Matka Jekaterinburgista Krasnojarskiin on kestänyt 38 tuntia. Vielä emme ole niillä Siperian junamatkan pisimmillä taipaleilla,
tämä on vasta esimakua Siperian etäisyyksistä.
Krasnojarsk on matkan kolmas pysähdyspaikkamme.
Olemme viettäneet tahtomattamme yön Moskovassa, vapaavalintaisesti kaksi yötä Jekaterinburgissa ja nyt teemme kahden yön pysähdyksen Krasnojarskiin.
Krasnojarsk 25.9.2017
Voiko venäläinen poliisi olla ystävä?
Astumme ulos junasta Krasnojarskin rautatieasemalla.
Asuntomme pitäisi olla muutaman sadan metrin päässä rautatieasemalta, mutta miten sinne löytäisimme?
Puhelintemme akut olivat lopussa parin päivän matkaamisen jäljiltä, joten emme pääse lataamaan karttaa.
En tosin olisi päässyt muutenkaan, koska ulkomaan datasaldoni oli kulahtanut loppuun jo Moskovan seikkailumme vuoksi.
Venäjällä poliisin nähdessäni vaihdan mieluummin kadun toiselle puolelle kuin kohtaan, ja tämän ehdin toistaa Ismolle Moskovassa hetkeä ennen saatanallisen tarinan alkua.
Pääkaupungin ongelmista huolimatta rikon oman periaatteeni Siperiassa ja turvaudumme Krasnojarskin rautatieaseman edessä päivystävään poliisiin kysyäksemme häneltä neuvoa.
Tuo kertoo, että etsimäämme osoitteeseen onkin pari kilometriä matkaa ja sinne on aika vaikea neuvoa (koska me emme puhu paljonkaan venäjää, eikä hän sanaakaan englantia).
“Kysyimme tietä aseman poliisilta. Joo ihan oikeasti. Riskejä pitää ottaa :D”
– Facebook-päivitykseni 25.9.17
Taksikuski tietää
Päätämme jälleen kerran laittaa budjettimme risaiseksi ja otamme taksin, kun on jo vähän kiire tapaamaan tulevaa vuokranantajaakin.
Tapaamisaika kun oli sovittu sen 400 metrin etäisyyden oletuksella.
Neuvottelemme hetken taksarin kanssa hintaa vähän vähemmän ulkomaalaislisää sisältäväksi ja pääsemme sutjakkaasti matkaan.
Kuski on muuten oikeinkin ammattitaitoinen ja ihmettelee miksi haluamme alueelle, jossa ei ole hotelleja.
– Oletteko varmoja osoitteesta, mies kysyy ja kun vakuutamme tietävämme, hän painaa kaasua.
Autosta astuessamme syksyn ensimmäinen räntäsade piiskoo jo Siperiaa.
Kuski katselee huolestuneena peräämme, astuessamme ulos kyydistä asuinlähiössä, mutta huikkaamme hänelle luvan jatkaa matkaa. Kyllä me tiedämme mitä teemme.
Näin ainakin toivomme.
Harmaa on ilma ja harmaita ovat talot.
Meitä paleltaa ja olisi mukava päästä nopeasti seuraavan yön kodin lämpöön.
Harmaat talot ovat valtavia, stereotyyppisen neukkutyyliin rapautuneita, eivätkä niiden numerot ole helposti selvitettävissä.
Hiippailemme pihamailla etsimässä oikeaa kortteeria ja tavoittelemme oikeaa numeroa toiveikkaina kuin lottoarvonnassa.
Jos me hiivimme ympäri rappukäytäviä pidempäänkin, olemmeko kohta taas miliisin kynsissä?
Kiertelemme oikeaksi uskomaamme taloa.
Osoite on oikea, mutta ketään ei näy.
Ei ainakaan ketään, joka olisi meitä vastassa.
Kadulla autossa istuu mies, kerrostalon pihamaalla nainen tupakkaa kiskoen.
Heitä lukuunottamatta kulmilla ei ole ristinsielua.
Keneltä kysyä neuvoa?
Kampaaja pelastaa
Yhdessä korttelin taloista on kampaamo.
