Adrianmeren antimia Montenegrossa

Adrianmeren rannoilla nautitaan luonnollisesti veden viljaa. Alueen perinteiset ruoat toistuvat Pohjois-Italian Veneton ja Triesten seuduilta Istrian niemimaalle, Kroatiaan ja Montenegroon, pidemmällekin.

Me olimme joogaretriitillämme periaatteessa vegeruokavaliolla, mutta lipsahtelimme välillä hiukkasen lihaisempien patojen ääreen.
Ruokamatkailijan tarvitsee päästä kokeilemaan alueen ruokia monipuolisesti.

Aloitimme sunnuntain paistattelemalla päivää salaisella rannalla, hylätyn hotellin varjossa.

Sunnuntaipäivä salaisella rannalla

Kävelytie kiemurtelee turkoosin Adrianmeren ja tuoksuvan havumetsän välissä. Nelihenkinen porukkamme vaeltaa Ivanan luotsaamana kohti hänen lempirantaansa. 

Kuljemme ylhäällä kallioilla, läpi tunneleiden ja saavumme alas kivikkoiselle rannalle. 
Matkan varrella ei ole taloja näkynyt, mutta yhtäkkiä edessämme on valtava hotellinraato. 

Paikalla ollutta vanhaa hotellia on lähdetty ”hiukan” laajentamaan. Betonia on paalutettu oikein olan takaa ja kalliostakin on louhittu valtava pala pois. 
Siihen se on sitten jäänytkin, venäläisten mahtipontinen projekti. 

Jugoslavian hajoamissotien jälkeen venäläiset valtasivat Montenegron rantakohteet. 
Rahaa virtasi ja uusia hotelleja syntyi kuin sieniä sateella. Sodanjälkeinen maa tarvitsi rahaa ja kaikki oli kaupan. 

Budvaa ei kuulemma enää edes tunnista entisekseen, mutta Petrovać on edelleen viehättävä kaupunki, jossa on välimerellisen kalastajakylän fiilistä.
Lukuunottamatta tuota valtavaa betonikolossia, joka on jäänyt kesken ja aiheuttanut lähinnä ympäristökatastrofin. 
Ilmeisesti sen rakentajilla ei ollut enää tarvetta huuhdella rahojaan Montenegron rantavesissä.

Vähän matkan päässä on yksityisiä huviloita. Viehättävä perinteinen kivitalo sijaitsee lähellä rantaa, ylempänä kalliolla roikkuu tyylikäs, moderni luksushuvila. Kun isken siihen autuaana minimalistin silmäni, Ivana kertoo sen olevan belgradilaisen arkkitehdin suunnittelema. 
Useat lomataloista ovat kuulemma belgradilaisten omistamia. 

Tänne(kin) se väki siis pakenee kun me ihmettelemme kesäisin autioituvaa Belgradia. 
Mutta nytpä olemme mekin täällä, viikon mittaisella jooga- ja patikointiretriitillämme. 
Aurinko helottaa ja lämpötila kohoaa miltei hellelukemiin. 

Istahdamme rantaan ihailemaan meren aaltoja ja nauttimaan kesäisistä tunnelmista, – vaikka on jo lokakuun loppupuoli.
Osa meistä käy myös uimassa. Itse en vilukissana halua mielestäni hyytävän kylmään Adrianmereen.
Nopeasti juosten veteen meneminen olisi onnistunut, mutta koko vuoden kengissä hiippailleet jalkani eivät siedä kivikkoisella rannalla juoksemista, hädin tuskin kävelemistä. 
Tyydyn uittamaan varpaitani rantavedessä. 

