Kotona vai korona

Kun maailma syöksyy raiteiltaan koronaviruksen takia ja viranomaisetkin ovat jo kiskoneet hätäjarrua, alkaa matkablogin kirjoittaminen tuntua vähän samalta kuin kehottaisi ihmisiä hyppäämään putoavan 737 MAXin kyytiin.

Vaikka emme kaikki kuolisikaan ihan just heti nyt tai edes joutuisi kuukausien kotikaranteeniin, niin ei tunnu kovin mielekkäältä kannustaa ihmisiä matkustamaan omia reissutarinoita lurittelemalla.

Aika ilkeää huudella täältä ruudun takaa, että ”Hei sinä siellä neljän seinän sisällä säilykkeitä haarukoiva, katso kuinka upealta Balilla näyttää! Etkös vain sinäkin haluaisi olla täällä?”

Paitsi covid-19:n, niin myös maapallon kantokyvyn vuoksi meidän on kenties rajoitettava matkustamistamme.
Ja juuri niin meidän oikeasti pitäisi tehdä.
Pysyvästi.

Matkailun askel hiilijalanjäljessä

Maailman ylikulutuspäivää vietettiin viime vuonna 29.7. Me suomalaiset vietimme sitä jo 5.4.
Me ylitämme maapallon kantokyvyn ja luonto kostaa. Pallon on tasapainotettava itseään ja se tekee sen luonnollisen karsinnan kautta.

En ole muita parempi. Kulutan monilta osin paljon vähemmän kuin suomalaiset keskimäärin, mutta vielä on paljon parannettavaa: Matkustamisen osalta tuhoan tätä palloa parin muunkin edestä.

Tämän maapalluran kantokyky on siinä parin tuhannen kilon paikkeilla per nenä.
Sitran hiilijalanjälkitestin mukaan kulutukseni ilman liikkumista olisi tuhannen kilon paikkeilla.
Oikein mainiota.
Kulutan siis siltä osin vain puolet kapasiteetistani.

Paitsi että. Lentämiseni seitsenkertaistaa kulutukseni.
Kyllä, kolme edestakaista ja yksi yhdensuuntainen lentomatkani viime vuonna Euroopan sisällä seitsenkertaisti hiilijalanjälkeni.
Kulutukseni on siis seitsemäntuhannen kilon paikkeilla.
Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on reilut 10 000 kg co2e.

Olen minimalisti, mutta tämä matkustaminen.
Kauheinta on se, että vaikka olen rajoittanut lentämiseni niin vähiin kuin on tällä hetkellä työmatkareissaajana mahdollista, niin kulutan silti muutaman maapallon kantokyvyn verran vuodessa.

Tuloni ovat 90-prosenttisesti kiinni reissuista.
Aiemmin lensin pahimmillaan 40-50 kertaa vuodessa.
Sittemmin olen järjestänyt koko elämäni uudelleen niin, että voin matkustaa vähemmän.
Tuloni ovat pudonneet alle köyhyysrajan, mutta se ei haittaa. Pöydässä on edelleen ruokaa ja vuokrat on hoidettu.
Puolisoni on nykyään työparini.
Myimme kotimme Suomessa, joten enää ei ole tarvetta käydä siellä jokaisen työmatkareissun välissä.
Voimme periaatteessa pysyä siellä missä satumme olemaan, siihen asti kunnes seuraava työreissu koittaa, ja matkata suoraan sinne, käymättä lähtöruudun kautta.

Tai siis teoriassa pystymme tekemään niin.
Asetuimme hetkeksi pitämään tukikohtaa Belgradiin ja kun eräs kulkukissa, rakas Nerokattimme, muutti yksipuolisella päätöksellään meille, päätimme jäädä ja matkata töihin täältä.
Keskittyä Euroopan uutisointiin koko maailman sijaan.

Manner-Euroopassa asuminen oli ollut haaveenani jo lapsesta alkaen.
Täällä rautatieaseman valotauluja katsellessa tajuaa kuinka lähellä Eurooppa on mantereella asuessa.
Unohdetaan nyt se seikka, että Serbiassa on umpisurkeat raideyhteydet, eikä kerran päivässä EU:n puolelle Zagrebiin kulkeva junakaan nyt ihan aina oikeasti liiku. Kuvittele tähän se Pariisin pohjoinen rautatieasema kaikkine yhteyksineen.