Astumme sisään ja kysymme saisimmeko ladata hetken kännyköitämme.
Tarvitsisimme minun puhelimesta sen vuokranantajan numeron, jolle soittaa Ismon saldolla.
Julia toivottaa meidät tervetulleeksi putiikkiinsa ja keittääpä vielä kahvitkin räntäsateesta saapuneille suomalaisille.
Akkumme saavat virtaa ja latausta odotellessa kysäisen kampaajalta mitä hiusten värjääminen maksaisi.
Olimme päättäneet joka tapauksessa maksaa pienen tipin kiitokseksi lämmittelypaikasta, sähköstä ja kahvista, joten mikseipä saman tien kampaamopalveluista. Julia arvioi hinnaksi 20-30 euroa ja tartun tarjoukseen.
Tuleepa käytyä kampaajalla kerran tänäkin vuonna.
Itse saksimani kuontaloni on nähnyt ammattilaisen viimeksi edellistalvena Balilla, parturilla, joka leikkasi ekan kerran eläessään naisen hiukset, veitsellä. Tosin tällä kerrakka pyydän vain värin.
Juuri kun ehdin sopia kampaamopalveluista, lävähtää kännykän näytölle viesti. Ismo soittaa.
Meidän pitäisikin tulla toiseen osoitteeseen noutamaan avaimia ja hoitamaan muita asuntojärjestelyjä.
Istun silti Irinan käsiteltäväksi ja Ismo lähtee selvittämään kämppäkuvioita.
Vuokranantajaksi osoittautuu välitystoimisto, jossa ei tietenkään puhuta kuin venäjää. Onneksi Ismo puhuu kieltä edes jonkin verran. Omalla suunnilleen viiden sanan sanavarastollani ei pitkälle pötkitä, eikä huitomiskielestä ole puhelimessa apua.
Tyyppi avainten kanssa saapuu paikalle ja me saamme katon päämme päälle.
Kämppä ei olekaan varaamamme, sijainti sentään vain korttelin päässä meidän lokaatiostamme.
Jälleen kerran ilman luvattua parveketta, minkä vuoksi oltiin erityisesti kyseinen asunto valittu.
Oma kortteeri kuitenkin ja wifikin alkaa toimia heti parin tunnin taistelun jälkeen, joten pääsemme töihin.
Rekisteröinti pitäisi suorittaa välittäjän toimistossa. Sinne siis seuraavana aamuna näyttämään passit ja maksamaan vuokra.
Siinähän se kaupunkiin tutustumiseen varattu aika sitten vierähtääkin. Mutta näkihän sitä Krasnojarsk cityä välitystoimistoon kävellessäkin.
Pienellä budjetilla matkatessamme jätämme Krasnojarskin ravintolat kokonaan väliin ja hyödynnämme kotikeittiötämme.
Supermarketin pakastealtaassa on pelmenejä mistä valita.
Tuijotamme hetken valtaisaa valikoimaa ja valitsemme herkullisimman näköiset sapuskat kotona kokattaviksi.
Tuoretavaraa ei liiemmäksi ole tarjolla, mennään siis pakastetuilla.
Eikö muka Siperiassa pakastettu sapuska ole muutenkin se juttu?
Siivoaja ja vartija pelottelee
Hyvissä ajoin ennen uloskirjautumisaikaamme ovellemme kolkutetaan.
Ovisilmän takana seisoo vieras hahmo.
Kysymme millä asialla siellä ollaan.
Vastaus kuuluu, että olemme “firmasta”. Vaadimme tietää mistä firmasta.
Oven takana oleva henkilö kertoo oikean yrityksen nimen, joten avaamme oven.
Sisään astelee siivoaja ja korsto.
Siivoaja jynssää huonetta ja korsto istuu sohvalle vahtiin.
Meidän tavaroita ei putsata, joten ilmeisesti korstolla on oikeasti roolinsa siistijän suojaamiseksi. Tai estämään tämän karkaaminen, kuka tietää.
Poistumme ja jatkamme junalla syvemmälle Siperiaan, mutta sitä ennen kurkkaamme vielä kylän toiselle puolelle.
