Ilmaisia lounaita on, ainakin Tasmaniassa

*Sisältää Booking.comin kumppanilinkin majapaikkaamme.

Tasmanian pääkaupunki Hobart mielissämme astelemme jälleen tien laitaan.
Olemme tehneet sen, minkä takia Coles Bayhin ja Freycinetiin tulimme. On siis aika lähteä.
Jatkamme matkaa samalla tavalla kuin tänne tulimmekin, eli liftaten.

Yllätymme jälleen iloisesti.

Onko Hobartiin menijöitä?

Olemme ennenkin matkoillamme saaneet autokyytejä tuntemattomilta, mutta emme ole liftanneet missään ennen Tasmaniaa.
Täällä se tuntuu toimivan ja Tasmania on lisäksi kaikkien aussiystäviemme mukaan ainoa paikka Australiassa, jossa se on turvallista.

Asetumme siis asemiin ulosmenotien varteen pienten reppujemme kanssa, valmiina aloittamaan neljännen liftausosiomme.
Meillä on jälleen pahvikyltti, nyt siinä lukee Hobart.

Pieni ongelma on se, että Coles Bayn ulkopuolella tie haarautuu etelään eli Hobartiin ja tulosuuntaamme Launcestoniin ja muihin saaren pohjoisosiin.
Ohi ajavista autoista iso osa on menossa kannaltamme väärään suuntaan.

Risteys on kuitenkin parinkymmenen kilometrin päässä, joten sinne kävelemisessä ei olisi mitään järkeä. Luotamme siihen, että Hobartiin on menijöitä ja joku heistä nappaa meidät mukaansa.

Hobartilainen perhekunta tarjoaa kyydin pääkaupunkiin

Liftausaika: 20 min.

Odottavan aika on pitkä. Autoja kulkee pysähtymättä ohitsemme.
Moni kuski näyttää peukkua merkiksi siitä, että he ottaisivat kyllä kyytiin, mutta suunta on väärä.
Monissa autoissa on nelihenkinen perhe, joten kahdelle liftarille ei ole tilaa.

Mietimme, miten tulomatkalla Stellan kanssa näkemämme iso hipahtava kyytiä yrittänyt porukka kuvittelee mahtuvansa minkään auton kyytiin.

Lievä epätoivo alkaa jälleen vallata alaa.
Onko Hobartin suuntaan matkalla ketään suopeita pariskuntia tai edes pienperheitä?
Ja jos on, niin saapuvatko niin ajoissa, että ehdimme saada perillä majapaikan?

Autoletka alkaa lisäksi harveta. Aivan kuten mekin, ovat matkailijat lähteneet jatkamaan matkaansa jo aamulla, eikä myöhemmin enää välttämättä olisi muuta kuin paikallisliikennettä.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähestyvä auto heittää kuitenkin vilkun vasemmalle ja pysähtyy eteemme.
Ja toinen auto taaksemme.
Mitä ihmettä, onko meistä nyt jo kilpailua?

Ei sentään. Etummaista autoa ajava nainen kehottaa iloisesti meitä hyppäämään kyytiin ja takapenkillä olevaa lastaan siirtymään takana olevaan autoon. Me kapuamme lapsen tilalle perheen ystävällisen pikku koiran seuraksi.

Selviää, että meidät kyytiin ottanut perhekunta matkustaa kahdella autolla. Ensimmäisessä on ennen meitä äiti ja kaksi lapsista. Jälkimmäisessä on isä, ratin takana juuri ajokortin saanut tytär ajamista harjoittelemassa ja vielä yksi lapsista takapenkillä. Heille ei kuitenkaan ole mikään ongelma järjestellä perheen paikat uusiksi lifttareiden takia.

Perhe on matkalla Hobartiin, mutta meille luvataan kyyti Swanseaan, joka on seuraava kaupunki matkalla Coles Baysta Hobartiin. Perheen äiti selittää, että he jäävät sinne asioille. Se sopii meille. Emmeköhän me saa jatkokyydin, kun olemme Swanseassa Tasmanian pohjoisosista pääkaupunkiin johtavan Tasmanian Highwayn varrella.

