matkamuistoja Itä-Euroopasta

Matkamuistoja Itä-Euroopasta

En muista juurikaan mitään matkasta Romanian Bukarestista Braşoviin.
Jotakin on kuitenkin jäänyt mieleen matkan edetessä Moldovan Chisinaun, Transnistrian, sekä Ukrainan Odessan ja Izmailin kautta takaisin Bukarestiin.

Eikä se ole ihme; reissusta on jo yli kymmenen vuotta, enkä ole siitä kirjoitellut sen enempää yksityiskohtia blogiini kuin muuallekaan.

Ainoa silloisen blogini postaus on seuraava:

6.8.2007

Muutama kuukausi myöhemmin

On se näemmä vaikeaa saada kirjoitettua reissukuulumisia edes tänne kollektiivisesti.

Reissussa on aina olevinaan niin paljon muuta tekemistä kuin istua koneella ja kuten Gesu sanoi, niin aina ei ole viitsinyt etsiä toimivia yhteyksiäkään. Jos niitä on siis ollutkaan.

No, laitetaan edes listana kuluneen vuoden maita: tämä vuosi tuli aloitettua Gambia-Senegal-Kap Verde reissulla,

Maalis-huhtikuussa oli Espanja-Tunisia-Libya-Malta -tournee, toukokuussa pyörähdin Japanissa ja vietettyäni koko kesäkuun koleassa kotimaassa lähdin heinäkuussa Romaniaan, Moldovaan ja Ukrainaan.

Missään ei tarvinut palella, mutta viime reissun neljänkympin varjolämmöt alkoivat jo hiukan huolettaa tekniikan toimivuuden kannalta. Hyvin silti laitteet toimi vaikka sandaalit meinasi sulaa kiinni asvalttiin.

Kun tässä nyt tuli jo viikko oltua Suomessa, niin perjantaina lähden poikkeamaan Puolan Gdanskiin, tosin vain pidennetyksi viikonlopuksi.”

Matkamuistoja Itä-Euroopasta
27.07.07 Bukarest +42. Paikalliset huilii puistossa

Tämä blogi on jo kolmannella nimellään ja kolmannella alustalla.
Edellä oleva kursiivilla kirjoitettu teksti on siis ensimmäisestä matkablogistani.

Aloitin matkablogini alun perin viime vuosikymmenellä, kun kaverini halusivat kuulla missä kuljeskelen.
Siihen aikaan ei ollut vielä Facebookia tai älypuhelimia ja kotiin lähetettiin korkeintaan postikortti, mikä oli yleensä perillä kotimaassa paljon myöhemmin kuin itse matkalainen.

Työkiireet veivät ja vuodesta 2008 alkaen reissasin kuvajournalistiyrittäjän työssäni vähintään kaksi sataa päivää vuodessa.
Niiltä matkoilta kertyi paljon hauskoja ja myös vähemmän hauskoja kokemuksia, joita en koskaan ehtinyt kirjata mihinkään ja blogini lopahti jo alkuunsa.

Tämä viime keväänä jo kolmannelle alustalle siirtämäni versio olkoon se kuuluisa kolmas kerta toden sanoo -tapaus: Koitan saada nyt kirjoitettua säännöllisemmin.
Paradoksaalisesti juuri nyt, kun rauhoitan hiukan viime vuosien jo kolmeensataan vuosittaiseen reissupäivään noussutta matkustustahtiani ja pyrin oleskelemaan paikoillani edes joitakin kuukausia vuodesta.

Samalla ajattelin hauskuuttaa lukijoitani joillakin muistoilla vanhoilta reissuiltani.

Vaikka alussa mainitulta pieneltä Itä-Euroopan kiertueelta on jäljellä vähän muistoja, jotkut tapahtumat ovat jääneet ikuisesti mieleeni.

Romanian Bukarestista maaseudulle
Romanialainen lammaspaimen
Romanian kulkukoirat - rescue-koira
Tämän söpöläisen tapasin Romaniassa 2013 tehdessäni juttua rescue-koirista.
Romanian rescue-koirat
Yksityisellä koiratarhalla

Braşov, Romania

Bussin Moldovan pääkaupunkiin Chisinauhun pitäisi lähteä pian, mutta sitä ei näy, ei kuulu.
Aseman vessa on perinteistä reikä lattiassa -mallia ja mummo antaa kaksi palaa paperia rahaa vastaan.
Siellä ei ole sen lämpimämpi kuin ulkonakaan, joten kyykkään nopeasti ja palaan ulos toiveikkaana.