Nyt yritämme kehittää töitämme siihen suuntaan, ettei reissuun tarvisi lähteä.
Paikallaan pysyminen on oikeastaan mukavaa vaihtelua, vaikka veri vetäisikin tien päälle.
Saammepa tutustua Serbiaan oikein kunnolla.

Viime vuonna kävimme osittain meistä riippumattomista syistä jopa kolmesti Suomessa.
Aikataulusyistä matkasimme lentäen.
Lensimme myös kerran työmatkalle Italiaan, mistä palasimme kotiin bussilla.
Ensimmäisen kerran lensimme 1.6.
Siitäkin huolimatta pelkästään nämä lennot siis nostivat hiilijalanjälkeni sietämättömälle tasolle.

Päätin laskea tänä vuonna joka ikisen muuten kuin lihasvoimin tekemäni matkan.
Tähän mennessä olen käynyt tammikuussa sairaalassa taksilla, sekä helmikuussa lähetystön saunaillassa.
Muuten olen liikkunut vain jalkaisin.
Jossakin vaiheessa meidän on matkattava pidemmällekin. Myös lennettävä.

Nyt olemme kuitenkin peruneet työmatkammekin, ettemme ottaisi riskiä levittää virusta.
Hiilijalanjälkenikin näyttää siinä sivussa varsin kauniilta.

Voiko bloggaamalla parantaa maailmaa?

Luuletko että blogia
kirjoittamalla voi parantaa maailmaa
En tiedä onko näin
Mutta ainakin kirjoitan sitä oikein päin

(Sorry, oli pakko, olen Tampereelta kotoisin)

Asiaan; eli se matkabloggaamisen mielekkyys.
Kehtaanko edes kirjoittaa matkablogia, kun puolet maailman lentoliikenteestä on peruttu ja ihmiset viruvat kodeissaan karanteeneissa?
Voinko olla osallisena siinä, että ihmiset kenties matkustavat entistä enemmän tekstieni innostamina?

Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että kyllä, voin jatkaa tämänkin blogini kirjoittamista.
Itseasiassa minun pitää jatkaa tätä.
Vaikka toivoisin, että ihmiset miettisivät koronakaranteenien jälkeen lentämisen välttämättömyyttä, niin tosiasia on se, että ihmisen muisti on lyhyt.

Saamme hetken hengittää raittiimpaa ilmaa, kun iso osa maailman lennoista on peruttu.
Mutta kun tämä poikkeustila on ohi, matkustammeko kahta kauheammin?
Tehdäänkö talvilomamatkan peruuntumisen vuoksi kaksi kesälomamatkaa, ehkä jopa kolme, koska ”minä ansaitsen sen kärsimysteni jälkeen”?

Viime kuuhun asti lentoliikenne vain lisääntyi.
Yhä useammalla maailman ihmisellä on varaa matkustaa.
Moni kiukuttelee vieläkin suljettua lähtöporttia takoen, että minulla on oikeus lentää!
Karanteeneista karataan, viis siitä altistetaanko muita vakavalle virukselle.

Juuri tämän vuoksi minun pitää jatkaa matkailusta kirjoittamista.
Koska matkustaminen tulee jatkumaan ja lisääntymään, oma roolini on opastaa ekologisempaan ja eettisempään matkailuun.
Kannustaa matkustamaan harvemmin, mutta pidempään kerralla.
Miettimään mitkä yritykset ansaitsevat lomailijan eurot.
Nauttimaan jo matkan suunnittelemisesta ja itse matkasta.
Ajattelemaan, ettei tärkeintä ole trooppiselle rannalle pääseminen pakollisen lentomatkan jälkeen.
Humpsahdus toppatakista bikineihin vain kymmenessä tunnissa.

Minun pitää kirjoittaa, että yhä useampi oivaltaa, että seikkailu on itse matka: Junan ikkunasta maisemien katseleminen.
Eväiden jakaminen vieraiden ihmisten kanssa.
Tuntemattomalla asemalla junasta hyppääminen.

Maata pitkin matkaillessa voi tutustua pieniin kyliin, joiden nimeä ei ole koskaan aiemmin kuullutkaan.
Samalla vältetään suosituimpien kohteiden ylikuormittumista.