Swansea sijaitsee itse asiasa vastapäätä Coles Bayn kylää Great Oyster Bayn lahden toisella puolella, noin kymmenen kilometrin merimatkan päässä. Koska maantie kiertää lahden ympäri, matka on kuusi kertaa pitempi.

Ilmaisia lounaita on olemassa

Ajomatka sujuu mukavasti rupatellen. Lähestymme Swanseaa, kun kuskimme kysyy, haluaisimmeko tulla heidän kanssaan lounaalle. Se on se heidän asiansa Swanseassa, perheellä kun on siellä vakiolounaspaikka, ja me voisimme sen jälkeen saada heiltä kyydin Hobartiin asti!

Suostumme tietysti. Mietimme, että meidän tulisi kyllä maksaa perheen lounas kiitokseksi kyydistä, mutta siinä kohtaa budjettimme romahtaisi. Mutta ehkä edes jälkiruuat tai jotain? Saisimme nyt joka tapauksessa kyydin perille asti.

Oivallamme, että perheenäiti on päättänyt hieman katsella, millainen pariskunta on tullut kyytiin otettua, eli viitsiikö näiden kanssa matkata perille asti. Nähtävästi viitsii.

Lounaspaikka on hieman kaupungin ulkopuolella sijaitseva maatila ja ateriat valmistetaan tietysti tilan omista antimista. Maistuu yhtä hyvältä kuin kuulostaakin, emmekä olisi löytäneet tai edes päässeet tänne ilman kyydinantajiamme.

Varsinainen yllätys tulee lounaslinjastolla. Perheenisä ilmoittaa, että he maksavat lounaamme!
Yritämme änkyttää, että olimme ajatelleet tämän menevän toisin päin, mutta ei. Ehkä tähän aussien ystävällisyyteen pitäisi jo pikku hiljaa tottua, varsinkin kun sitä on luvassa tänään vielä lisääkin.

Syömme ulkona pitkän pöydän ääressä ja jutustellessa käy ilmi, että kaivosalalla työskentelevä perheen isä on hollantilaista sukujuurta. Tietysti.
Sekä Tasmanian ensimmäisen että viimeisen liftin antaja on siis holtsu, tai tässä tapauksessa oikeastaan holtsun vaimo, samoin kuin Castlemainen isäntämme.

Koska on selvää, että emme onnistu tarjoamaan perheelle täällä mitään, vaan päinvastoin, kieltäydymme kohteliaasti heidän tilatessaan tilan kotitekoiset jäätelöt jälkiruuaksi. Hetken päästä tulemme muka toisiin aatoksiin ja kipaisemme ostamassa sellaiset omalla rahalla.
Jäätelöannokset totta puhuen näyttävät niin houkuttelevilta, että meidän teki niitä mieli alusta asti, mutta emme voi antaa perheen kustantaa meille kaikkea.

No worries, Hobartin turisti-info järjestää majoituksen

Matka jatkuu Hobartiin halki kumpuilevien maisemien ja eukalyptusmetsien. Kaupunkia lähestyttäessä tien vieressä alkavat aueta dramaattiset merimaisemat.

Kuljettajamme kertoo, että he asuvat esikaupunkialueella, mutta sopivat miehensä kanssa niin, että hän ajaa meidät keskustaan ja perheen toinen autokunta jatkaa suoraan kotiin. Niinpä tietysti, eihän aussi – eikä varsinkaan tasmanialainen – voi kyytiläistä minkään sisääntuloväylän poskeen jättää.

Perheen äiti kysyy, onko meillä jo majoitus ja kun vastaamme ei, hän sanoo vievänsä meidät saman tien turisti-infon luo.
-Voitte pyytää heitä varaamaan teille majoituksen, hän neuvoo.

