Aamuviiniä ja mongolialaista lammasta burjaattien Ulan-Udessa

*Sisältää affiliatelinkin hotelliin.
Aamuviiniä, kaupungilla käyskentelyä ja mongolialaista ruokaa, sitä on meidän Ulan-Ude.
Burjatian pääkaupunki on Siperian junamatkamme viides ja toiseksi viimeinen pysähdyspaikka.

Parempi huone mihin hintaan hyvänsä

Junamatkamme Venäjän halki on kestänyt jo yli kolme viikkoa. Irkutskista jatkamme kohti reissun päätepistettä, Vladivostokia. Matkalla vietämme pari yötä Baikalin itäpuolella lähellä Mongolian rajaa, Burjatian tasavallan pääkaupungissa.

Saavumme Ulan-Udeen puoli kuudelta aamulla. On vielä pimeää.
Rautatieasema on aika iso, sillä täällä Trans-Siperian rata haarautuu kohti Mongoliaa ja Kiinaa.

Olemme varanneet huoneen pienestä *hotelli Shumakista lyhyen kävelymatkan päästä asemalta. Koska on hyvin varhaista, eikä huonetta varmaankaan ole vielä saatavilla, päätämme jättää vain reppumme hotelliin ja lähteä kaupungille kuvaamaan.

Hotellia saa vähän etsiä, sillä se sijaitsee tavallisessa asuinkerrostalossa, eikä kylttikään ole kovin iso. Vastaanottohuone on pieni, mutta kysymme, saammeko jättää reppumme siihen tai johonkin muuhun tilaan.
Respan ehdotus on, että jos maksamme tuhat ruplaa, eli noin viisitoista euroa, saamme huoneemme heti ja voimme jättää reput sinne.

Kieltäydymme suoralta kädeltä, sillä huoneen hintakaan ei ole kuin 1600 ruplaa yöltä. Sanomme, ettemme tarvitse huonetta nyt, sillä lähdemme saman tien kaupungille. Hintapyyntö tippuu välittömästi puoleen.
Vakuutamme edelleen, että emme tarvitse huonetta heti, vaan ainoastaan jonkin säilytyspaikan repuillemme, mutta voimme toki ottaa ne kaupungille mukaankin. Tällöin respa viittoo meidät mukaamme ja näyttää meille huoneemme.
Kiitämme, jätämme reput sinne ja lähdemme vaeltamaan pikku pakkaseen ja kevyeen lumisateeseen.

Höveleitä paikallisia ja iso pää

Kaupunki on aamuvarhaisella hiljainen. Ulan-Ude on 400 000 asukkaallaan Venäjän Kaukoidän kolmanneksi suurin kaupunki Vladivostokin ja Habarovskin jälkeen, mutta suurin osa heistä ei ymmärrettävästi ole liikkeellä kylmänä sunnuntaiaamuna kukonlaulun aikaan.

Vaeltelemme ilman sen kummempaa päämäärää ja löydämme kauniin puutaloalueen. Siellä tapaamme kuin tapaammekin ihmisiä.
Vastaantuleva burjaattipariskunta heittäytyy juttusille turistien kanssa. Kumpikin on ottanut selvästi alkoholia vahvempaa, mutta se tekee varsinkin pariskunnan miehestä hyvinkin hövelin, rouvasta hieman ärtyisämmän.
”Mistä olette? Ai Suomesta, hienoa! Teillähän on siellä hyviä hiihtäjiä, kuten Gunde Svan!”

Pariskunnan pikaisesti hyvästeltyämme saavumme kaupungin kävelykeskustaan, jossa on ravintoloita, pieniä putiikkeja ja moderneja tavarataloja, kaikki tietysti tähän aikaan kiinni.
Keskustassa on myös paikkakunnan erikoisin nähtävyys, vuonna 1970 paljastettu maailman suurin Leninin päätä esittävä patsas.
Me emme käy päämiestä tervehtimässä.

Aamubaarissa on leppoisa tunnelma

Kello yhdeksältä aukeaa herkkukauppa, josta käymme ostamassa kaikenlaista pientä purtavaa hotellihuoneessa päivällä popsittavaksi.
Kaupassa myydään jopa ylihintaista ja ylipäiväistä Fazerin sinistä. Pakkohan meidän on ostaa levyllinen sitäkin.

Seitsemän aikaan olimme ohittaneet 24 tuntia auki olevan baarin, jossa joukko herrasmiesoletettuja istuskeli tyytyväisen näköisinä aamuoluella. Meidän oli käynyt heitä kateeksi, joten kauppakäynnin jälkeen kymmeneltä liitymme heidän seuraansa lämmittelemään kylmästä täristen.

