Oikeastiko elämä palaa ja maailma avautuu niin, että pääsemme livetapaamiseen?
Belgradissa järjestetään suomalainen leffaviikko.
Normaalisti joka toinen vuosi. Nyt edellisestä on jo neljä vuotta.
Saamme kutsun avajaisiin. Missä olemme käyneet viimeksi?
Ismo päivittäin ruokakaupassa, minä kolme viikkoa sitten ulkona syömässä, kun saimme yllärivieraan Suomesta.
Sitä edellisen kerran olen poistunut kotoa joulukuun alussa.
Tänään ne varsinaiset festarit alkoivat, mutta minäpä hankin kunnon flunssan ja jäin kotiin lepäilemään ja kirjoittelemaan. Ismo lähti katsomaan avajaisleffaa.
Ehkäpä minäkin vielä pääsen katsomaan jonkin viimeisistä näytöksistä.
Viikko sitten menimme kuitenkin yhdessä avajaisinfoon lähettilään residenssille. Samaan paikkaan, jossa kävimme silloin joulukuun alussa viettämässä yhdistettyä Suomen itsenäisyyspäivää ja joulujuhlaa.
Unettomuus ja verottaja verottaa
Parin tunnin yöunien jälkeen väsyttää infernaalisesti.
Naapurin surullinen musiikinsoitto on vienyt unet.
Täytän aamulla veroilmoitusta.
Taas on se aika vuodesta, maaliskuun viimeinen, vuoden ärsyttävin päivä.
Miksi en panostanut tähän jo viime kuussa tai tammikuussa?
Tätä olen ihmetellyt jo 22 vuotta.
Valmista tulee, sekä oman että firman veroilmoituksen kanssa.
Tässä voi tosissaan vielä ehtiä avajaisiin.
Suihkuun ja menoksi!
Sini-musta-keltainen päivällinen
Minimalistin garderobi on vähän niukahko. Kaikki on lähinnä mustaa, paria poikkeusta lukuunottamatta.
Mahtuuko mikään enää edes päälle?
Onhan mulla sininen mekko.
Mutta kumman päällysvaatteen sen päälle kiskaisisi keväisessä tihkusateessa, keltaisen villakangastakin vai mustan neuletakin?
Tässä maailmantilanteessa keltaisen ja sinisen yhdistelmä ottaisi varsin vahvasti kantaa.
Olisiko se väärin?
Ei ainakaan Suomen virallisen linjan mukaan.
Sinimusta menisi väärään suuntaan.
Kaikki livetilaisuudet ovat olleet kortilla yli kaksi vuotta.
En halua muistuttaa ihmisiä negatiivisista asioista, jospa välillä iloa.
Valitsen jotakin neutraalimpaa.
Tempaisen päälleni iloisen täysmustat vaatteet ja sitten menoksi.
Maskipakko on jo päättynyt, mutta moni käyttää niitä edelleen vapaaehtoisesti julkisissa sisätiloissa ja kulkuneuvoissa.
Taksikyytimme on tämän vuoden ensimmäinen matka, joten suhtaudumme siihen vastaavalla kunnioituksella kuin kaukomaille suuntautuvaan lentomatkaan.
Laitan naamalleni asuun sopivan mustan maskin.
Myös kuski pukeutuu maskiin. Muu asu jää pistämättä merkille.
Lähetystön autokuski Misel on vastassa portilla. Hän viittoilee meitä sisälle.
Sisäänkäyntiä vastapäätä paraatipaikalla portaikossa liehuu iso Ukrainan lippu.
Ei se sinikeltainen asu olisi kuitenkaan ollut liian radikaali.
Virallisten avajaispuheiden jälkeen nautimme lounaan.
Leffaviikon kuraattori istahtaa viereemme sohvalle ja huokaisee ensimmäisenä ”Ei puhuta siitä”, tarkoittaen sotaa.
Täällä on puhuttu sodasta riittävästi jo omasta takaa.
Ukrainan sota repii auki vanhoja haavoja.
Puhumme siis karjalanpiirakoista, joita Stefan maistaa ensimmäistä kertaa.
Korttelibaarin populaa
Päätämme pitää loppupäivän vapaata. Kotimatkalla mieleemme juolahtaa käydä korttelikapakassamme Kvartissa.
Täällähän on koko vanha kööri, ilahdumme, kun astumme ovesta sisään.
Vanhojen herrojen kyläkokous on koolla kuin menneinä hyvinä aikoina ennen koronaa.
On kotoisaa istahtaa seuraan. Elämä palaa!
Juttu lentää pöydästä toiseen. Tuttu koiramies poikkeaa ovella, mutta ei liity seuraan.
Koirasta se ei johdu, tuo kun kiskoo isäntäänsä sisätiloihin.