Sunnuntaisapuska ja kokin vapaapäivä

Paluumatkalla päätämme piipahtaa kahvilla (lue: viinillä, oluella tms.) aallonmurtajan nokassa olevan kahvilan terassilla. Voisimme kysyä samalla ravintoloiden aukioloaikoja.
Koronarajoitukset ovat taas kiristymässä ja Budvan ravintolat on määrätty suljettaviksi seuraavasta päivästä alkaen. On hiukan epäselvää koskeeko rajoitus ainoastaan Budvan kaupunkia vai koko Budvan maakuntaa, johon Petrovaćkin kuuluu. 

Ivana viestii majatalolle jääneille pyytäen, että nämä liittyisivät seuraamme. Porukka saapuu hetken kuluttua ja mukana on uusi tuttavuus: 
Sieltä saapuu Ali! 
Albaniaan jämähtynyt mies on vihdoin päässyt rajan yli. 

Ilmenee, että ravintolat menisivät kiinni täälläkin. Tänään olisi siis ainoa mahdollisuus tutustua petrovaćilaisten ravintoloiden antimiin.

Oma venäläiseksi isoäidiksi ristimämme vegekokki Katja kyllä kokkaa meille herkullisia sapuskoita enemmän kuin tarpeeksi, mutta Ismolle ja minulle on tärkeää päästä testaamaan myös paikallisia erikoisuuksia. 
Ruokamatkailu on paitsi intohimomme, myös tärkeä osa tämän blogimme sisältöä. 
– Mitenkäs minä teille eri herkuista kirjoittaisin, jos en olisi niitä suutuntumalla testannut!

Pahoittelemme, että skippaisimme yhteisen illallisemme jo toisena iltana, mutta koko porukka kokkiamme myöten onkin innokkaana lähdössä mukaamme.
Avulias majatalonemäntämme Ivana varmistaa aukioloajat ja soittaa meille pöytävarauksen rantabulevardilla sijaitsevaan Riblji restoran Katićiin eli kalaravintola Katićiin.

Palaamme kotiin eli majatalollemme (kutsumme kodiksemme kaikkia paikkoja, joissa yövymme.
Nomadielämässä se oli tärkeääkin.)
Iltapäiväjoogan jälkeen on aika lähteä maistelemaan niitä ravintolan antimia. 

Tuolileikkiä koronan tahtiin

Katićin tarjoilija pohtii miten asettaisi kahdeksan hengen seurueemme terassille koronarajoituksia noudattaen. Sisätilaa tässä ravintolassa ei edes ole. Eipä sellaiselle ole tarvetta etelän lämmössä. Meidän lisäksemme ravintolassa on vain yksi toinen seurue, aivan terassin toisella laidalla. 

Tarjoilija kertoo, ettei porukkamme saisi istua samassa pöydässä. 
Hetken mietittyään hän keksii, että voisi asettaa pienet pöydät jonoon, mutta jättää niiden väliin tilaa. Kun kussakin pöydässä olisi vain kaksi ruokailijaa, emme rikkoisi sääntöjä.

Harkitsen kertoisinko hänelle, että olemme kaikki negatiivisiksi testattuja ja asumme samassa talossa eristyksissä muista. Että voisimmeko vain saada sen yhtenäisen pöydän ja kantaisimme itse vastuun jos poliisi tulisi paikalle. 
En ehdi avata suutani, kun sisältä tulee mieshenkilö, ilmeisesti omistaja. 
Hän huitaisee kädellään ilmaa ja huudahtaa, viis rajoituksista! 
Samassa hän on jo työntänyt pöytämme yhteen ja illallisemme voi alkaa. 

Listat kouriin ja sapuskoita valitsemaan.

Montenegrolaiset perinneruuat

Balkanin eri maissa löytyy usein hyvin samankaltaisia ruokia.
Variaatiot syntyvätkin eniten kylien ja kaupunkien sijainneista.
Montenegrolainen ruoka on siis lähempänä vaikkapa serbialaista ruokaa, kuin saman maan sisällä vuoristokylien ja rannikkokaupunkien keitokset. 

