Nara, kotini Japanissa

Istumme vanhan soijatehtaan varaston lattialla ja syömme mikrossa lämmittämäämme ateriaa.
Lähes kaksisataa vuotta vanha rakennus sijaitsee Japanin ensimmäisessä pääkaupungissa Narassa. 

Nykyään tämä pieteetillä kunnostettu rakennus toimii Naramachi hostellina samannimisessä kaupunginosassa.
Täällä mekin painamme päämme tyynyyn viikon verran. 

Olemme palanneet moikkaamaan vanhaa kotikaupunkiani Naraa. 
Japanin kaikista ihanista paikoista itselleni rakkainta. 
Palataan hieman ajassa taakse päin. 

Toukokuu 2007

Kävelen iltahämärässä Naran autioita katuja. On hipihiljaista. 
On helppo kuvitella millaista kaupungissa on ollut siihen aikaan, kun sen vanhat talot rakennettiin. 
Melkein hiivin itsekin hiljaisuudessa kohti keskustaa. 

Yhtäkkiä edessäni seisoo peura. Pysähdyn ja tuijotan sitä epäuskoisena.
Samoin tekee peura. 
Kuiskaan hiljaa ”Moi peura”. 
Otan varovaisia askeleita peuraa kohti. 
Peura astelee minua kohti.
Ohitamme toisemme. 
Hämmentyneenä käännyn vielä katsomaan taakseni. 
Peura katsoo peräänsä minua. 
Olen jo rakastunut Naraan. 

Jatkan matkaani ja löydän kaupungista vähän elämääkin. 
Erään rakennuksen toisesta kerroksesta kuuluu musiikkia.
Kapuan sinne ja liityn pienen baarin kanta-asiakaskunnan joukkoon.

Lokakuu 2015

Olen palannut Japaniin syyskuussa tekemään kirjaprojektiani. 
Aloitan matkani eteläisimmästä Japanista, Okinawan saaristosta. 

Kuukautta myöhemmin palaan Naraan, kahdeksan ja puolen vuoden jälkeen. 
Japanissa olen kyllä käynyt välillä, mutten rakkaassa Narassa. 

Vuokraan asunnon ja saan tilaisuuden viettää kaupungissa vähän pidemmänkin aikaa. 
Kävelen kaupunkia ristiin rastiin, fiilistelen hämyisiä kujia ja tervalta tuoksuvia puutaloja. 
Askel askeleelta tästä vanhasta kaupungista tulee yhä enemmän kotini. Nara, kotini Japanissa.

Marraskuu 2017

Elämme jo Ismon kanssa nomadeina ja saapuessamme nyt yhdessä Naraan, on tarkoituksenamme vuokrata vanha kotini uudelleen. Se ei kuitenkaan ole saatavilla, joten päädymme Naramachi hostelliin, joka osoittautuu luultavasti upeimmaksi hostelliksi, jossa olen koskaan yöpynyt. 

Täällä on myös yksityisiä huoneita, sekä mainio ravintola, jossa me nautimme illallisen kymmenvuotisvuosipäivänämme.
Ennen sitä pidämme kuitenkin budjettikuria ja syömme hostellin yhteistiloissa mikrosapuskaa.

Väärinymmärryksestä ystäviksi

Vanhassa talossa on jäätävän kylmä, mutta yhteisessä oleskelutilassa on kaasulämmitin. 
Vähemmän yllättäen kaikki majoittujat istuvat iltaisin kaupungilta palattuaan juuri täällä, ennen kuin kömpivät sähköhuopiensa alle nukkumaan. 

Huoneen toisessa päässä istuu länsimaalaisen näköinen kolmekymppinen mies yksinään. 
Hän osoittautuu brittiläiseksi Stefaniksi.
Sisäpiirivitsin myötä hänestä tulee ”poikamme Stefan”, mutta alkuun hän ei ollut ajatellut puhua meille ollenkaan. 

Alamme jutella naapuripöydän japanilaisseurueen kanssa. Kun Stefan kuulee ettemme ole jenkkituristeja, vaan suomalaisia, joilla on vähän perehtyneisyyttä japanilaiseen kulttuuriin, tämä Nagoyassa asuva myöhempi poikamme liittyy seuraamme. 

…ja toistetaan

Japanilaiset tarjoavat meille brieä ja valkoviiniä. Heidän lähdettyään jäämme vielä juttelemaan Stefanin kanssa. 
Pian paikalle tupsahtaa kaksi japanilaista miestä. Nuoremmalla heistä on blondatut hiukset ja hiukan karski olemus japanilaiseksi. 

Olen törmännyt samaan tyyppiin jo aamulla, kun hän varasi ainoaa naisten kylpyhuonetta pitkään ja hartaasti ja itse odotin jäätävän kylmässä käytävässä vuoroani. 
Purin kieltäni, etten sanoisi mitään ilkeää, koska se nyt vain olisi tosi törkeää Japanissa.
Toisaalta niin oli hänenkin käytöksensä, Japanissa kun yleensä huomioidaan muut ihmiset erittäin hyvin. 

Uudelleen kohdatessamme yritän olla mulkoilematta häntä pahasti ja ilmeisesti onnistun varsin hyvin. Hän kysyy iloisesti tervehtien mitä pidämme hostellista. 
Kun kehumme maasta taivaisiin upeaa perinnerakennusta, Makoto toteaa myhäillen, että onpa mukava kuulla, tämä mies tässä omistaa paikan. 