Hytisen laiturilla odottamassa.
Käännyn lipunmyyjän puoleen kysyen bussin mahdollista saapumisaikaa.
Myyjä kääntää selkänsä.
Yritän sinnikkäästi koputella meitä erottavaan ikkunaan, kirjoittaa lapulle paikan nimen ja lähtöajan.
Meitä erottaa myös kieli.
Tai virkailijaa ei kiinnosta.

Palaan laiturille.
Siellä olevan aikataulun mukaan bussin olisi pitänyt saapua ja lähteä jo ajat sitten.
Aikani odotettuani laituriin saapuu joku auto matkalla jonnekin.
Aseman kirjuri ja bussien saattaja kirjaa huolellisesti ylös tiedot saapuneista ja lähtevistä matkustavaisista.

Kysyn häneltä Chisinaun bussista.
Tämä jo eläkeikäinen mies viittoo minut toimistoonsa ja selittää romanian, ranskan, italian ja englannin sekoituksella bussin tulevan joskus paljon myöhemmin ja tarjoaa minulle kupillisen kahvia.
Istun etuoikeutettuna hänen toimistossaan juttelemassa niitä näitä, sen mitä yhteinen kielitaitomme riittää.
Mies kertoo ylpeänä vaimonsa olevan kieltenopettaja ja siksi hänkin on oppinut muutaman sanan vieraita kieliä.

Matka Romaniaan
Romanian maaseutua syyssumussa

Chisinau, Moldova

Pari tuntia myöhässä oleva bussi kaartaa Chisinaun linja-autoasemalle aamuyön pimeässä.
Ei tunnu järkevältä idealta lähteä taapertamaan väsyneenä pitkin kaupungin katuja arpoen missä päin on keskusta ja mahdollisia majapaikkoja.
Istahdan penkille paikallisten juoppojen sekaan odottelemaan aamun valkeamista.

Kun aurinko näyttää ensisäteensä, näen poliisin.
Menen kysymään häneltä reittiä ja hän piirtää kirjani takalehdelle jonkinlaisen kartan hotellille.

Mustekynän viivan muotoja seuraten löydän perille ja saan huoneen.
Joskin se vapautuisi vasta viiden tunnin kuluttua.
Istun puistonpenkille hotellin eteen, nostan reppuni syliini ja otan torkut siihen nojaten.
Puoliltapäivin saan huoneen.

Myöhemmin kaupungilta palattuani palaan hotellilleni ja haen respasta avaimen.
Työvuoroon tullutta respaa en ollut aiemmin nähnytkään, mutta hän tietää heti huoneeni numeron tuossa valtavassa neukkutyylisessä kolossissa.

Ihailen hetken maisemia kymmenennen kerroksen parvekkeeltani.
Sinne meneminen vaati korkeanpaikankammoiselta rohkeutta, koska parvekkeesta puuttui isoja paloja betonia.
Huoneessa uni kyllä maistuu kerrosmummojen vartioidessa untani ja ties mitä muuta huoneen vastapäätä olevassa kopissaan.

Rajavyöhyke Moldova/Transnistria

Moldovasta poistuessa bussi pysähtyy raja-asemalle ja passit tullaan tarkastamaan auton sisälle.
Olen ainoa ulkomaalainen ja vieruskaverini katsoo minua pelokkaasti ja kuiskaa yrittämään olla mahdollisimman huomaamaton.
Aika vaikeaa se on, kun istun Suomen passini kanssa takapenkin keskimmäisellä paikalla.
Niinpä rajavartija viittookin minut mukaansa.
Muut matkustajat katsovat vaiti perääni.

Minut viedään rajavartijan koppiin ja esitetään muutama kysymys matkani tarkoituksesta.
Vastailen rauhallisesti ja kysyn saisinko jo leiman passiini.
Passini viedään ulkopuolella olevalle virkailijalle ja kerrotaan, että saan poistua ulos noutamaan passini, kunhan jätän pöydälle rahaa, – ihan omantunnon mukaan.

Istun hetken kopissa miettien, jätän pöydälle viisi Yhdysvaltain dollaria ja kävelen ulos noutamaan passini.
Kanssani keskustellut rajavartija käy huoneessaan, pistää päänsä ulos ovesta ja sanoo passiani pitelevälle virkailijalle jotakin, mitä en ymmärrä.
Saan asiakirjani takaisin ja palaan bussiin.

Rajavyöhyke Transnistria

Seuraavaksi jarrutetaan Transnistrian sisääntulokaistalle.
Siis maan, jota ei oikeastaan ole olemassa, koska sitä ei ole kansainvälisesti tunnustettu.

