Kunnioittamisen kulttuuriin kasvetaan

– Bon appetit! Bon appetit! raikuu naralaisen päiväkodin pihamaalla.
Olemme tulleet vahingossa opettaneeksi japanilaislasten laumalle ranskaa. Saapuessamme meitä vielä tervehdittiin reippaasti selvällä suomen kielellä: – Hyvää päivää! Tervetuloa!

Olemme tulleet tänne hakemaan uusia työkaluja suomalaisille ammattikasvattajille. Yritämme saada selville erityisesti sitä miten kunnioittamisen kulttuuriin kasvetaan.

Miksi Suomessa kiusataan?

Miksi maailman onnellisimmassa maassa voidaan pahoin? Suomalaista opetusjärjestelmää arvostetaan maailmalla kovasti.
Kun kerrot olevasi kotoisin Suomesta, hyvin usein reaktio on vuolaat kehut suomalaisten korkeatasoisesta perusopetuksesta.
Työskennellessäni eri maissa opetusalan ammattilaisia haastatellen, törmään ylistyksen lisäksi usein myös erääseen opettajia askarruttavaan kysymykseen: Miksi Suomessa kiusataan niin paljon?

Eräs eteläeurooppalainen opettaja esitti sanansa varoen kysyessään mihin Suomessa tarvitaan KiVa Koulua. Hän oli pohtinut, että jos Suomi on vauras, maailman onnellisin maa ja koululaitos erinomainen, niin mihin sitä kiusaamisen vastaista toimintaa tarvitaan ja miksi oppilaat eivät viihdy koulussa.
Hyvä kysymys. Jouduin toteamaan, että valitettavasti kiusaaminen on Suomessa yleistä.

Kuulin tuon kysymyksen ensimmäisen kerran jo toistakymmentä vuotta sitten, kun KiVa Koulu oli vielä uusi juttu. Viimeksi sen taisi kysyä espanjalainen erityisopettaja muutama vuosi sitten. Hänkin oli havahtunut siihen, etteivät asiat taida sittenkään olla niin kovin hyvin Suomessakaan, kun tällaisia kampanjoita tarvitaan.

Onko kiusaaminen vähentynyt KiVa Koulu -ohjelman perustamisen jälkeen? En usko.
Ennemminkin se on saanut somen myötä uusia muotoja ja esimerkiksi kiusaamisesta kuvatut videot leviävät laajasti lasten ja nuorten kaveripiirien ulkopuolellekin.

Ei tämä ole ainutlaatuinen ongelma, erityisesti somekiusaamista on kaikkialla maailmassa.
Jäin pohtimaan mitkä asiat aiheuttavat kiusaamista. Halusin löytää vastauksia työskentelymaistani, – niitä työkaluja suomalaisille opettajille, jotka joutuvat ratkomaan kiusaamista omilla työpaikoillaan.

Huom. En ole kasvatusalan ammattilainen, vaan aiheen parissa työskennellyt journalisti.
En halua astua pedagogiikan ammattilaisten varpaille, enkä väitä tämän mielipidekirjoitukseni olevan totuus. Tarkoitukseni ei ole sohia muurahaispesään, vaan pohtia suomalaista pahoinvointikulttuuria lähes sadassa maassa työskennelleenä ulkosuomalaisena, kenties löytää keinoja muualta suomalaisen kiusaamiskulttuurin kitkemiseen.

Kiusaamisen ja kunnioittamisen kulttuuriin kasvetaan

Aika nopeasti tulin siihen tulokseen, ettei opettajilla ole juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa kiusaamiseen. Koulussa voidaan puuttua seurauksiin, mutta hyvin vähän kiusaamisen syihin.
Tässä kohdassa olisi liian helppo kääntää syyttävä sormi vanhempiin ja moittia lasten huonoa kasvatusta. Valitettavasti yksittäisillä vanhemmilla on kiusaamisen ehkäisemiseen yhtä vähän keinoja kuin opettajilla.

Tarvittaisiin kokonainen kulttuurinen revoluutio, joskin kulttuurinen evoluutio lienee realistisempi vaihtoehto. Mikään ei muutu yhdessä yössä.