Puutaloalue aseman toisella puolen
Kävelemme asemalle ostamaan liput seuraavaan mahdolliseen junaan.
Irkutskin junan lähtöön on runsaasti aikaa, joten tutustumme kaupunkiin radan toisella puolen.
Vanhat puutalokorttelit ovat juuri sitä mitä näiltä seuduilta odottaa.
Jos ikinä osut Krasnojarskiin, hyppää lännestä tullessa junan kulkusuutaan nähden vasemmalle (luoteeseen), astele rautaisen rautatiesillan yli ja tutustu puutaloelämään.
Paluuviite: Vielä on Vladivostok - Please Be Seated for Takeoff
Venäjä on aina aikamoinen sekasotku. Itse osaan kieltäkin, mutta se ei auta kovin hyvin. Aina kämpät ovat kateissa, bussit häviksissä ja hermot kireällä. Sitä se on, mutta vapaaehtoisesti sitä on lähdetty. Silti uskon, että vaikka se olikin hieman pelottava paikoitellen, olette seikkailustanne nauttineet.
Haha, näin se on. Mutta ehkäpä tämä on juuri se syy, miksi Venäjä on niin kiehtova matkakohde. Ilman nykyistä maailmantilannetta olisimme palanneet jo maahan. Moskovasta en tykkää (ilman viimekertaista kokemustakaan), mutta erityisesti Baikalin alue kiehtoo kovasti. Ja kun ottaa lehmän hermoin, niin suurimmassa osassa asioita näkee vain huumoria.
Vitsi mikä seikkailu! Mä itse en ole pitkistä junamatkoista haaveillut, mutta tällaiset välipysäkit tekisivät siitä varmasti kokemisen arvoisen. Venäjällä olen käynyt useamman kerran, mutta vain perusmestoilla: Pietari, Moskova, Viipuri, ja viihdyin valtavan hyvin. No onneksi kerkisi käymään ennen kuin..
Aika seikkailu oli kyllä, ja tästä se vain paranee 🙂 Kyllähän tuon matkan tosiaan voisi tehdä kahdeksassa päivässä, mutta olisihan se ollut hulluutta jättää näitä Siperian kaupunkeja näkemättä, ja etenkin Baikal. Vaikka ei silti, me viihdyttiin myös junassa aivan valtavan hyvin. Ja ollaan myös kiitelty itseämme siitä, että lähdettiin, kun oli vielä mahdollisuus.
Paluuviite: Irkutsk - jälleennäkemisiä passin ja vanhan ystävän kanssa - Please Be Seated for Takeoff
Ulan Udessa kävi lähes samoin että en löytänyt booking.com/maps.me avulla majoitusta pieneltä puutalo-alueelta. Kävelin sisäpihoille ja yritin kysellä missä majoitus sijaitsee — lapulla oli paikan nimi ja osoite venäjäksi. Kukaan ei tiennyt mitään, ja osassa paikoissa ei selvästi tultu edes avaamaan ovia. Näin kadulla miliisin autossa. Sinne siis. Kumpikaan ei puhunut toistensa ymmärtämää kieltä, mutta hän sentään osasi viittoa oikeaan suuntaan. Lopulta löysin kohteen, jonka katolla oli iso kyltti mainostamassa kohdetta. Olin vaan kävellyt sen ohi eikä kukaan naapuri 100 metrin säteelläkään ollut paikasta kuullut. Paikalla vanha mummeli emmekä ymmärtäneet kieltä, mutta varauslapusta tajusi että parin yön majoitus varattu. Opetus: Olisi pitänyt olla joku käännösohjelma kännykässä ja kannattaa tarkistaa majotuksen sijainti useamman karttasovelluksen kautta.
Haha, no oli sitten asunto vähän haussa sullakin. Me etsiskeltiin muuten myös Ulan-Udessa hotelliamme jonkin aikaa, vaikka siinäkin oli ihan kyltti seinässä. Ei tosin kovin iso ja hotelli sijaitsi tavallisessa kerrostalossa. Ulan-Udesta me julkaistiinkin juuri erillinen juttu, olimme juuri siellä tasan viisi vuotta sitten.