla.
Piditkö lukemastasi?
Tilaa tästä tuoreimmat artikkelit sähköpostiisi:
P.s. Jos tarvitset pätevää patikointiopasta Montenegroon, laita viestiä, välitän mielelläni Vukin yhteystiedot.
Huh, tuli ihan hiki kun luin tätä! Helteessä 15 kilsan vuoripatikka ei ole tosiaankaan mikään piece of cake – varsinkaan rakko jalassa. 😀 Mutta kyllähän se jälkifiilis tietysti palkitsee. Ukkonen ja salamat toivat varmasti kyllä oman jännitysmomenttinsa matkaan.
Onhan se vähän hikistä hommaa, mutta onneksi tykätään kuumista keleistä. Tuolloin syyskuun lopulla on sentään viileämpää kuin heinä-elokuulla, jolloin meillä nousee kotona Belgradissakin lämpötilat helposti yli neljänkympin.
Ukkonen ei kyllä ole kiva yllätys vuoren huipulla. 😬
Oliko reittinne pitkäkin? Me on kavuttu Kotorista rinnettä ylös puolessa välissä olevalle kirkolle. Hikistä hommaa. Mutta upeat maisemat. Tuo Kotorkin on niin suloinen kaupunki🤩
Tarkoitatko sitä kirkkoa matkalla linnoitukselle? Se on tosi kaunis paikka myös, mutta juuh, hikistä hommaa etenkin kesähelteillä.
Linnoitukseltakin löytyy juttu aiemmalta reissulta: https://pleasebeseatedfortakeoff.com/kotorin-linnoitus-on-minipatikan-arvoinen/
Tämänkertainen patikkamme oli sellainen aika tyypillinen päiväpatikka, noin 15 km. Sellaisia pääasiassa harrastamme. Helppoja tehdä muun lomassa, eikä vaadi mitään muita erityisvälineitä kuin kengät. Ja tietysti paljon juomavettä.
Juurikin sitä kirkkoa. Oliko 15 km matkalla paljon nousuja?
Se on tosi kiva pikkupatikka!
Mentiin kokolailla samaa reittiä mennen tullen. Korkein kohta oli joku noin 780 m, joten ei tule isoja nousuja. On tosi helppo reitti, johon ei puolta päivää enempää kulu. Itse kaipaisin vähän jyrkempiäkin, mutta porukalla käydessä otetaan iisisti.
Tuolla rannikolla huiput ovat tosiaan yleisestikin alle kilometrin korkuisia.
Yli kaksikilometrisiä sitten löytyy vaikkapa sieltä Durmitorilta, jossa niitä on kymmeniä.
Risteilimme juuri viimeisimmällä reissullamme Kotoriin ja se oli kyllä todella upea kokemus lipua lahden sisään ja vierailla vanhassa kaupungissa. Vaellus niillä kauniilla vuorilla on ollut varmasti ikimuistoinen kokemus ja ihana koirakamukin teillä siellä 🙂
Tosiaan, niinpäs olikin, luinkin juttunne pari päivää sitten! Mehän ollaan risteilty lähes sama reitti 2011, mutta ei käyty silloin Montenegrossa. Muuten yritetään päästä sinne säännöllisesti patikoimaan ja tuossahan se on meillä ihan naapurissa.
En itsekään pidä patikointia kidutuksena (tosin toivon pääseväni ilman rakkoja kantapäissäni). Meillä on aika monta sataa kilometriä tallattu Tatralla ja Alpeilla. Olen aika hullu patikoija: kerran olen käynyt 20 km vuori-lenkin avokkailla ja käsilaukku kainalossa. Useimmiten käytän varvastossuja tai lenkkareita, jos on ihan pakko. Omistan patikkakengätkin: ne ovat edelleen laatikossa laput kyljessä jo 15 vuoden ajan. On varmaan pakko luopua niistä (jos vielä löydän ne varastosta).
Silloin, kun näitä kuvia katsoo, ymmärtää, miksi vuoriin lähdetään 🏔️.
Vuoripatikointi vaan tuo niin euforisen olon, etenkin kun on päässyt huipulle ja jälkeen päin.
Huh, avokkailla tai varvastossuilla melkoinen saavutus! Siinä on varpaat ja nilkat kovilla!
