Siellä mihin päättyy Siperia, alkaa Japani.
Paluu Tokioon koittaa meille heti Siperianradan päässä.
Lähtiessämme kuukaudeksi Siperian reissuun oli Japani jo alkuperäinen päämäärämme.
Uusi nomadielämämme salli hitaan matkustamisen, siksi valitsimme junan lentämisen sijaan.
Perillä odotti tuttu ja rakas Japani.
Teimme tämän reissun jo syksyllä 2017.
Siperian rautatien päätteeksi harkitsimme laivamatkaa, mutta Pohjois-Korean ohjuskokeet Japaninmerellä muuttivat suunnitelmiamme, eikä vähiten läheistemme huolestumisen vuoksi.
Lentäminen oli myös laivamatkaa huomattavasti edullisempaa.
Vladivostok vaihtui lennossa Tokioon.
Paluu Tokioon tuttuihin kortteleihin
Roppongi Roppongi. Metron kuulutus hymyilyttää. Tuttu korvamato.
Olen lähes kotona, vielä Azabu-Jubanin asema, sitten Akabanebashi.
Tuttu on asema, mutta tällä kerralla en ole matkalla hostelli Zabuttoniin.
Se kun oli varattu jo ennalta täyteen, joten en pääse esittelemään Ismolle yhtä vanhoista Tokion kodeistani.
Tutuista kortteleista löytyy kuitenkin uusi mielenkiintoinen tuttavuus: Hostelli, jossa nukutaan kirjahyllyssä!
Book & Bed on hostellikonsepti, jossa kerrossängyt on rakennettu kirjahyllyjen taakse.
Hyllyjen kirjoja saa tietenkin lueskella.
Ainakin tässä hostellissa esillä on erityisesti taidekirjoja, joita on kätevä selailla lyhyelläkin piipahduksella.
Paitsi lukemiseen, japanilaisissa hostellidormeissa olemme aina onnistuneet keskittymään kirjoitustöihin, kun taas muualla maailmassa kodittomana nomadina rauhaa on haettava vuokra-asunnoista.
Book & Bedissäkin sängyt ovat tyypillisiä japanilaisia hostellipetejä eli eurooppalaisiin kerrossänkyihin verrattuna melkeinpä miniyksiöitä.
Parasta niissä on oma rauha.
Seinät eristävät miniluukut muusta maailmasta ja etuosan paksut verhot toimivat ovina yksityiseen maailmaan.
Teknisiä ongelmia – kamera reistaa ja reissaa meitä enemmän
Tällä reissulla Tokioon jäämisellä oli kolmaskin syy, nimittäin shoppailu.
Sitä en minimalistina yleisesti harrasta, – välttelen minkä tahansa tarpeellisenkin tavaran ostamista loputtomiin – mutta Japanista ostan joitakin tiettyjä asioita, kuten Mujin vihkoja ja kyniä, ulkoisia kovalevyjä ja muuta pientä elektroniikkaa. Mitä näitä juttuja nyt on, mitä nykyihminen muutaman vuoden välein tarvitsee.
Nyt tarve on vähän isompi, nimittäin kamera.
Olin vaihtanut työjuhta-Nikonini reppuelämään paremmin sopivaan Olympukseen, mutta tuo Suomesta ostamani mikrojärkkäri hajosi alle vuoden ikäisenä.
Suomessa käydessämme vein rungon takuuhuoltoon ja ilmeni, että huolto tehdään fyysisesti Portugalissa. Paketti DHL:n kyytiin ja odottelemaan.
Siperianmatka lähestyi, eikä kameraa kuulunut. Maahantuoja lupaili sen palaavan nopeasti.
Aloin jo aavistuksen hermoilla. Mistä minä toisen kameran Siperiassa ostaisin?
Laite palasi takaisin päivää ennen Siperianradalle lähtemistämme.
Ehdin huokaista helpotuksesta, ainoastaan huomatakseni, että runko on pahemmin hajalla kuin huoltoon lähtiessään.