Kaikkialla Balkanin vuoristoalueilla syödään siis keskenään samantyylisiä ruokia, usein pitkään haudutettuja lihapatoja ja juustoja.
Jokialueilla taas nautitaan makean veden kalaa ja meren äärellä muuta veden viljaa. 

Vaikka Montenegro on pieni maa, on täältäkin löytyy omat ruokansa eri alueille. 
Meri ja vuoret ovat täällä lähekkäin, joten maantieteellinen etäisyys eri keittiöiden välillä ei ole sekään suuren suuri. 

Rannikolla syödään Adrianmeren antimia

Meren äärellä kun olemme, haluamme luonnollisesti lautasillemme niitä erityisen paikallisia mereneläviä. Valinnanvaraa Riblji restoran Katićissa riittää.

Onneksi meitä on iso porukka, niin pääsemme näkemään ja maistelemaan eri annoksia toistemme lautasilta. 
Ruuan jakaminen on yleisestikin tavallista Balkanilla, mutta nyt kukin valitsee omat suosikkinsa omina annoksinaan, tarjoten niistä sitten maistiaisia uusille ystäville. 

Olenalla ja Ismolla on tismalleen samat toiveet kanssani, joten me tilaamme kimpassa kolmistaan jaettavat tarjottimelliset. 
Ensin nautimme kalapateeta (riblja pašteta), oliiveja ja leipää. 
Sitten päästään asiaan. 

Olen tehnyt valintani jo etukäteen. Koska on mahdollisuus vain yhteen ulkoruokintakertaan, haluan pääruuaksi sen alueelle tyypillisimmän.

Buzara

Pääruokanamme on katkarapu-buzara (Katićin listalla nimellä gambori po vašoj želji – gril/buzara, eli katkarapuja valintasi mukaan – grillattuna/buzara).

Tässä nimenomaan buzara on se juttu. Montenegrolaisille tämä ruoka on perinteinen kesäherkku. Kulhollisen valmistaa nopeasti isollekin seurueelle. 

Mutta ei tämä Adrianmereneläväklassikko (sori edellisestä sanahirviöstä, oli pakko) ole pelkästään montenegrolainen ruoka, vaan sitä tarjoillaan muuallakin Adrianmeren rannikolla.
Italialaiset ja kroatialaiset kiistelevät kummat ovat keksineet ruokalajin: venetolaisilla ja triesteläisillä on spaghetti alla busara, kroaateilla škampi na buzara. 

Buzara ei oikeastaan ole ruokalaji ensinkään, vaan pikemminkin valmistustapa.
Mutkistetaanpa asioita vielä hiukan lisää:
Yksien mielestä buzara on perinteinen rauta- tai saviruukku, jossa kalastajat valmistivat kyseisen ruokalajin.
Toiset taas väittävät buzaran tarkoittavan kastiketta.
Joita niitäkin on kaksi vaihtoehtoa.

Yhtä kaikki. Ajattele ranskalaisia simpukoita valkoviiniliemessä, niin pääset jyvälle. 
Simpukoista puheenollen, buzara voi sisältää muitakin Adrianmeren antimia kuin katkarapuja, kuten esimerkiksi niitä simpukoita. 

Simppeleimmillään näin: kippo + mereneläviä + liemi. 

Valkoinen liemi sisältää valkoviiniä, valkosipulia, persiljaa, korppujauhoja, oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. 
Punainen kastike on käytännössä sama lisättynä tomaateilla. 
Valmistusaika on puolisen tuntia. 

Jos olet keitellyt kotona simpukoita, osaat kopioida tämänkin reseptin ilman Montenegroon matkaamista tai sen kummemmitta neuvoitta. 
– Yksinkertainen on usein parasta. 

Crni rižoto od sipe

Onni on kolme ihmistä jakamassa samoja ruokia, joten meidän ei tarvinut tyytyä vain yhteen pääruokaan, vaan tilasimme toisen ikään kuin lisukkeeksi. 
Tämä mustekalan musteella värjätty risotto on myös hyvin tyypillinen tämän alueen merellinen ruoka. 