Hänen viereensä istunut Koichi on siis hostellin tokiolainen omistaja, joka on tullut katsastamaan tiluksiaan pääkokkinsa Makoton kanssa. 
Pian jo päätämmekin kipaista kauppaan ostamaan viinipullon. Kauppaan ei ole mahdoton matka, mutta Koichi vaatii saada lähteä viemään meitä sinne autolla.

Palattuamme juttu luistaa pikkutunneille ja Koichi kysäisee kiinnostaisiko meitä lähteä huomenna porukalla ulos syömään. No mutta tottahan toki!

Perinteinen japanilainen illallinen uusien ystävien kanssa

Seuraavana iltana kokoonnumme eteisaulaan ja kävelemme Koichin johdattamina ravintolaan, joka ei ole meille ennestään tuttu. Viisikymmenvuotiaassa ravintolassa meitä palvelee vanha rouva, paikan alkuperäinen omistaja ja perustaja. 

Nautimme tyytyväisinä kaikkea mitä eteemme kannetaan, vaikkemme tunnista läheskään kaikkea mitä syömme. Tutuimpiin antimiin kuului esimerkiksi mustekala, jonka kokkikaverimme helpotukseksemme leikkaa. 
Vaikka puikoilla syöminen on meille tuttua, niin ihan kaikkea emme itse niillä vielä, jos ikinä, osaa sujuvasti leikata. 

Kun olemme kylläisiä, Koichi vaatii saada maksaa laskun. Hyväksymme tarjouksen sillä ehdolla, että Stefan, Ismo ja minä saamme tarjota jälkiruokajuomat jossakin baarissa. 
Pomo nyökkää hyväksyvästi. 

Tällä kerralla hän johdattaa meidät pääkävelykadun yli, kujan perälle ja tyypillisesti erään kerrostalon toiseen kerrokseen. 
Japanissa parhaita baareja on monesti vaikea löytää, koska ne sijaitsevat usein vähän piilossa rakennusten ylemmissä kerroksissa. 

Tämäkin kerrostalo näyttää päällepäin miltä tahansa asuin- tai toimistorakennukselta. 
Portaiden yläpäästä oven läpi ja käytävää pitkin saavumme sisään ovesta, jonka takaa paljastuu baari. 
Leukamme loksahtavat. Baari on sisustettu perinteisen brittipubin tyyliseksi pienintä yksityiskohtaa myöten.
Ihailen puista baaritiskiä ja ehdin jo ajatella, että tämä hetki vaatii laadukkaan savuisen viskin. 
Muutan nopeasti mieleni.

Maailman parhaita drinksuja

Kuulemme kokilta ja pomolta, että tämän Lamp Barin baarimikko on edellisenä vuonna voittanut baarimestareiden maailmanmestaruuskisat. Itse mestari on käymässä Euroopassa, mutta hän on jättänyt vastuun baarista kisällilleen, joka on kehittymässä kovaa vauhtia mestarinsa veroiseksi. 

Jätämme mekin siis vastuun oppipojalle ja annamme hänelle vapaat kädet näyttää taitojaan. Me kaikki viisi saamme mitä mielikuvituksellisimmat drinksut, kukin erilaisen. 
Tässä vaiheessa meitä alkaa hiukan huolestuttaa selviämmekö laskusta, täältä emme selviäisi ihan kympeillä. Luonnollisesti emme missään vaiheessa nähneet edes juomalistaa.
Mutta kerrankos sitä. 

Näiden juomien jälkeen Makoto ehdottaa paluuta hostellille. Huokaisemme lievästi helpotuksesta ja pyydämme laskun. Sitä kieltäydytään antamasta meille, jälleen Koichi kuittaa koko summan. 

Sanoisin, että tämä paikka kannattaa kokea, jos on yhtään kiinnostunut laadukkaista drinkeistä. Hintatasosta en siis osaa sanoa yhtään mitään, joten varaa varmuudeksi mukaasi paksu nippu käteistä.
Nimenomaan käteistä, koska, ehkä hiukan yllättäen, suuri osa japanilaisista ravintoloista ja baareista ei hyväksy korttimaksuja.

Ilta jatkuu Naramachissa

Kyliltä palattuamme Makoto haluaa vuorostaan näyttää taitojaan. 
Kuljemme läpi sokkeloisen talomme sen peränurkassa sijaitsevaan baariin. 
Paikan baarimikko kertoo olevansa pian jo sulkemassa. 
Makoto komentaa nuoren miehen kotiinsa ja ottaa baarin haltuunsa. 

Tällä kerralla saamme ne vanhat viskit, mutta myös jotkut jännät drinksut, joiden sisällöstä ei ole mitään hajua. 

Juttua riittää tänäkin iltana. Ensimmäistä kertaa Narassa ollut poikammekin on jo ehtinyt ihastua mystisen kiehtovaan kaupunkiin. Lämminhenkinen Nara valloittaa sille aikaa antavan. 
Ja yllättää yhä uudelleen. 
Nara, kotini Japanissa.

Mietimme vähän haikeina, mahdammeko tavata enää koskaan. 
Naran varmasti, mutta entäpä me kaikki uudet ystävykset?

P.s. Haluatko tietää miten Stefanista tuli poikamme? Lue täältä!