Banjul päivässä – Risteilylle Gambian pääkaupungista

Banjul, Gambia
7. tammikuuta 2007

Tammikuussa 2007 sain päähänpiston lähteä Afrikan-risteilylle. Kristina Cruises mainosti Gambia–Senegal–Kap Verde -reissua, ja näistä jokainen maa oli vielä näkemättä ja kokematta, joten miksipä ei.

Reissun hintaa en enää muista, eikä sillä näiden vuosien jälkeen enää merkitystäkään ole. (Oli varmaan tonnin luokkaa.)
Samasta syystä en lähde enää jakamaan matkavinkkejäkään, auttamatta vanhentuneitahan ne jo olisivat.
Sen sijaan haluan jakaa arkistojen aarteita, kuvia, jotka eivät ole nähneet koskaan päivänvaloa sen enempää blogeissa kuin somessa.

Kuvapainotteisesti menen silläkin, etten muista yksityiskohtia, kirjoittaakseni kattavampia blogijuttuja. Ajatuksenani on tehdä enemmänkin vastaavia postauksia: suurin osa reissuistani oli jossakin vaiheessa työmatkoja, eli kuvakournalistin työtä. Kuvat, jotka eivät liittyneet suoraan lehtiartikkeleihin, ovat jääneet lojumaan kovalevyille. Monia näistä kuvista en ole nähnyt itsekään kameran sulkimen räpsähtämisen jälkeen.

Ammattiini liittyen ja siitä johtuen, en lähde jälkeenpäin arvailemaan tapahtumien yksityiskohtia, mutta toivon, että nämä kuvani ilahduttavat sinua, kenties lisäävät edelleen tietoutta paikoista, joihin et ole päässyt matkustamaan. Ainakin näyttävät sen, millaista eri paikoissa oli silloin, kun minä niissä kävin.

Länsi-Afrikan risteilyn lähtökaupunki Banjul

Reissu alkoi Air Finlandin lennolla Helsingistä Banjuliin. Matkaan lähtenyt suomalais-virolainen konkkaronkka siirtyi lentokentältä suoraan Banjulin satamaan, mutta vielä ei ollut aika lähteä seilaamaan Atlantin valtamerelle. Ensin oli päivä Banjulissa eli koetaan Banjul päivässä.

Kamat hyttiin ja kaupungille.
Sataman liepeillä pyöri nuoria miehiä, jotka olivat kiinnostuneita Eurooppaan muuttamisesta ja eurooppalaisen naimisesta. Keskustelimme Euroopan hintatasosta ja eurooppalaisten yleisistä avioliittoehdoista. Kundit kiittelivät todeten, ettei Eurooppa sittenkään ole niin kovin tavoiteltava kohde.
Minä jäin miettimään kuinka lyhyellä keskustelulla saa tehtyä sellaista kulttuurivaihtoa, että tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lennosta.

Toisaalta, sittemmin olen nähnyt kehitysmaatyökeikoillani koulutuksen vaikutuksen.
En käsitä, miksi kehitysavusta haluavat leikata juuri ne, jotka vastustavat maahanmuuttoa eniten. Ehkä mun pitää lanseerata konsepti, jossa tietty puolue maksaa mulle siitä, että opetan tyyppejä perustamaan yrityksiä kotimaahansa, sen sijaan, että lähtisivät Eurooppaan. Voisin kertoa pikakurssilla kuinka kallista Euroopassa on ja kuinka vaikea täältä on saada töitä.
En tietenkään kutsuisi tätä kehitysavuksi, vaan vaikkapa joksikin kotimaassapysymiskoulutukseksi.

Banjulin torilla tavataan

Jatkoin matkaani, löysin sataman läheltä torin.
Olimme puhuneet laivaporukan kanssa päiväohjelmastamme. Olin kertonut vain hengailevani, en ostavani mitään.
Torijengi bongasi hopeakoruni: metallista oli kuulemma pulaa, voisinko kenties lahjoittaa joitakin, saisin valita vastineeksi mitä tahansa torilta.

Paksusta hopeisesta nilkkaketjustani en suostunut luopumaan, korvanapeistani kylläkin.
Nilkkaketju oli tunnistuslaattani (jota isäni aikoinaan toivoi kun pelkäsi mun katoavan ulkonäköni vuoksi jossain tsunamissa johonkin italialaisten ruumiskasaan).
Vitosen arvoisen pyörylän voin antaa vaikka ilmaiseksi ja annoinkin. Sen pienen korvapalluran.
Torimyyjille tämä ei sopinut, minun piti valita vastineeksi jotakin; kankaita, puuesineitä…

Eräässä kojussa myytiin antiikkisia puumaskeja, vähintään vintagea ainakin. Kerroin myyjälle, etten ole aikeissa ostaa mitään, olevani vain kiinnostunut maskien alkuperistä ja käyttötarkoituksista.

Ennen laivalta lähtöäni olimme puhuneet muiden matkailijoiden kanssa siitä mitä kukin ostaisi tuliaisiksi. Olin mainostanut, etten hankkisi mitään, kun en mitään tarvitsekaan.

*

Kalastajien kylä Banjul

Kävelin torin läpi rantaan.
Katselin värikkäitä veneitä, kalastajia työssään, kuvasin, toki juttelinkin.
Palasin torille, nälkä hiukoi.