Jos olet ostanut vastarannan turistikaupoista mustekalan musteella värjättyä pastaa, niin sitäpä samaa tämä käytännössä on, pastan sijaan tietysti risottoon valmistettuna. 
Ja tuleeko yllätyksenä: vaikka Venetsiassa nykyään törmääkin yleisesti siihen pastaversioon, niin tokihan nimenomaan tämä risotto on venetolainen perinneruoka (risotto al nero di seppia). 
Onhan Pohjois-Italia muutenkin riisialuetta. 

Adrianmeren ympäristön historia kietoutuu yhteen ja ruokakulttuuritkin sekoittuvat. Miksipä eivät, vanhaa Roomaa kaikki tyynni. Kuka pölli kenenkin reseptin, mitä sitä vanhoja muistelemaan. 

Tämä musta riisivelli ei näytä lautasella kovinkaan houkuttelevalta, eikä totisesti ole kuvaajan unelma, mutta hyvältä se maistuu. Kokeile pois!

Päivän kala

Belgradissa asuvina olemme usein ihmetelleet, miten paikalliset pysyvät niin hoikkina. Balkanilaiset annoskoot ovat järjettömiä. 
Jotkut paikalliset ystävämme väittävät omaavansa aivan erilaisen metabolisen järjestelmän kuin lännestä tulevat. Siksi me muut kuulemma emme kykene samoihin annoskokoihin ja lihomme silloinkin kun jätämme annoksemme kesken.

Siksipä olikin yllätys, että jaettuamme edellä mainitut sapuskat kolmeen pekkaan, olimme edelleen nälkäisiä. Olisi jälkiruuan aika, mutta makea ei houkutellut.
En ylipäätään ole makean ystävä ja syön äärimmäisen harvoin jälkiruokaa. 
Nyt kun vatsa ilmaisi, että vieläkin hiukoisi, päätimme kysäistä ehtisikö keittiö kokata meille vielä vähän lisää jotakin suolapalaa. 

Katićin listalta löytyy yhtä sun toista kalaa, mutta me esitimme tarjoilijalle pyynnön tyyliin tuo pikkuisen jotakin kalaa, mitä tahansa sattuu olemaan nopeasti kokattavissa. 

En tullut kysyneeksi mitä lajia saimme, mutta tuoretta ja mainiosti maistuvaa oli sekin.

Belgradista tuleville rantalomakohde Petrovać tuntuu varsin tyyriiltä paikalta.
Vitonen viinilasilliselta on lähes ryöstöä, kun on tottunut kahden euron juomiin. 
Katićin loppulasku ei kuitenkaan järkyttänyt: Kristillisellä tasajaolla hinnaksi jäi ruokineen, juomineen ja tippeineen 25 euroa per nuppi.

Talo tarjosi vielä juomat palanpainikkeeksi ja olimme valmiita kapuamaan kotia kohti ja yöunille. 

Skadarin karppi

Samoin kuin pohjoismakedonialaisilla on oma järvikalansa, Ohrid-järven taimen, on myös
montenegrolaisilla omansa; Skadar-järven karppi.

Yhteistä on sekin, että molemmat maat jakavat järvensä Albanian kanssa. 
Ja se, että kumpikin ruoka on meiltä edelleen maistamatta.

Siinä missä Ohridin taimen tarjoillaan täytettynä, Skadarin karppi valmistetaan usein savustamalla. Joskin öljyssä marinoiminen ja paistaminen ovat nekin yleisiä tapoja.

Skadarin kansallispuisto on muuten mielettömän kaunista aluetta järvine, vuorine ja laaksoineen.
Sitä junan ikkunasta tulomatkalla katsellessa vannoin, että tuonne on päästävä patikoimaan.