Suomalaiset kasvatetaan pärjäämään itsenäisesti ja yhteisöllisyys on moniin muihin maihin verrattuna varsin huonolla tolalla.
Sotien jälkeisellä nopealla kaupungistumisella saattaa olla osin syytä asiaan. Isovanhemmat jäivät maaseudulle nuorten lähtiessä töihin kaupunkeihin.
Koko kylä kasvattaa -ajattelu unohtui.
Varhaiskasvatus ei kykene rakentamaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin luonnollisissa ihmisten muodostamissa yhteisöissä.

Tätä ei pidä nähdä kritiikkinä suomalaista varhaiskasvatusjärjestelmää kohtaan, pidän sitä loistavana asiana. Kenties me kuitenkin hylkäsimme yhteiskunnan kehittymisen myötä tiettyjä yhteisöllisyyden antamia arvoja.
Suomalainen varhaiskasvatus kykenee opettamaan sosiaalisuutta, muttei välttämättä aitoa yhteisöllisyyttä, jos se puuttuu koko maan kulttuurista.

Suomalainen kauhistelee kuinka italialainen asuu vanhempiensa kanssa vielä aikuisena. Niin teen minäkin. En ikinä suostuisi asumaan anoppilassa (ja minulla on maailman paras anoppi).
Italialaisia nuorehkoja miehiä naureskellaan mammanpojiksi.
Mutta onko se sittenkään niin huono juttu, jos nonna kasvattaa lapsen rakkaudella muutkin huomioivaksi ihmiseksi.

Monissa maissa isovanhemmat kasvattavat lapsia, lapset hoitavat vanhempiaan.
Suomalainen järjestelmä mahdollistaa paremmin työn perässä muuttamisen (ainakin kotimaan sisällä) ja molempien vanhempien työssä käymisen.

Mutta onko yksin pärjäämisen kulttuuri sittenkään meille hyväksi?
Kun päätökset tehdään työn ehdoilla, menetämmekö yhteisöllisyytemme?
Oliko sotien jälkeinen yhteen hiileen puhaltaminen vain myytti vai auttoivatko ihmiset silloin toisiaan aidosti?

Balkanilla asuessa monet asiat muistuttavat menneestä Suomesta.
Hyvässä ja pahassa.
Hyviin puoliin kuuluu juurikin se yhteisöllisyys, naapuriapu ja ystävistä huolehtiminen.
Uskon sillä olevan merkittävä rooli kiusaamisen ehkäisemisessä.

Suomalaisesta koulusta otetaan mallia maailmalla, mutta mekin voimme ottaa mallia muualta.

Japanissa kasvatetaan toisten kunnioittamiseen

Lapset keräävät päiväkodin pihalta itsekasvatettua salaattia. Se pestään vadeissa ja asetellaan leikkilautasille. Toiset lapset haravoivat, kitkevät ja kastelevat puutarhaa.

Mielessäni käväisee vanha sananlasku: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.
Eikä tämän leikin opetus ole maanviljely, vaikka luonnon kunnioitus ja siihen tutustuminen on vahvasti osa opetussuunnitelmaa.

On aika siirtyä lounaalle.
Lapset keräävät lelut isoihin muovikoreihin ja siirtyvät sisälle jonottamaan ruokaa. Aivan tuttua touhua suomalaisissakin päiväkodeissa.

Annamme opettajille rauhan keskittyä töihinsä ja istumme tarkkailemaan askareita sivusta. Lapsetkaan eivät enää kiinnitä meihin erityistä huomiota, olemme olleet paikalla jo tunteja ja alun uteliaisuus on hälvennyt.
Tämä ei ole näytös ulkomaalaisille journalisteille, arkirutiineja ei muuteta meidän vuoksemme. Väsytystaktiikka toimii aina parhaiten repparikeikoilla. Arki palaa uomiinsa.

Emme odota näkevämme ruokailussa mitään kovin ihmeellistä. Toki meitä kiinnostaa millaista lounasta japanilaisessa päiväkodissa syödään.
Ruokalajit eivät kuitenkaan painaudu mieleemme erityisen tarkasti lasten käytöstä hämmästellessämme.

Suomalaiselle kiltisti jonossa seisominen tarkoittaa hyviä käytöstapoja, totta kai.
Jonossa ei saa huutaa, ei etuilla tai töniä, ruokaa pitää ottaa siististi ja vain sen verran kuin jaksaa syödä ja mitä näitä nyt on.