Ja taas mennään.
Tällä kertaa minut noudetaan bussista isompaan huoneeseen kolmen rajavartijan kuultavaksi.
“Miksi olet tullut maahan laittomasti”, kuuluu kysymys.

Olin siis jättänyt liian vähän rahaa edelliseen pisteeseen, joten olinkin saanut passini takaisin ilman leimaa.
(Tästä viisastuneena tarkistan nykyään aina, ihan aina, heti rajalla, onko leima lyöty ja suosittelen samaa muillekin).

Yksi rajavartijoista esittää hyvää poliisia, toinen pahaa ja kolmas kävelee ympyrää kuunnellen keskustelua.

Paljonko maksaa passin leima?

Rahalla tästä selviäisi, he kertovat.
“Kuinka paljon voisit maksaa, kuinka paljon sinulla on rahaa mukana, oletko varakas, kenties ammatiltasi lääkäri…” kuuluvat kysymykset.
Kerron ettei minulla ole rahaa, enkä aio heille mitään maksaa.

Hiillostaminen jatkuu.
Paperilapulle kirjoitetaan summa, 50 dollaria.
Ojennan paperin takaisin nauraen.
Pelottaa, mutta en halua näyttää pelkoani.
Rohkenen kertomaan ammattini, olen journalisti, vaikka siinä on riskinsä.

Paha poliisi korjaa summan kolmeksi kymmeneksi euroksi.
Pudistan päätäni.
Hän toteaa, että sitten et lähde mihinkään; ”mutta bussi lähtee, bye bye”.
Otan mukavamman asennon tuolissa ja vastaan, että sitten istun tässä.

Hyvä poliisi yrittää jutella mukavia.
Paha poliisi alkaa hermostua, paiskoo passiani pöytään.
Päätän pitää malttini ja odottaa, voittaa psykologisen väsytystaistelun.

Pitkähkön ajan päästä rajavartijat toteavat, etteivät saa minusta mitään irti, lyövät leiman passiin ja palauttavat sen minulle.

Istun edelleen.
Kysyn voinko nyt lähteä.
He vastaavat “totta kai”, ikään kuin olisin voinut lähteä koska tahansa aiemminkin, ja viittaavat ovea kohti.
Piruuttani istun vielä hetken ja nousen viivytellen, ennen kuin poistun ovesta toivottaen aurinkoisesti mukavaa päivän jatkoa.

Yllätyksekseni bussi on ulkona parkissa.
Kuski hieman hermoilee aikataulua, mutta matkustajat ovat tehneet lakon ja nousseet ulos bussista odottamaan paluutani.

Jälkeenpäin kuulin rajalla olleen suomalaisia tarkkailijoita, joiden puoleen olisin voinut kääntyä.

(Viime aikoina Transnistriassa vierailleet ovat kertoneet rajamuodollisuuksien helpottuneen huomattavasti ja paikka kuulemma on ihan kiintoisa matkakohde.
Itse en ole vielä palannut, vaikka onkin suunnitelmissa).

Odessa, Ukraina

Euroopan kesä 2007 oli ennätyskuuma.
Muistan kuinka istuin Mustanmeren rannalla yli neljänkymmenen asteen helteessä.
Kaupunki oli kiehtova, mutta joko helteestä tai siinä muhineesta ruuasta johtuen sain vatsataudin.

Matkan piti kuitenkin jatkua, koska lentoni Bukarestista Helsinkiin ei odottaisi.
Kestin hiki otsalla, kahdestakin syystä, matkan junalle vain kuullakseni vaunuemännältä, ettei junassa ole vessaa.
Ei yhden ainoaa.
Matka Izmailiin kestää seitsemisen tuntia.
Junassa oli kuitenkin avattavat ikkunat, ja ei, en tehnyt mitä kuvittelette, vaan roikuin pää ulkona viilentymässä ja ihailemassa maisemia.

Izmail, Ukraina

Perille saavuttuani oli jo myöhäinen ilta.
Yritin arpoa pimeässä autojen kulkusuunnasta missä suunnassa olisi keskusta ja joku majatalo, jälleen kerran.

Aikani pimeässä hoiperreltuani näin baarin valojen häämöttävän edessäni.
Säntäsin vessaan ja sieltä tultuani menin kysymään muutamalta terassilta istuneelta paikalliselta voisivatko he neuvoa minulle lähimmän hotellin.

Sisarukset Andrei ja kaimani Tanja ystävineen lupasivat auttaa, mutta pyysivät liittymään ensin seuraansa oluelle.
Aikamme juteltuamme sisarukset kertoivat heillä olevan vierashuoneen, mitä voisin käyttää ihan maksutta.
Pohdin vaihtoehdon turvallisuutta, mutta päätin tarttua tilaisuuteen.