Mustien vuorten tukevat purtavat

Kun lämpimän rannikon ääreltä siirrytään kohti lumihuippuisia vuoria, ruokavaliokin luonnollisesti tukevoituu. Jauhelihapötkylä cevapit ovat suosittuja Montenegrossakin. 
Suosittelen kokeilemaan, jos et ole vielä maistanut. Itse jätän ne reissatessa väliin, vaikka niistä pidänkin. 
Kas kun saan niitä kotona Belgradissa lähes joka kulmalta. 

Seuraavan Montenegron reissun bucket listallani on sen sijaan pari muuta liharuokaa. 

Tiesitkö muuten, että ”mustavuori” on oikeastaan virheellinen käännös?
Jos et, niin ota blogi seurantaan: kerron lisää seuraavassa postauksessa, jossa siirrymme Montenegron vuorille patikoinnin pariin. 

Tilaa tästä tuoreet postaukset suoraan sähköpostiisi:

Ispod saca

Jo pelkkä ajatus hitaasti hiilillä roustatusta lihasta nostaa veden kielelle. 
Juuri sitä on ispod saca: useimmiten naudan, lampaan tai vuohenlihaa, joka kypsennetään perunan ja kasvisten, kuten sipulin ja porkkanan kera. 
Pitkään kypsennetty liha irtoaa luista vaikka pelkällä lusikalla. 

Myös tämän ruokalajin nimi viittaa sekin valmistustapaan, ei varsinaisesti itse ruokaan. Vapaasti käännettynä ispod saca tarkoittaa ”kuvun alla”. Sac on metallinen kupu, jonka alle ruoka asetetaan hiilillä grillatessa.
Pallogrilli olisi varmaan se meikäläisille tutuin moderni pikaversio tästä.

Lammasta maidossa

Tämän pohjoismontenegrolaisen perinneruuan (jota toki syödään myös vaikkapa Albaniassa) valmistustapa on sama kuin edellisen, mutta pääraaka-aineena on nimenomaan lammas. Mukana on myös edellisestä tutut peruna ja porkkana, mausteina rosmariinia, fenkolia, valkosipulia ja lehtipersiljaa. 
Ainekset haudutetaan hitaasti maidossa. 

Kacamak

Maissia viljellään Balkanilla runsaasti, joten vähemmän yllättäen löytyy vielä yksi tyypillinen ruokalaji, joka on yhteinen Pohjois-Italian kanssa. 
Kacamak tunnetaan myös nimellä palenta eli tietenkin tuttu polenta. 

Maissijauhoista ja perunasta keitetty ”puuro” on peruselintarvike, jolla perheen saa ruokittua edullisesti. Täällä siihen lisätään yleensä myös (ranskankerman tyyppistä) kajmakia.

Vaikka moni sitä pitääkin herkkuna, tuo se toisille myös muistoja ajoista, jolloin paljon muuta ei ollut tarjolla. Itsekään en ole polentan suurin ystävä, mutta syön kyllä kiltisti kun sitä lautaselle annostellaan. Niin myös Montenegron koti-illallisillamme.

Njegusi pršut

Tämä ilmakuivattu kinkku tulee nimensä mukaisesti Njegusin vuoristokylästä, jossa olosuhteet prosciutton valmistukseen ovat otolliset. 
Vaikka ilmakuivattua kinkkua valmistetaan muuallakin Balkanilla, on Njegusin pršut erityisen laadukkaana tunnettu ja sen nimi suojattu kuten italialaisten prosciuttojen.

Valmistustapakin on vastaava: Kokonaiset sianpotkat upotetaan suolaan kolmen viikon ajaksi, jonka jälkeen ne ripustetaan kuivumaan vielä toisiksi kolmeksi viikoksi. 
Tämän jälkeen lihaa savustetaan keskeytyksettä neljän viikon ajan.