Pesuvadillinen riisiä merenelävien kera asetettiin eteeni lusikan kera.
Tästä oli tarkoitus jakaa usemmankin ihmisen.
Paikalliset jäivät odottamaan vuoroaan, kunnes tajusin antaa heille luvan syödä.
Valkoinen nainen edellä, se oli se oletusarvo.

Ruokaa jäi reippaasti yli ja pieniä nälkäisiä suita katseli sivusta.
Kysyin ravintoloitsijalta saisinko antaa lopun ruuan heille.
Lapset ahmivat vadillisen hetkessä.

Lähdin katselemaan kylää toria kauemmaksi.
Jälleen törmäsin pariin nuoreen mieheen ja varauduin käymään läpi vakiokeskustelun. Väärä oletus.
He olivat innoissaan siitä, että joku on kiinnostunut heidän kulttuuristaan.
Nämä kaksi opiskelijanuorukaista kertoivat minulle maansa historiasta ja kävimme yhdessä museossa. Valitettavasti en muista missä museossa, mutta sen muistan, että he vastustivat ankarasti ehdotustani maksaa museon pääsylippua ja selittivät minulle juurta jaksain näyttelyn sisällön.

Kävelimme yhdessä takaisin kohti satamaa ja kysäisin saiskohan jostakin mahdollisesti ostaa paikallista musiikkia kotiinviemisiksi.
Kaduin kysymystäni välittömästi.
Nuorukaiset vastasivat innokkaan myöntävästi, mutta eipä niitä levyjä niin vain tarjolla ollut.
Minut istutettiin kadunvarteen jonkin tynnyrin päälle odottamaan. Viihdyttäjiä riitti nolouteen asti.
Epätoivo alkoi jo hiipiä mieleen, mutta sieltä ne nuoret miehet palasivat, joku cd-levy kourassaan.

Tosiaan, munhan ei pitänyt hankkia mitään. Ostin vain sen cd-levyn ja palasin laivalle kantaen paria muovikassillista tavaraa.

OTSIKKO

Kävelen Banjulin torilla. Mulle halutaan toki myydä kaikkea, muttei tyrkytetä kun sanon, etten tarvitse.
Sen sijaan multa halutaan ostaa. Metallista on pulaa.
– Voisinko vaihtaa hopeakorujani kankaisiin, edes pienet korvanappini.

Annan korvakoruni, noin vitosen arvoiset, enkä halua mitään vastineeksi.
Se ei käy. Joudun kiertämään toria valitsemassa mieleistäni kangasta. Valitsen ensimmäisen mukiinmenevän ja olen satavarma, että sen rahallinen arvo on sitä hopeista korvanappiani huomattavasti korkeampi.
Hieman kaivelee se, että Afrikassa on kaivellaan meidän länkkäreiden arvostamia metalleja, mutta meille halpa hopea on arvostettua Gambiassa.

Miten tähän pitäisi suhtautua?

Saan hopeakaupat päätökseen ja jatkan torin tutkimista.
Seuraavalta kujalta löytyy vanhoja puumaskeja. Jään suustani kiinni erään kauppiaan kanssa. Hän osaa kertoa maskien alkuperän ja tarkoituksen.
Ennen keskustelumme aloitusta olen jo kertonut hänelle, etten ole aikeissa ostaa mitään, olen vain kiinnostunut maskien käyttötarkoituksista ja alkuperästä.

Hän tarjoaa minulle puisia ukkojaan.
Kieltäydyn.
Lopputulemana kannan mukanani kassillisen veistoksia.

Palaan laivalle.
Matkakumppanini syynäävät minua epäluuloisesti.
– Sinähän sanoit, ettet ostaisi mitään.
– En ostanutkaan.

Lenkkarit

Satamalaiturilla törmään vielä yhteen nuoreen mieheen. Toisin kuin huudeilla aiemmin tapaamani rehvakkaat tyypit, tämä on ujo ja nolosteleva.
– Olisiko sinulla lahjoittaa mitään, mitä voisin viedä siskolleni?

Matkustan käsimatkatavaroin, enkä omista minimalistina ylimääräistä.
Mietin hetken: voisin lahjoittaa jalassani olevat lenkkarit.
Nuorukaista nolottaa, hän ottaa mielellään kenkäni vastaan, muttei kehtaa tehdä sitä satamassa, kaiken kansan nähden.

Kipaisen hyttiin, pakkaan lenkkarini muovipussiin ja käväisen vielä satamalaiturilla.
Sitten on aika astua laivaan ja seilata kohti Senegalia.

*

*

*

Kaunista, mutta jätettä

Banjul, Gambia
17. tammikuuta 2007

Palatessamme Gambiaan kotimatkalentoa varten, satamassa laivaa odotti joukko käsityöläisiä ja erilaisia paikallisia tuotteita myyviä yrittäjiä.

P.S. Risteilykamut olivat käyneet syömässä jossain Banjulin hotelleista.
En tiedä johtuiko siitä, mutta melkein kaikki muut mua lukuunottamatta laatoitti hyttejään koko yön.
Tip: Tuorein ruoka löytyy sieltä missä paikalliset syö.