Puhelu maahantuojalle ja sieltä ehdotus, että kopauta itse siihen namiskaan vaikka vasaralla, niin se saattaa alkaa toimia. Just.
Tiedustelin, että mitäpä jos kuitenkin korjauttaisin kameran Venäjällä tai Japanissa, mutta luonnollisestikin takuu salli huollon ainostaan Euroopassa.
Koputtelematon kamera reppuun ja Siperianradalle.
Kamerakaupoille – vaan ei Akihabaraan
Nomadielämässä sillä ei ole juurikaan merkitystä missä maassa takuu on voimassa tai onko se voimassa. Tuskin olet itse siellä mistä laite on ostettu, ainakaan silloin kuin se vekotin hajoaa.
Päätin olla laittamatta latiakaan omaa rahaa tuohon murheenkryyniin ja kuvasin erikoisten taiteilujen avittamana rikkinäisellä vekottimella läpi Siperian.
Tokioon saapuessamme ensimmäinen työ olikin ostaa uusi kamera.
Paluu Tokioon alkoi siis shoppailulla.
Tokio onkin shoppailijan paratiisi. Kaltaiselleni ostoskeskuksia ja neonvaloja karsastavalle se on helvetti.
Jos et saa epileptistä kohtausta vilkkuvaloista ja kassakoneiden kilinästä ja muusta mökästä, niin sinne vaan: matkaa kuuluisaan Akihabaraan, elektroniikkaroinaa riittää ostettavaksi.
Valtavan ja kuuluisan ostosalueen sijaan suuntasimme Shinjukuun pieneen käytettyjä kameroita myyvään liikkeeseen.
Kiertelin, katselin, harkitsin.
Löydettyäni sopivan rungon kutsuin myyjän antamaan valitsemani kameran lukitun lasin takaa.
Hänpä ilmoitti, että kaikki uudet laitteet ovat tarjouksessa ja saisin sellaisen maksamalla vain noin satasen enemmän kuin käytetystä. Siis euroissa.
Palasin paitsi Nihoniin, myös Nikonin käyttäjäksi.
Ammattimallia budjettini ei sallinut, D750 riittäköön tähän hätään, tuumin.
Aarrelaatikko kainalossani iloisesti keikkuen talsimme illalliselle.
Japanin hostellit ovat mahtavia. Perusvärityksen lisäksi olen törmännyt myös vaaleanpunaisiin Hello Kitty ja yksisarvisen sateekaariväreihin stailattuihin hosteleihin.
Kameraostoksille itsekin lähden heti kun budjettini sallii.
Japani on kyllä upea maa. Juuri viikonloppuna mietittiin sinne matkustamista. Se ei tapahdu vielä ensi vuonna, mutta ehkäpä vuonna 2024. Silloin kohteena todennäköisesti on Hokkaido.
Japani on <3 Munhan on pitänyt palata sinne jatkamaan kirjaprojektiani jo monta vuotta, saapi nähdä koska onnistuu. Ja tosiaan Hokkaido olisi itsellänikin se kohde, koska en ole käynyt siellä vielä kertaakaan ja kirjani kaipaisi materiaalia myös sieltä.
Vaikka tuo tee-se-itse-korjausehdotus kameralle kieltämättä oli vähän erikoinen, niin sehän selittäisi, miksi kamera tuli huollosta huonommassa kunnossa takaisin: ehkä he itsekin “huolsivat” sillä metodilla. 😀 Saitko sitä kameraa myöhemmin huollettua asiallisesti?
Hahaha, sama kävi mielessä. Joku vähän potkaisi, eikä osunut ihan kohdilleen 😀 En jaksanut lopulta edes korjauttaa, kun ärsytti niin paljon maksaa siitä itse. Kamera on kyllä edelleen käytössä ja helpottaisi huomattavasti kun sen viitsisi korjauttaa, mutta voi olla että hankin taas vain uuden kun tuollakin alkaa olla jo kohtuullisesti käyttövuosia takana.