Vaellusbuutseissakin on tosi tärkeää, että istuvat hyvin. Mulla jäi myös yhdet kalliit buutsit vuosiksi käyttämättä ja lahjoitin ne sitten pois ja ostin nuo Asolot, jotka ovat olleet superhyvät. Mutta niiden kilometrit ovat täyttyneet jo aikoja sitten kun ovat olleet käytössä jo 6 v. Yleensähän raja menee siinä 1000 km kohdalla, joka täyttyi mulla nomadiaikoina jo alle vuodessa.
Upeat maisemat ja muutenkin mielenkiintoinen postaus! 🙂 Voin niin samaistua tuohon oman mielenterveyden kyseenalaistamiseen! Norassa lähes jokaisella huiputuskerralla iski se tunne, että mitä järkeä tässä on ja kuka tästä muka nauttii 😀 Mutta olihan ne maisemat vaan kaiken sen taistelun arvoisia – kuten teilläkin!
Kiitos Eveliina! Haha, varsinkin jos eksyy reitiltä ja joutuu kompuroimaan pimeässä henkensä kaupalla, miettii, että onkohan tää ihan täysipäisen hommaa. Ja sitten vaan uudelleen aina kun tulee tilaisuus. 😅
Onneksi löytyi laastaria, muuten olis voinu olla aika tuskainen matka. Mutta voi että, kylläpä nuo maisemat on tuolla kauniita! Mekin tykättiin Kotorista, siellä oli selvästi erilainen tunnelma kuin Budvassa. Tykättiin Kotorista siis enemmän, ne on kyllä mieleenpainuvia hetkiä kun pääsee reissussa patikoimaan 🙂
Patikointi on tärkeä henkireikä, etenkin juuri vuoripatikointi. Ei olisi kyllä pystynyt jatkamaan ilman kunnon teippauksia.
Montenegro on tosi kaunis ja ehdottomasti nuo vanhat kaupungit ihanimpia. Kotor on erityisen ihana iltaisin kun risteilyvieraat ovat lähteneet ja on rauhallista.
Buutsisi näyttivät hyviltä. Tämä monissa kengissä se ongelma. Kilometrit täynnä vaikka ulkonäkö ed kelpaisi. No onneksi olitte porukalla, niin kesti kivut helpommin.
Näin se menee. Nuo Asolon extra-kapealestiset vaelluskengät ovat olleet tähän asti ainoat, jotka sopivat jalkaani hyvin. Mutta kun kilometrit alkavat olla täynnä, niin kyllä ne hyvätkin alkavat liikkua jalassa liikaa ja sitä myöten hiertää. Alkaa olla aika katsella uusia, nyyh.
Mä oon muuten käyttänyt jo vuosia Keen Venice H2 kenkiä reissuilla, niin monikäyttöiset ja hyvät! Sopii rannoille, jalat ei väsy kaupunkilomilla ja kovan kärjen vuoksi niillä on patikoitu vaikka ja missä! Suosittelen! 🙂 Pärjää yhdellä reissulla siis vain yksillä kengillä.
Kiitos vinkistä! Kävin googlaamassa ja noi voisi tosiaan olla hyvät kuumissa oloissa ja sellaisilla reiteillä, joissa ei ole kovin louhikkoista. Mä oon käyttänyt buutseja kesäisinkin nilkkatuen vuoksi. Mutta nomadielämässä oltiin yhtälailla talvisilla Japanin Alpeilla kuin tropiikissa, niin buutsit oli ainoa mahdollisuus.
Niiden lisäksi oli sitten varvastossut, joilla pärjäsi muut läpyttelyt.
Olisihan tuollaiset kunnon vaellussandaalit hyvät, mutta vielä en ole uskaltautunut kapuamaan ilman tukea nilkoille ja toisaalta joillakin alueilla on paljon käärmeitä ja kahdet kengät taas on mun makuun vähän liikaa. Tällaisilla lyhyillä reissuilla tietty toimis kun nykyään koko omaisuuden ei tarvi mahtua siihen pikkureppuun. Hmmm…
Jotenkin vaan mun on edelleen vaikea antaa periksi lisätä omaisuutta. Kai se on itelle jokin signaali siitä, ettei palata enää täysipäiväiseen reissuelämään. Ja oon kyllä muutenkin aika extreme minimalisti. 😆
Tuo mielenterveyden epäily kävi omassa mielessäkin, kun lähdettiin taannoin kiipeämään Sorapisjärvelle Dolomiiteilla. Ei mitään ennakkotietoja reitistä, ja jossain vaiheessa sitä löytikin ittensä kiipeämästä pystysuoria seinämiä ilman mitään kaiteita. Mutta olihan se saavutus lopulta kaiken sen tuskan ja hien arvoinen!