Naralaisen päiväkodin ruokailuhetki alkaa sillä, että kaikki istuvat rauhallisesti paikoilleen rinkiin järjestettyihin tuoleihin.
Muutama lapsi kerrallaan he nousevat tuoleistaan ottamaan ruokaa noutopöydästä.

Ensimmäinen kulhoa kaksin käsin kantava noin nelivuotias poika lähestyy ruokaa vielä odottavia ystäviään.
Hän ojentaa astian vieruskaverilleen.
Onpa ystävällinen lapsi, tuumimme.

Seuraava lapsi tekee saman, kuin myös hänen perässään ruokaa hakenut.
Oivallamme vihdoin pelin hengen. Yksikään lapsista ei hae ruokaa itselleen, vaan tarjoilee ruoan päiväkotikaverilleen.

Empatiakykyä ei saa syntymälahjana

Jostakin syystä kuvittelemme usein lasten osaaavan toisten huomioimisen taidon jo syntyessään. Yhteisön jäseneksi kuitenkin kasvetaan ja kasvatetaan aktiivisella opettamisella.

Portugalilaisessa koulussa seurasin lasten kolmen ruokalajin lounaskattauksia. Paitsi kauniisti asetellut lautaset ja ruokailuvälineet, sielläkin kiinnitti huomiota se, että lapset itse kattoivat pöydän kauniisti yhteistä ruokailua varten.
Tärkeintä ei siinäkään ollut motorinen kyky syödä veitsellä ja haarukalla, vaan se yhteisen hetken rakentaminen.
Myös japanilaiseen kulttuuriin toisten ihmisten kunnioittaminen kuuluu pienestä pitäen ja siihen kasvatetaan tietoisesti.

Suomalaiset olettavat jostakin syystä japanilaisten lasten syntyvän tottelevaisiksi.
Usko pois, ihan yhtä lailla nämä riekkuvat kuin suomalaislapsetkin. Siskoa, veljeä ja koulukaveria härnättäisiin ja jopa kiusattaisiin ihan samaan malliin kuin Suomessa, ellei lapsia aktiivisesti ohjattaisi empatiataitoihin ja toisten huomioimiseen.

Innokkuus ja kovaäänisyys kuuluvat lapsuuteen, mutta niitä voi ilmaista monin tavoin. Meidän vierailua varten muutaman fraasin suomea oppineet lapset kuuntelivat meitä tarkasti.
Kun Ismo erehtyi ohimennen tokaisemaan lounastauolla ”bon appetit”, sitä hoettiin vielä seuraavalla välitunnillakin meille kuorossa. Lapset ilmeisesti olettivat sen olevan suomea, emmekä hennoneet enää korjata.
Volyymi kohosi korkealle. Opettajia nauratti.

Toisessa naralaisessa päiväkodissa lapset olivat askarrelleet meille origameja, jokainen omansa.
Niitä he ojentelivat meille ylpeinä ja innokkaasti.
Kun olimme jo poistumassa paikalta, peräämme parkkipaikalle kipitti opettaja pienen pojan kanssa. Poika oli ujostellut meitä niin kovasti, ettei ollut rohjennut antaa meille askartelemaansa taideteosta.
Siitä oli tullut kovin paha mieli.
Opettaja kysyi sopisiko lahjan antaminen vielä. – Tottahan toki!

Meillä oli origameja jo kokonainen kassillinen, mutta ei vielä tätä uniikkia taideteosta.
Otimme kauniin paperitaitoksen vastaan kovasti kiitellen ja poika palasi oppitunnilleen hymy korvissa.
Opettaja huomioi tämän ujon lapsen yksilönä ja antoi hänelle uuden mahdollisuuden.

Me emme voineet pienten reppujen varassa elävinä nomadeina kantaa origameja mukanamme pitkään.
Otimme ne kuitenkin mukaan joulunviettoon Japanin Alpeille ja koristelimme niillä hotellihuoneemme joulunpyhiksi.

Tutkimme jokaista origamia yksitellen ennen kuin jätimme ne koristamaan huonetta jälkeemme.
Tuntui pahalta hylätä ne. Kuinka paljon teosten luomiseen oli käytetty aikaa ja vaivaa, jos ei rakkautta, niin inhimillistä välittämistä.
Emme silti ottaneet mukaan ainoatakaan, – minkä niistä muka olisi voinut laittaa toisen edelle?