Hyvästelemme ihanan kuskimme ja hänen poikansa infopisteen rakennuksen ulkopuolella. Ihmettelemme, voimmeko tosiaan vain marssia sisään ja pyytää varaamaan meille hostellin. Voimme.

Sisällä on jonoa, mutta kun vuoromme tulee, kerromme ystävälliselle virkailijalle asiamme. Hän kysyy toivomaamme hintatasoa, katsoo tietokoneeltaan varaustilanteen ja ilmoittaa soittavansa yhteen hostelliin, jossa näyttäisi olevan vielä tilaa.
Paria minuuttia myöhemmin meillä on huone varattuna ja hostelli merkittynä paperiseen opaskarttaan.

*Tee tästä varaus Hobartin hostelliimme.

Otamme viereisellä kadulla pakolliset selfiet pahvisen Hobart-kylttimme kanssa. Olemme päässeet äärimmäisen sujuvasti perille eteläisimpään paikkaan, jossa olemme ikinä käyneet – tähän saakka.

Tasmanian pääkaupunki Hobart on valaanpyytäjien ja tutkimusmatkailijoiden tukikohta

Hobartissa on eksotiikkaa. Jokisuiston ja 1270 metriä korkean Wellington-vuoren väliin asettunut Tampereen kokoinen kaupunki on perustettu 1804, mikä tekee siitä Sydneyn jälkeen Australian toiseksi vanhimman osavaltiopääkaupungin. Etelämantereen reunaan on noin 1500 kilometriä.
Täällä todella tuntee olevansa etelässä.

Ystävämme kommentoi Facebook-postaustamme Hobartista: ”Olen lukenut paljon kirjoja tutkimusmatkailijoista ja minulle Hobart on aina tarkoittanut puhtaita lakanoita, ruokaa ja lennätinyhteyttä ulkomaailmaan.”

Valaanpyynti oli pitkään Hobartin tärkeimpiä elinkeinoja, olihan se koko eteläisen Tyynenmeren valaanpyynnin tukikohta.
Nykyään siellä vaikuttavat valaidensuojelijat.
Illallisella Shamrock-hotellin ravintolassa huomio kiinnittyy mieheen, joka istuu juttelemassa tarjoilijan kanssa baaritiskin nurkassa Sea Shepherd -meriensuojelujärjestön huppari päällään.

Niitä toki voi tilata netistä, kuten tässäkin tapauksessa on varmaan tehty, mutta näky on silti täällä valasvesien äärellä jotenkin lohduttava.

Vaikka viestintäyhteydet ovat nykyään parantuneet, tutkimusmatkailijoilla on olosuhteisiin nähden kohtuulliset oltavat, eikä retkillä kuolla nälkään, on Hobart edelleen Australian ja Ranskan Antarktis-tutkijoiden tukikohta.
Maailman toiseksi syvin luonnonsatama palvelee myös maailmanympäripurjehduskilpailujen pysähdyspaikkana.

Shamrock-hotellin pub tarjoilee kelpo aterian ja hyvää tunnelmaa

Marssimme keskustan läpi ja ylämäkeen kohti hostelliamme. Meillä on oma huone jaetulla kylpyhuoneella ja ikkunasta on näköalat kaupunkiin. Täällä vietämme kaksi seuraavaa yötä.
Matkalla olemme käyneet kaupassa, joten meillä on seuraavaksi päiväksi aamiaistarvikkeita ja ylihuomisen illallinen.
Tänään ajattelimme kuitenkin lähteä katsomaan kaupunkia ja myös syödä siellä. Keskusta on enimmäkseen melko matalasti rakennettu, mikä ei Australiassa ole yllätys ja sopii historiallisen kaupungin henkeen.

Osavaltiopääkaupungissa on jonkin verran korkeitakin rakennuksia. Täällä kadulla vastaan tulee myös yksi pukuun pukeutunut mies, ensimmäinen sitten Melbournen, eli lähes kuukauteen.