Monet Belgradin baareista ovat koiraystävällisiä. Niin myös Kvart, jossa on usein sulassa sovussa muutamakin koira yhtä aikaa, vaikka tilaa ei ole pariakymmentä neliömetriä enempää.
Pian omistaja Bogi saapuu vapauttamaan tarjoilijan. Ensi töikseen hän kättelee koko kantisporukan. Pitkän tauon jälkeen baarinpitäjälle on merkittävää nähdä kapakassaan lähes kymmenen ihmistä yhtä aikaa. Vieläpä laillisesti.
Vanhat äijät kulauttavat viimeiset tipat rakijalaseistaan ja häipyvät.
Mekin suunnittelemme kotiin lähtemistä.
Sisään astelee viimeisen päälle fiinisti pukeutunut partasuinen mies. Nautimme loput juomistamme hänen seurassaan.
Emme juttele, mutta tervehdimme.
Me olemmekin omistajan lisäksi ainoat, jotka tätä miestä tervehtivät. Olemme myös ainoat, joita tämä mies tervehtii.
Siihenkin meni muutama vuosi.
Hän tienaa rahansa kerjäämällä, eikä kulmakunta arvosta hänen keikarointiaan kalliissa puvussa. Varattomalla ei olisi moiseen varaa.
Me tervehdimme miestä aina, istui hän sitten se kallis puku päällään kuppilassa tai kuppi edessään kadulla. Mikä on tarina taustalla, sitä emme tiedä.
Belgrad on yli miljoonan asukkaan pikkukylä. Täällä kaikki tuntuvat tuntevan toisensa ja jokaisen tekemiset.
Kerjäläisen tarinaa ei kukaan ole osannut kertoa. Kukaan ei luultavasti ole edes kysynyt, häneltä itseltään. Emme mekään.
Mies käy silloin tällöin Kvartissa ottamassa sormustimellisen rakijaa, istuen hylkiönä yksin omassa pöydässään.
Mieluummin mykkäkoulua kuin sotaa
Ah, kiivaat ja sotaisat serbit! – Se tyypillinen mielikuva.
Itseäni täällä hämmästyttää eniten konfliktien välttäminen, aivan loputtomiin saakka.
Suomalaista ihmetyttää, kuinka kukaan ei koskaan huuda tai harrasta nyrkkitappeluita baari-illan jälkeen snägärillä.
Riitaan asti ei vain ajauduta. Ei haluta uutta sotaa.
Meillä on pari kaveria, jotka eivät puhu sanaakaan toisilleen. He ovat todenneet, että siitä syntyy vain riita.
Mielipiteiden välillä on syvä kuilu.
Toinen rakastaa salaliittoteorioita, toinen ei niitä jaksa kuunnella.
Olemme viettäneet parikin iltaa Kvartissa niin, että olemme istuneet heidän välissään ja jutustelleet kummankin kanssa luontevasti ja rennosti. Entiset kaverukset vain eivät ole keskustelleet keskenään.
Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimii täällä.
Veri ei kiehahda, Balkanin ruutikattila ei räjähdä.
Riitakumppanit eivät myöskään vaadi ystäviään jakamaan puoliaan.
Mahdumme samaan pöytään, kunhan nimenomaan me olemme heidän välissään.
Käymme kahta keskustelua yhtä aikaa, vasemmalle ja oikealle.
Mutta emme nyt. Kumpaakaan emme ole tavanneet korona-aikana.
Yksi viidestä miljoonasta
On vaaliviikko. On aika ottaa lasku.
Bogi alkaa luetella summaa: ”Hiljadu i…”, tuhat… (Alle kymppi euroina.)
Kerjäläinen huutaa päälle: ”Miliona!”
Huudahdan: ”Jedan od pet miliona!”, yksi viidestä miljoonasta.
Bogin pokka pettää, hän repeää täysin.
”En lähde, vaikka teitä tulisi viisi miljoonaa ihmistä ikkunani alle!” huudahti presidentti Vučić vuonna 2018 eroaan vaatineille mielenosoittajille.
Siitä syntyi hallituksen vastaisten mielenosoitusten iskulause: – Olen yksi viidestä miljoonasta, jedan od pet miliona.
Eikä Vučić lähtenytkään.
Iskulausetta on huudettu jo muutama vuosi putkeen parlamentin edustalla, jokaisena lauantaina, edelleen jatkavalle presidentti Vučićille.
Sunnuntaisissa vaaleissa Vučić sai jo ensimmäisellä kierroksella noin 58 prosentin kannatuksen. Hänen puolueensa SNS tosin menetti noin 400 000 ääntä.
Hallitusneuvotteluista tullee pitkät.