Baari osoittautuu viinakaupaksi, jossa myyntituotteet saa halutessaan nauttia saman tien pöydässä istuen. Moni nauttii lasillisen – tai oikeastaan kertakäyttömukillisen – paikan päällä ja ottaa pullon lopun mukaansa, niin myös me. Tarjolla on pientä purtavaakin. Paikalliset katsovat meitä uteliaina, paikka ei taida löytyä TripAdvisorista.

Ostamme lihapiirakan, sekä pullon viiniä ja pienemmän brandya. Viinipullon saa avata itse. Ja niin saa brandynkin.
Piirakka on kuivaa kuin Siperian pakkanen, mutta menee aamupalana. Brandy lämmittää mukavasti.
Naapuripöydän miehen uteliaisuus voittaa ja hän käy kysymässä, mistä olemme. Juttua riittäisi enemmänkin, mutta venäjäntaitomme ei taivu kovin monimutkaisiin keskusteluihin. Tanjan mies nimeää muitta mutkitta Tanjuskaksi.
Vaikka ulkona on kylmä, niin tunnelma sisällä on lämmin.

Hotellimme yllättää jälleen

Kun palaamme hotelliimme, meitä odottaa yllätys. Reppumme on siirretty hienompaan huoneeseen!
Edellisessäkään ei ollut mitään vikaa, eikä tämäkään sentään sviitti ole, mutta tilavampi ja tyylikkäämpi.

Ylipäätään hotelli on siisti ja huoneet ovat suorastaan moderneja. Asukkaiden käytössä on myös keittiö, jossa isäntäväkikin kokkailee omia ruokiaan.
Vietämme päivän leväten lämpimässä, venäläiseen tapaan lähes kuumassa huoneessamme. Eipähän tarvitse enää hytistä.

Tanja selvittelee kaupungin ravintolatarjontaa netistä. Venäläisen ja mongolialaisen keittiön antimia tarjoileva Orda (Ulitsa Pushkina 4a) on kehuttu ja näyttää kuvissa houkuttelevalta. Päädymme valitsemaan sen, vaikkei tuo ravintola ihan edullisin vaihtoehto olekaan.
Kännykän kartasta huomaamme sen olevan lähellä hotelliamme, mutta paikan löytäminen ei ole niin yksinkertaista kuin luulimme. Valinta osoittautuu kuitenkin oikeaksi, sillä pitkästä aikaa saamme reippaasti maustettua ruokaa.
Maut ovat muutenkin kohdallaan, joten kotiudumme hotellille tyytyväisin mielin.

Kotimatkalla havaitsemme, että hotellimme takana on pieni palvelukeskittymä, jonka minimarketista voi tehdä välttämättömimpiä eväsostoksia junamatkan jatkoa ajatellen ja hankkia myös seuraavan päivän aamiaistarpeet.
Olemme selvittäneet myös, että reippaahkon kävelymatkan päässä on iso supermarket, josta päätämme hankkia pääosan eväistä.
Niitä tarvitaan, sillä viimeinen junaepisodi Ulan-Udesta Vladivostokiin tulee kestämään kolme yötä.

Hotellin keittiössä aamiaista valmistaessamme paikan omistaja tulee juttusille. Mies on iloissaan saatuaan suomalaisvieraita ja kyselee tunnelmiamme. Vakuutamme kaiken olevan hyvin, niin kuin onkin.

Hei hei Ulan-Ude, Vladivostok odottaa

Supermarkettia lukuunottamatta emme käyskentele enää kaupungilla. Naapurin minimarketista käymme ostamassa eväiksi leipää ja piirakoita, hyvin venäläiseen tapaan siis.

Kaikkien venäläisten rautatieasemien lähellä olevat kaupat myyvät takuuvarmasti ainakin kahta elintarviketta: pikanuudeleita ja juomavettä viiden litran muovitonkissa.
Junien makuuvaunuissa on kiehuvaa vettä jatkuvasti saatavilla, joten teen, kahvin, puuron ja vaikkapa nuudeleiden valmistus onnistuu vaivatta. Niinpä pikanuudelit ovat erittäin yleinen eväs Siperian-junissa matkaavilla.
Juomavesi kannattaa tuoda mukana siinä tonkassa ja muutaman yön taipaleellahan sitä kuluu, semminkin kun vaunujen lämpötila on syyskylmilläkin +25 astetta.

Ulan-Ude ei ollut huono kokemus, ei toisaalta erityisesti säväyttänytkään. Se ei ollut lopulta erityisen eksoottinen, mutta kyllähän Burjatian tasavallan pääkaupungissa käydä kannattaa, jos tilaisuus on.

Siperian-junamatkamme viimeinen ja pisin etappi on alkamassa.
Hyppäämme junaan viimeistä kertaa jo vähän haikein mielin; pian tämä unohtumaton matka olisi ohi.