Kohti heidän kotiaan kulkiessamme Andrei pyysi reppuani kannettavakseen.
Hiukan huolestutti, mutta tämä Ukrainan armeijan sotilas tunnisti epäilykseni ja ojensi sotilaspassinsa sanoen: “Tehdään vaihtarit, kanna sinä tätä, niin minä kannan reppuasi”.
Olo ei ollut parhain ja niskoja hiersi, joten suostuin vaihtokauppaan.

Perillä juttelimme vielä votkapaukkujen ja suolakurkkujen äärellä.
Tarkoituksenani oli jatkaa aamulla matkaa laivalla Romaniaan, mutta niukalla yhteisellä kielitaidollamme kävi selväksi, että ainoa vene oli “kaputt”.
Se oli telakalla, eikä kulkisi viikkoihin.

Kävellen takaisin Romaniaan

Herättyämme Tanja kokkasi aamiaista ja Andrei otti esiin kynän ja ruutupaperia ja piirsi muutamalla viivalla kartan.
Se oli lähinnä Y-kirjain, minkä halkoi viiva, joka merkkasi siltaa.

Tuore ystäväni selitti, että jos ottaisin bussin takaisin kohti Moldovaa läntistä reittiä, voisin jäädä matkalla olevassa tienhaarassa pois: “Kun bussi lähtee oikeaa haaraa, jää pois ja lähde kävelemään vasenta haaraa. Kun kävelet tarpeeksi kauan, tulet Romanian rajalle”.
Parempaakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla, joten menoksi!

Tanja ja Andrei ajoivat minut linja-autoasemalle, ostivat matkalipun ja saattoivat bussiin.
Auto oli jo käynnissä, kun Andrei juoksi sisään ja toi minulle muutaman pullon lisää vettä.
Varjolämpötila oli jo 47 astetta ja varjoa ei tulisi kävelytaipaleen varrella olemaan.
Hän myös selitti kuskille mihin minut tulisi jättää.

Aikamme ajettuamme tienhaara tulee vastaan ja kuski pysäyttää auton.
Tähän mennessä koko bussilastillinen ihmisiä tiesivät kyydissä olevan hullun suomalaisen, joka aikoo kävellä Romaniaan.
Bussin kiihdyttäessä tiehensä seison hetken katsomassa perään miettien mihin taas olen itseni pistänyt.
Muut matkustajat vilkuttavat rohkaisevasti nenät kiinni ikkunoissa.

Vettä kuluu, mutta lopulta raja häämöttää.
Reippaana astelen rajavartijan luokse passiani heilutellen.
Mikäs ongelma EU-alueelle palaavalla kansalaisella olisi.
Paitsi.
Nainen katsoo minua tiukasti ja komentaa monikielisesti: “Njet machina, njet go!“.
Jahas, nyt siis pitäisi keksiä jostakin auto, rajaa ei ylitettäisi jalkaisin.

…tai ehkä sittenkin liftaten

Kävelen pari sataa metriä takaisin tietä pitkin, ja nostan peukun pystyyn.
Autot ohittavat jarruttamatta.

Lopulta kohdalleni pysähtyy pakettiauto, mistä astuu ulos mies pinkoen suoraan raja-aseman kauppaan.
Autossa odottaa joukko naisia, jotka ovat kovin kiinnostuneita satunnaisesta matkalaisesta.
Kerron heille tarinani ja mistä kaukaa tulen.

Naiset toivottavat minut tervetulleeksi kyytiin.
Tunnen hetken helpotusta, mutta sitten mies palaa ja kieltäytyy ehdottomasti ottamasta minua kyytiinsä.
Naiset anelevat: “Ei tule mitään ongelmia, hän on suomalainen, kyllä hän saa ylittää rajan, ole kiltti”.
Mies pysyy kannassaan ja kaasuttaa pois.

Aikani odotettuani vanha mersu pysähtyy ja kyydissä oleva perhe mittailee minua katseellaan.
Lopulta he tokaisevat: “Hyppää kyytiin!”.

Vesi on jo lopussa, kaikki kahdeksan litraa. Janottaa ja uuvuttaa.
Romanian puolella liehuu EU-liput, alkaa melkein itkettää.

Tulceassa perhe jättää minut tien varteen ja kävelen etsimään rautatieaseman.
Illan viimeinen juna Bukarestiin on juuri lähdössä.
Ehdin napata aseman kioskista lämpimän oluttölkin.