Piditkö lukemastasi? Tilaa tästä tuoreet artikkelit sähköpostiisi:
Olipa kiva kuvaus, ja tuo teidän kantakapakka kuulostaa oikein mukavan maanläheiseltä ja oikeasti paikalliselta. Ja siis todella samaistun tuohon hämmästyksen tunteeseen kun käy edes jossain, tähän hiljalleen palautuvaan vapauteen menee näköjään hetki tottua. Omat reissut jatkuu pian itäisessä Euroopassa, tuskin maltan odottaa että päästään pitkästä aikaa Balkanin maihin!
Kiitos Anne! Kvart on kyllä mukavan rento paikallinen, pieni ja intiimi.
On tosiaan aika erakoitunut olo, ei osaa enää niin kaivatakaan mihinkään, mutta kun johonkin lähtee, huomaa kuinka ihanaa on nähdä elämää. Aattelin, että jos alkais käydä kerran viikossa vaikka ulkona syömässä, niin tottuis vähitellen takaisin normaaliin elämään.
Mahtavaa että pääsette pian reissuun! Toivottavasti nähdään täällä!
Ihanan elävästi kuvailit tuota korttelikapakkatunnelmaa. Se perinne on kyllä jotenkin ainakin omasta lähipiiristä kadonnut tyystin, eikä omakaan aika tai harrastuneisuus enää oikein riitä nostamaan sitä eloon. Joskus matkoilla parhaita kohtaamisia on tullut tuon tapaisissa paikoissa.
Kiitos! Belgradissa on paljon sellaista inhimillisyyttä ja vanhan maailman henkeä, jonka soisi pysyvän ikuisesti.
Nyt kun muistelen, niin eihän monessa maassa voi edes istuskella tuntikausia yhden juoman varassa, kuten ihmiset täällä tekee. Ei me edelleenkään tehdä niin, mutta paikalliset ei tosiaan tilaa kuin yhden pienen juoman ja se on ihan sallittua käydä maailman asiat läpi huolellisesti tuntien mittaan. Toisaalta täällä on muutenkin niin paljon ravintoloita, että paikkoja riittää. Ja vanha tapa on käydä päivittäin. Siksi nää ihmetteleekin kun me käydään kerran kuussa, viime aikoina ei sitäkään.
Ottamatta kantaa Serbian poliittiseen tilanteeseen tai Serbiaan yleensä jäin pohtimaan tätä, että nyt voi taas mennäkin jonnekin! Suomessa yritimme Maailmanmatkaajien tapaamiseen muutama viikko sitten, mutta sepäs ei niin helppoa ollutkaan, kun osa ravintoloista Helsingissä on sittenkin vielä kiinni asiakas- (ulkomaiset matkailijat) tai työntekijäpulan takia. Nyt taas on tiedossa ensi viikolla toivottavasti matka ja sen takia pitäydymme taas vaihteeksi kotinurkissa, ettemme saisi koronaa juuri sen alla – kovin monet Suomessa ovat näinä viikkoina sen sairastaneet, lievähköinä, mutta kyllähän se kuitenkin taas matkasuunnitelmia sotkisi. On tämä, edelleen, vähän ankeaa aikaa, ihan vaikka vaan koronankin takia, kaikesta muusta puhumattakaan!
Suomessa tuntuu kyllä nyt olevan tosi moni koronassa. Vaikka lievää olisikin, niin olisi kyllä kurjaa saada positiivinen testitulos juuri ennen reissua.
Mäkään en vielä jaksa haaveilla rajat ylittävistä reissuista, on tämä vielä sellaista säätämistä. Mutta meillä tosiaan on jo ravintolat auki normaalisti ja elämä alkaa palata, niin ajattelen, että meidän on nyt aika nauttia tällä tietoa viimeisestä Belgradin kesästä.
Mukavalta tosiaan kuulostaa!
Innostuin muuten luoskelemaan vielä mitä Wikipediakin sanoo Vučićistä ja SNS-puolueesta. Hämmästyttävää, miten pienessä ajassa puolue on onnistunut saamaan noinkin suuren kannatuksen! Suomessa moinen tuskin olisi mahdollista.
Näinpä. Balkanilla linjamuutokset saattavat olla varsin nopeita, mikä toisaalta ei ole historia huomioon ottaen niin erikoista kuin miltä se äkkiseltään kuulostaa. Täällä ei käy elämä tylsäksi. 😅
Kuulostaapa mukavalta! Taitaa tämä vapaampi aika ilahduttaa paikasta riippumatta – saa käydä (laillisesti) kuppilassa ja jutella tuttujen kanssa ilta pitkä. Arvostan myös ihmisiä, jotka mahtuvat samaan pöytään, vaikka mielipiteet eriävät. Hiljaisuus tietenkin saattaa auttaa asiassa 😅
Mä tykkään kans siitä, että eriäviä mielipiteitä kunnioitetaan. Mieluummin tietysti vielä niin, että pystytään keskustelemaankin. 😆
On kyllä kutkuttavaa kun elämä alkaa palata. Varsinkin se, että voi nähdä ihmisiä.