Haha, kuulostaa varsin tutulta! Ei muuta kuin menoksi, katsotaan mitä eteen tulee. 😅
Tämä reitti sentään oli super iisi ja mukana tosiaan kaveri, joka on opas ja tuntee Montenegron reitit kuin omat taskunsa.
Paluuviite: Boka Bayn vauhdikas veneretki - Please Be Seated for Takeoff
Olipa hienolta näyttävä reitti! Vuoret yhdistettynä kirkkaaseen Kotorinlahteen kyllä säväyttää! Patikointi on usein reissatessa ilman muuta yksi lempipuuhistamme. Sade ja ukkonen kylläkinn on ikävä yllätys, siitä on meilläkin kokemusta.
Kotorinlahti on kyllä kaunista aluetta, juuri kirjoitinkin sieltä vielä yhden tuoreen tarinan kun kävimme patikan jälkeen ihailemassa maisemia merenpinnan tasolta veneretkellä.
Patikoidessa, etenkin vuorilla, pitää kyllä ottaa sääasiat tosissaan, etteivät koidu kohtaloksi.
Hienot on maisemat, kyllä vuoristo on aina komiaa 🙂 Harmi, kun sait rakon kantapäähän. Se kyllä vie nautintoa upeassakin paikassa patikoinnista. EIkä tuo sadekaan kovin toivottua noissa touhuissa ole. Kerran oltiin vuoristomajalla fillareilla. Oli komia auringonpaista, kun noustiin ylös. Syödessämme alkoi pilvet nuolla vuorenrinnettä ja pian satoikin niin, että ympärilleen nähnyt. Ruan päälle odoteltiin…odoteltiin ja odoteltiin. Lopulta oli vaan lähdettävä laskemaan alas. Oli hiukka märkä ja kylmä fiilis alas päästyämme. Mukavaa silti 🙂
Näin se on, vuoret ovat aina upeita! Juuh, oli vähän epämukavaa, mutta rakko on sentään paljon helpompi tapaus kuin joku nilkan nyrjähtäminen.
Vuorilla säät muuttuvat kyllä välillä tosi nopeasti, joten vaikka olisi kuinka hieno keli lähtiessä, aina pitäisi olla kunnon kampetta ja sadeasua mukana. Olin itse asiassa ainoa, jolla edes oli jonkinlainen sadetakin riepu mukana tällä reissulla.
Sääli että en pysty tällaisiin vaelluksiin enää, mutta aina voi nauttia lukemalla muiden kokemuksista. Rakko kantapäässä saattaa kyllä olla todella kipeä ja pilata retken.
Kiitos Raija, kiva kuulla. Jos muuten liikut vielä jonkin verran, niin Montenegrosta löytyy myös ihan lyhyitä reittejä ja tosi kauniita rantapolkuja, joilla pääsee kävelemään tasamaalla.
Esim. https://pleasebeseatedfortakeoff.com/adrianmeren-antimia-montenegrossa/ jutussa on maisemia Petrovacin rantakallioilta. Siellä pääsee siis liikkumaan ihan tasaista kävelytietä ilman isompia nousuja. Tai sitten voi vain mennä nautiskelemaan rannalle ja istuskelemaan kalaravintoloihin.
Olipa ihana ja mielenkiintoinen patikkaretki noissa maisemissa. Olisinpa tiennyt tästäkin ideasta neljä vuotta sitten, kun itse retkeilimme Kotorin seudulla ja muualla Montenegrossa. Itse Kotorissa kiipesimme vain linnoitukselle, mutta teimme autoretken omalla autolla läheiseen Lovcenin kansallispuistoon, joka oli aivan mahtava kokemus. Hyvä tuoda tällaista näkökulmaa esille, liian monet tyytyvät vain vanhankaupunkin ruuhkaisiin näkymiin ja rantoihin. Toivottavasti kantapääsi ei ollut kauan kipeä.
Kiitos Aila/Juha! Tykkään myös näistä vähemmän tallatuista poluista ja siitä, että saa kuljeskella rauhassa. Upeimmat paikat ovat aina ruuhkaisimpia, mutta itselleni kelpaa vuori kuin vuori. Hienoja ne aina ovat.
Kantapää lähti kyllä hyvin paranemaan, mutta aika pitkään kuljin varvastossuissa. 😊