Bucharest
Bukarestista löytyy terasseja joka makuun

Bukarest, Romania

Jälleen perillä alkuyöstä. Ja taas ilman majapaikkaa.
Olen jemmannut arvoesineeni reppuni pohjalle, mutta jättänyt muutaman leun taskuuni metromatkaa varten.

…ja ryöstöyritys

Hotellia etsiessäni viiden teinin porukka änkeytyy seuraani pyytäen rahaa.
Kun eivät sitä saa, yrittävät ryöstää.
He huitovat ja repivät reppuani auki.
Kohdalle liikennevaloihin ikkuna auki pysähtyneen taksin kuljettaja ei käännä edes päätään katsoakseen mitä tapahtuu.

Tajuan etten tule saamaan mitään apua.
Suomalainen sisu iskee, tämän reissun loppumetreillä en tule ryöstetyksi, kele!

Kiitos helteen, nuorilla on kevyet ihonmyötäiset vaatteet, joten näen, ettei heillä ole mitään kättä pidempää mukanaan.
Uskallan tapella vastaan, vaikka se ei ehdottomasti järkevää olekaan.
(En todellakaan suosittele kokeilemaan samaa, vaan mieluummin luopumaan repusta!)

Kun yksi nuorista virnuilee minulle repustani saamansa aurinkolasikoteloni kädessään, alan nauraa kovaan ääneen koputtaen otsallani olevia aurinkolasejani: “Typerä, pidä vain se tyhjä kotelo!”

Teinin pasmat menevät sekaisin ja hän ojentaa kotelon hämmentyneenä takaisin.
Tempaisen pienimmän kimpustani maahan ja alan huutaa täyttä kurkkua suomalaisia kirosanoja. Päätän heittäytyä täysin mielipuoleksi.
Temppu toimii, nuoret jäävät tuijottamaan minua ja ottavat lopulta jalat alleen.

Päätän varmistaa, etteivät he seuraisi minua myöhemminkään ja lähden juoksemaan heidän perässään nyrkkiä puiden ja edelleen raivoisasti karjuen.
Kun he pakenevat porttikongiin, jatkan matkaani.
Ryöstösaaliiksi jää ne pari taskussa ollutta leuta ja sytkä.

Kirjaudun sisään ensimmäiseen näkemääni hotelliin, vaikka se onkin kallis.
Respa antaa minulle oman tulitikkuaskinsa.

Aamulla astun ulos hotellista ja kävelen läpi helleavuksi tuodun vedensumuttajan.
Bukarest näyttää kauniilta ja sen puistot vilvoittavat oloa.

Bukarest, Romania
Bukarestin keskustaa
Matka Bukarestiin
Bukarest on myös moderni kaupunki

P.S.

Tältäkin reissulta olisi paljon kuvia, mutta valitettavasti ne ovat jossakin arkistojen aarteissa Suomessa, kun taas itse kirjoitan tätä postausta Belgradissa tämänhetkisen kotini sohvalla.
Tämän vuoksi tämän jutun kuvat ovat myöhemmiltä työmatkoiltani Romaniaan, poikkeuksena vanhaan blogipostaukseeni liittyvä kuva.

Bucharest by night
Öinen Bukarest

Edit. 25.02.22 Niitä tämän reissun puuttuneita kuvia voit katsella alla olevassa tuoreessa artikkelissani, jossa kirjoitin ukrainalaisten toiveista Venäjän hyökätessä maahan.

Uutisia Ukrainasta

6 ajatusta aiheesta “Matkamuistoja Itä-Euroopasta”

  1. Paluuviite: Paikallaan olemisen ylellisyys | Minimaattori

  2. Vau, on siinä ollut seikkailu ja rajanylitykset nuorisojoukon löylyttämisen lisäksi. Melkoinen matka! On muuten ensimmäinen kerta, kun kuulen maan Transnistria nimen.

    1. Please Be Seated for Takeoff

      Veli Nyman olihan tuo. 😊
      Tosin ei mitään verrattuna siihen, mitä ukrainalaiset tänään kokevat. 😢 (Kirjoitin muuten yöllä uuden postauksen Ukrainasta, kun viestittelin sinne.)
      Eipä tuota Transnistriaa itsenäisenä pidäkään kuin he itse, osa Moldovaa se edelleen on, vaikka itse sinne ovat raja-asematkin pykänneet.

  3. Paluuviite: Uutisia Ukrainasta - Please Be Seated for Takeoff

  4. Paluuviite: Mahdottoman nimisiä ruokia ja muistoja Bratislavasta - Please Be Seated for Takeoff

  5. Paluuviite: Please Be Seated without Takeoff | Please Be Seated for Takeoff

Leave a reply

Scroll to Top