Kiertelemme keskustaa ja käymme juomilla vilkkaalla sisäpihan terassilla.
Melbournen hotellissamme olimme kysyneet paikallista olutta ja tarjoilija tyrkytti tasmanialaista, sillä ”onhan se australialaista”.
Emme tarttuneet tarjoukseen, vaan otimme Victoria Bitterit.
Nyt kun todella olemme Tasmaniassa, niin tassie-olut kyllä maistuu.
Illallispaikaksi kuitenkin valikoituu mainittu Shamrock-hotellin pubi.

Emme kovin usein syö hotelliravintoloissa, ainakaan, ellemme satu asumaan kyseisessä hotellissa. Australiassa se on kuitenkin erinomainen tapa saada hyvää ruokaa kohtuuhinnalla. Shamrockin ravintola ei ole mitenkään hieno, vaan itse asiassa pubi, jossa tarjoillaan ruokaa. Suurin osa asiakkaista on silti nimenomaan illastamassa ja tunnelma lämmin ja leppoisa.

Tilaamme pihvit ja pullon viiniä. Piffit ovat mainiot, samoin viini.
Coles Bayssa totesimme, että vaikka emme kumpikaan ole suuria siiderin ystäviä, niin tasmanialaiset siiderit vievät kielen mennessään. Kokeilemme nyt samaa tassie-viskin kanssa ja tulos on sama.

Hintaa koko satsille, eli pihvit, viinipullo ja yhdet viskit tulee 45 €. Melko edullista siis, vaikka meidän budjetillemme vähän liikaa. Vaan emme me joka ilta, vuosi tai vuosikymmen syö Hobartissa.

Australia Day jää väliin

Seuraavana päivänä olimme ajatelleet lähteä katselemaan Australian kansallispäivän, Australia Dayn juhlintaa kaupungille, mutta Tanja joutuu töiden pariin ja päätämme suosiolla jäädä hostellille. Olemme joka tapauksessa päättäneet tehdä illallista kotona.

Hostellissa on puhtaat lakanat ja meillä ruokaa, mutta nettiyhteys ulkomaailmaan toimii ainoastaan hostellin aulassa.

Tammikuun 25. päivä vietettävä Australia Day on hieman kiistanalainen, sillä se juhlistaa ensimmäisten brittien saapumista mantereelle, joka oli ollut jo kymmeniä tuhansia vuosia alkuperäisasukkaiden asuttama.

Vaikka soraääniä oikeutetusti esiintyy, päivä on erittäin suosittu kansallinen vapaapäivä ja perhejuhla, joka on tulvillaan erilaisia tapahtumia ympäri liittovaltiota. Nykyään myös alkuperäisasukkaat on juhlinnassa huomioitu.
Australia Day on myös uusien kansalaisuuksien myöntöpäivä.

Juhlan kunniaksi varaamme kuitenkin lennot Queenslandin Cairnsiin, Australian tropiikkiin.
Tuli tunne, että olemme viettäneet tarpeeksi aikaa etelässä palelemassa iltaisin.
On aika jättää Tasmanian pääkaupunki Hobart ja lentää pohjoiseen lämmittelemään.

Varaamme hostelliltamme myös lentokenttäkuljetuksen, jotta sinne Cairnsiin olisi helpompi päästä.
Aamuvarhaisella otamme jälleen pienet reppumme kantoon ja raahustamme muutaman kadun päässä olevalle pysäkille odottamaan bussia. Se saapuu reilusti myöhässä ja kuten aina, yhden hotellin edustalla pitää odotella paria aamu-unista, mutta kentällä ollaan silti ajoissa.

Olemme saapuneet Tasmaniaan pohjoisen suurimpaan kaupunkiin Launcestoniin ja lähdemme etelästä, Tasmanian pääkaupunki Hobartista.

Välissä saimme käsittämättömän helposti neljä liftiä, hienon patikkakokemuksen ja tapasimme ystävällisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä, joista Stella on vielä vuosien jälkeenkin Instagram-kaverimme.

Hei hei Tasmania! Emme tiedä, tapaammeko enää, mutta kohtelit meitä hyvin!