Ei meidän tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, mihinkään suuntaan.
Ei ole pakko lopettaa kokonaan matkustamista, edes lentämistä, ja lukittautua kotiin (paitsi ehkä nyt karanteenin ajaksi), muttei meidän myöskään tarvitse lennellä viikonlopuiksi toiselle puolelle Eurooppaa.

Olen matkannut työkseni toistakymmentä vuotta, 100-300 päivää vuodessa, käynyt lähes sadassa maassa ja matkustaminen on edelleen intohimoni.
Siltikin, tai sen vuoksi, nautin eniten hitaasti matkustamisesta.
Paikkoihin perehtymisestä.
Paikallisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustumisesta.

Hektisen työmatkatahtini keskellä haaveilin usein siitä, että olisi aikaa jäädä.
Lähes mihin tahansa.
Kaksi suurinta unelmaani olivat Siperian junamatka ja Pyhän Jaakobin tien vaeltaminen.

Ensimmäisen niistä toteutimme kaksi ja puoli vuotta sitten.
Tuo hidas matka Siperian aroja junanikkunasta tuijotellen oli mieleenpainuvimpia matkoja, mitä olen ikinä tehnyt.
Täydellinen retriitti.
Olen minimalisti ja myös kirjoitan aiheesta Minimaattori-blogissani.
Silti tuo matka opetti minullekin paljon.

Jälkimmäinen matka on vielä tekemättä. Syystä tai toisesta se on aina siirtynyt.
En tiedä tulenko koskaan patikoimaan tuota polkua, eikä sillä ole enää edes väliä.

Viitisen vuotta sitten kirjani materiaalia Japanin Okinawalla kerätessäni keskustelin vanhan miehen kanssa.
Hän ei ollut koskaan poistunut pieneltä kotisaareltaan.
Mies oli hyvin kiinnostunut muukalaisesta, matkoistani.
Minä taas ajattelin, että saavuttaisimpa joskus sellaisen rauhan, että voisin asettua aloilleni hoitamaan puutarhaa.

Joskus kuvittelin, että tulen käymään kaikissa maailman maissa.
Nyt edes sadan maan tavoittaminen ei ole enää niin tärkeää.
Montaa ei siitä lukemasta puutu, mutta uutta maata ei ole tullut nuppineulaksi kartalle kolmeen vuoteen.
Matkustanut olen silti ahkerasti, palannut suosikkipaikkoihini, viettäen niissä kuukausia kerrallaan.

Lento viikonloppumatkalle Pariisiin juomaan shamppanjaa saattaa tuntua tarpeelliselta irtiotolta kiireisestä arjesta, mutta todellisuudessa stressi laukeaa parhaiten kun hidastaa tahtia.
Henkisesti ja fyysisesti.

Näiden, ja monien muiden vastaavien syiden vuoksi haluan kirjoittaa tätä blogia.
Auttaa oivaltamaan mitä matkantekeminen on parhaimmillaan.
Opastaa miten junalippuja ostetaan ja rohkaista omatoimimatkoihin.

Ja toisaalta, kun tuon maailman tarinoideni avulla kotisohville, ei kaikkien tarvitse edes lähteä matkaan.

Serbiakin sulki rajansa nyt perjantaina 13. päivä maaliskuuta.
Mekin pysyttelemme siis kotona, mutta kirjoitamme piristykseksesi tarinoita aiemmista reissuistamme.
Nyt on hyvä aika kertoa ne monet tarinat, joiden kertomiseen meillä ei ole ollut aiemmin aikaa.

Nojatuolimatkaillaan nyt kaikki ainakin tämän epidemian ajan.
Pohditaan samalla miten voisimme kantaa kortemme kekoon yhteisen hyvän vuoksi muuttamalla matkailutottumuksiamme.

Kyllä sinne reissuun taas pääsee, mutta nyt mieluummin kotona kuin korona!

Päivitystä 01/2021:

Ai, mitäkö mieltä olen lentomatkailusta? Lue vaikkapa täältä.
Millaiset olivat ne vuoden 2020 matkustamiseni päästöt? Noh, alhaisemmat kuin kuvittelin, eivätkä omasta ansiostani.

P.S. Voit testata oman hiilijalanjälkesi Sitran elämäntapatestillä.