Valitettavasti kinkusta on tullut niin suosittu tuliainen, että turisteille myydään välillä myös vähemmän alkuperäisellä tavalla, eli käytännössä pikakelauksella, valmistettua tavaraa.

Titon kokin luomuksia

Njegusin prosciuttoa käytetään myös samannimisessä leikkeessä, joka taas on tuoreempaa perua, Jugoslavian ajoilta. Njegusin kinkulla ja kajmakilla täytetty possun- tai naudanleike on Titon kokin, Milovan Mića Stojanovićin käsialaa.
Mićan keksintö on myös Belgradissakin suosittu vastaava ruoka, karadjorjevan leike, joka tosin kääritään rullalle. 

Monet tämän päivän ruokahitit Balkanilla ovatkin Titon herkuttelun peruja ja hänen suosikkiravintoloihinsa vaelletaan yhä kokeilemaan johtajan lempiruokia.
Antoipa eräs viinikauppiaskin kerran viinisuosituksen sanoen sen olleen Titon lempivalkkari.

Tuliaisia – onneksi vain ruokatuliaisia

Emme käyneet Njegusin kylässä, mutta ostimme viimeisenä iltana ihan lähikaupasta kinkkua kotiinviemisiksi. 

Olimme tosin maistaneet tätä erikoisuutta kerran aiemminkin, kun montenegrolainen ystävämme pelmahti belgradilaisen korttelibaarimme terassille ja tarjosi koko porukalle syntymäkulmiltaan tuomaansa kinkkua, sekä njegusilaista juustoa. 

Ilmakuivatun kinkun lisäksi mukaan kotiin lähti myös ruusun ja mintun makuisia ratlukeja, perinteisiä, erittäin makeita karkkeja, joita tarjotaan usein kahvin kanssa samaan tapaan kuin Turkissa ja Lähi-Idässä.

Kissamme Nerokin sai pussillisen Shebaa, vaikkei sitä varsinaisesti montenegrolaiseksi erikoisuudeksi voikaan sanoa. Testaaja kyllä kiitteli kovasti ja jäi heti koukkuun. 

Kissoista puheen ollen; niitä on Petrovaćissa to-del-la paljon. Eläinystävällistä porukkaa kun satuimme kaikki olemaan, niin pihaammehan alkoi kerääntyä jo ensimmäisenä iltana alati kasvava kulkukissalauma. 

Ruokaa ne saivat, mutta jouduin kovettamaan itseni, ettei yksi pieni pentu olisi päätynyt mukaan kotimatkalle. Nerokin päätyi meille vähän vastaavalla tavalla. Se vahtii – ehkä onneksemme – mustasukkaisena, ettei yksikään toinen kissa pääse lähelleni, joten yhdessä pidättäydymme.

Kotoisat grillibileet

Mainittua yhtä ja ainokaista ravintolaillallista lukuunottamatta pysyimme tiukasti kotiruokinnassa.
Katjan vegesafkat ovat niin hyviä, ettei lihattomuus haitannut edes tällaista sekasyöjää ja kulinaristimatkaajaa. Viininlehtikääryleet, sarmat eli kaalikääryleet, linssikeitot ja monet muut herkullisilla mausteilla ryyditetyt ruuat katosivat kitusiimme nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. 

Yhtenä iltana pistimme kyllä ranttaliksi. Uusi ystävämme Hanan vietti syntymäpäiväänsä matkamme aikana ja muiden ollessa joogatunnilla Ali pisti grillin tulille. 
Kasvisten sekaan lipsahti myös kunnon keko paikallista lihaa. 

Jossakin vaiheessa tuli puheeksi, että onpa harmi kun ravintolat olivat kiinni, emmekä voineet käydä edes lasillisilla sen ensimmäisen illan jälkeen. 
Katja sitten kertoi, etteivät ravintolat olleetkaan sulkeutuneet. 
Venäläinen isoäitimme taisi vain haluta pitää meidän kotikeittiössä terveellisten ruokien äärellä.